Suurin osa aikuisista osaa sanoa sujuvasti oman nimensä. Laura Raerinne ei aina kuitenkaan kykene siihen. Joskus L-kirjain jää jumiin kurkkuun, eikä mitään tule ulos.
Silloin Laura tuntee silkkaa kauhua. Sydän hakkaa hulluna ja kädet hikoavat. Välillä hänestä tuntuu kuin hän katselisi itseään ulkopuolelta.
Hän onkin opetellut erilaisia kikkoja. Esittäytymisessä auttaa se, kun hän sanoo ensin a ja vasta sitten Laura. Kerran baarissa hän huijasi olevansa Anna, kun ei kerta kaikkiaan pystynyt sanomaan oikeaa nimeään.
Tällaiset hetket saavat Lauran tuntemaan itsensä jälleen siksi pieneksi nelivuotiaaksi tytöksi, joka yritti päiväkerhossa sanoa nimensä.
”Olimme ringissä, ja tuli minun vuoroni. En pystynyt siihen. Muut lapset ihmettelivät, että etkö sinä muista sinun nimeäsi. Hoitajatkin hämmentyivät. Silloin minuun iski ajatus, että olen jotenkin viallinen, tyhmempi ja huonompi kuin muut.”
Laura kuvailee itseään tutkivaksi ja ihmetteleväksi lapseksi, jolla oli herkkä ote elämään. Kuvassa Laura nelivuotiaana.
© Laura Raerinteen kotialbumi
Änkytys kavensi elämää vuosien ajan
Änkytys eli dysfemia on puheen sujuvuuden häiriö. Ihminen tietää, mitä hän haluaa sanoa, mutta ei saa sanottua asiaansa sujuvasti. Sen sijaan tulee äänteiden tai tavujen toistoa eli pomppivaa puhetta, äänteiden venytyksiä ja lukkiutumisia.
Änkytykseen ei ole yhtä yksittäistä syytä, vaan taustalla on geneettisiä, hermostollisia, psyykkisiä sekä kielen kehitykseen liittyviä tekijöitä.
Laura alkoi änkyttää kolmevuotiaana. Lukkiutumisia ja pomppivaa puhetta oli paljon. Hänen suvussaan on änkytystä, eikä asiasta hämmennytty kotona. Hänelle annettiin tilaa sanoa sanottavansa.
Mutta sitten alkoi kerho – ja koulu. Koulusta Lauran mieleen on jäänyt se, miten hän sydän pamppaillen odotti omaa vuoroaan lukea. Ja miten sitä seurasi kuhina ja naureskelu.
”Puheen sujumattomuuteen liittyvä häpeä oli valtava. Minusta tuli hiljainen ja vetäytyvä, ja minua pidettiin ujona, vaikka en ole lainkaan sellainen luonteeltani. Tämä surettaa ehkä eniten. Änkytys kavensi elämääni vuosien ajan.”
Lauran isoveli kuoli, kun Laura oli vauva, ja ajateltiin, että se olisi saattanut laukaista änkytyksen. Siksi Lauraa käytettiin psykologilla, mutta kävi hän myös puheterapiassa. Siellä opeteltiin hidasta puhetta. Se tuntui hänestä oudolta, koska se oli vastoin hänen vilkasta temperamenttiaan.
Laura keksi erilaisia keinoja päästä puheen lukkojen yli.
Myötäliikkeet, kuten hypähtäminen tai käsien taputtaminen, auttoivat.
”Kotona lauloin paljon, koska laulaessa sanat soljuvat. Olisin halunnut elää musikaalissa.”
Laura oppi piilottelemaan änkytystään
Voinko koskaan rakastua? Saanko ikinä poikaystävää? Murrosiässä Lauran mielessä pyöri isoja kysymyksiä. Iltarukouksessa hän pyysi, että heräisi aamulla ilman änkytystä.
Hän opetteli piilottelemaan ja peittelemään änkytystään. Hän vaihtoi sanajärjestystä, keksi sanoille synonyymejä tai kiersi jonkin itselleen vaikean sanan sanomalla, ettei nyt muistakaan sitä.
Kahvilassa tai ravintolassa hän tilasi sen, minkä pystyi, eikä sitä, mitä halusi. Tai sitten hän lähti vessaan, kun näki tarjoilijan tulevan, ja pyysi muita tekemään tilauksen.
Erään kirjoituskurssin hän jätti koulussa kesken, koska kurssilla olisi pitänyt lukea ääneen.
”Änkytyksen välttely vei valtavasti energiaa. Se oli minulle niin kipeä asia, etten halunnut puhua siitä edes kotona.”
Lukion jälkeen Laura oli lähtenyt opiskelemaan fysiikkaa haaveenaan fysiikan opettajan työ. Opintojen alettua hän kuitenkin tajusi, ettei pystyisi olemaan ihmisten edessä. Samoihin aikoihin hän alkoi odottaa ensimmäistä lastaan, ja opinnot jäivät kesken.
Laura korostaa, että änkytys ei tarkoita sitä, että hän änkyttäisi koko ajan ja joka paikassa.
Änkytystä esiintyy esimerkiksi enemmän läheisten ihmisten kanssa jutellessa, koska silloin ei tarvitse tsempata. Änkytys on tavallisesti myös kausittaista ja liittyy elämän muutoskohtiin.
”Se, mikä saattaa muille kuulua satunnaisena puheen sujumattomuutena, on kuitenkin vain jäävuoren huippu. Piiloänkytys on kaikkea sitä pinnan alla olevaa, mitä tekee vältelläkseen puhetilanteita tai saadakseen puheen kuulostamaan sujuvalta.”
Laura ei avautunut änkytyksestään ja siihen liittyvistä tunteista edes lastensa isälle. Kerran he katsoivat televisio-ohjelmaa, jossa joku änkytti. Silloin Laura mainitsi miehelleen, että minäkin änkytän joskus. Ai jaa, mies vastasi.
Esikoinen syntyi 2008 Lauran ollessa 21-vuotias. – Muistan olleeni väsynyt mutta onnellinen äiti.
© Laura Raerinteen kotialbumi
Puolison menetys romahdutti puheen tason
Kun Laura oli 23-vuotias ja odotti viimeisillään toista lastaan, tapahtui tragedia. Lauran mies kuoli aivan yllättäen keuhkokuumeeseen kotonaan.
Mies oli sairastanut flunssaa pitkään ja oli vihdoin suostunut varaamaan ajan lääkärille. Se olisi ollut seuraavana päivänä.
Laura selviytyi, koska oli pakko.
”Minulla oli yksi parivuotias, ja toinen lapsi potki vatsassa. Raskauden takia minulla oli nälkä ja minua väsytti, joten söin ja nukuin paljon. Elämä jatkui.”
Puolison menetys romahdutti Lauran puheen tason. Kun hän joutui hoitamaan asioita, ei hän välttämättä saanut sanaa suustaan. Puhelimessa puhuminen on änkyttävälle ihmiselle usein erityisen vaikeaa.
Ahdistus kulminoitui Oskari ja tutti -nimiseen lastenkirjaan, jota Laura luki lapsille iltasaduksi. Kirjassa oli lyhyitä selkeitä lauseita – ”Tässä seisoo Oskari. Oskarilla on tutti. Nami nami tutti.” – mutta nekin olivat Lauralle liian vaikeita.
”Siinä minä tankkasin ja itkin. Ajattelin, että lapsille pitää lukea, oli mikä oli.”
Lue myös Kotiliesi.fi: Opettaja tivasi Tarja Haloselta luokan edessä, onko hänen puhevikaansa yritetty korjata – ”Olen tehnyt voitavani äänteiden korjaamiseksi”
Teekkarikuva on otettu vappuna 2016, jolloin Laura oli 26-vuotias. – Tuolloin elämä oli hiljalleen alkanut tuntua seesteisemmältä änkytyksen ja arjen suhteen, ja se näkyy myös kuvasta.
© Laura Raerinteen kotialbumi
Lapsen änkytys sai äidinkin puheterapiaan
Äiti, haluaisin pa-pa-pa-pa-pallon, sanoi Lauran esikoinen kolmevuotiaana. Laura tunsi kauhua. Hän ajatteli, että nyt hän oli siirtänyt ”tämän hirveän asian” lapselleen. Ja seuraava ajatus oli, että tälle on kerta kaikkiaan tehtävä jotakin.
Laura varasi lapselleen ajan puheterapiaan – mutta myös itselleen, vaikka kynnys oli korkea.
”Ensimmäistä kertaa puhuin änkytyksestäni jollekin. Halusin oppia puhetekniikoita. Ajattelin, että kun opin vaikkapa konsonanttien pehmentämisen, pääsen eroon änkytyksestä. Olin pettynyt, kun niin ei käynytkään.”
Puheterapeutilta Laura kuuli SÄY:stä eli Suomen änkytysyhdistyksestä. SÄY:n puhetekniikkakurssilla hän tapasi muita änkyttäviä aikuisia. Oli vapauttavaa kuulla, kun jokainen sanoi vuorollaan oman nimensä – ja änkytti.
Myöhemmin hän kävi myös SÄY:n itsetuntokurssin, jota vetivät psykologit. Siellä piti muun muassa piirtää, miltä oma änkytys näyttää. Lauran piirroksessa pikkutyttö katsoo avuttomana valtavaa synkkää syheröä, joka vyöryy kohti häntä.
Itsetuntokurssilla Laura tajusi erään tärkeän asian.
”Jos yritän peittää änkytyksen, olen vain puoli Lauraa. Hyväksyin, että änkytys on osa minua. En voi sanoa, että olin täysin sinut sen kanssa, mutta ainakin otin askeleita oikeaan suuntaan.”
Hän hakeutui myös Kelan tukemaan kuntoutusterapiaan. Kolmen vuoden aikana käytiin läpi isoja asioita: lasten isän kuolemaa, änkytystä, surua, vihaa, ahdistusta, häpeää.
Kaapista Laura tuli rytinällä. Se tapahtui vuonna 2018 tv-kameroiden edessä, kun hän osallistui Ellen Jokikunnaksen juontamaan tosi-tv-ohjelmaan Tähän aikaan ensi vuonna.
Ohjelmassa ihminen asettaa itselleen tavoitteen vuoden päähän. Lauran tavoite oli pitää läheisilleen puhe omasta änkytyksestään.
Hän kutsui läheiset kotiinsa. Tunnelma oli lämmin ja ymmärtäväinen, kun Laura puhui änkytyksestään ja siihen liittyvistä tunteista.
Laura tunnustaa, ettei ole tähän päivään mennessä uskaltanut katsoa jaksoa kunnolla.
”Katsoin sen telkkarista sormien läpi kurkistellen, aivan kuin olisin katsonut kauhuelokuvaa. Oman änkytyksen näkeminen ja kuuleminen tuntui vain liian hurjalta.”
Laura toimii Suomen änkytysyhdistyksen SÄY:n puheenjohtajana. Vuonna 2019 juhlittiin SÄY:n viisikymppisiä.
© Laura Raerinteen kotialbumi
”Änkytystä ei pidä nähdä vikana, joka on korjattava”
Nykyään Laura työskentelee geosuunnittelijana; hän lähti opiskelemaan diplomi-insinööriksi, kun miehen kuolemasta oli kulunut neljä vuotta.
”On ollut hyvä huomata, että vaikka änkyttäisin työelämässä, minuun on suhtauduttu ihan tavallisesti ja asiani on maltettu kuunnella loppuun. Välillä mietin, syökö änkytys asiantuntijuuttani. Tuleeko siitä vaikutelma, että olen epävarma tai en tiedä asioita? Työyhteisössäni onneksi ymmärretään, että puheen sujuvuus ei ole ammatillisuuden mitta.”
Nykyään Laura jopa nauttii esilläolosta, kokousten pitämisestä ja suunnittelun ohjaamisesta. Hän saattaa olla kahvitauolla se, joka kertoo isoon ääneen tarinoita.
Kun Laura aikoinaan rohkaistui mukaan Suomen änkytysyhdistyksen toimintaan, houkuteltiin hänet pian mukaan yhdistyksen hallitukseen. Nyt hän toimii SÄY:n puheenjohtajana jo seitsemättä vuotta.
Yhdistyksen tavoitteena on sujuva elämä. Se tarkoittaa änkyttävien ihmisten hyvinvoinnin lisäämistä ja änkytyksen aiheuttaman kärsimyksen vähentämistä.
Änkytys on ominaisuus, joka saattaa vaikuttaa monin tavoin ihmisen itsetuntoon, hyvinvointiin ja elämän valintoihin.
”Ydinajatus on änkytyksen hyväksyminen. Änkytystä ei pidä nähdä vikana, joka on korjattava, vaan osana ihmisyyden kirjoa ja moninaisuutta. Heitämme hyväksymisen haasteen koko yhteiskunnalle.”
Osa änkyttävistä ihmisistä haluaa oppia ja käyttää puhetekniikoita, mutta osa ei. Laura huomauttaa, että ihmisen pitäisi saada vapaasti änkyttää, jos hän niin haluaa. Kuulijan vastuulla on kuunnella.
Laura uskoo, että sallivuutta voisi lisätä, jos änkytystä, äänne- ja äänivirheitä sekä erilaisia puheääniä kuuluisi enemmän esimerkiksi mediassa.
© Sara Pihlaja
Lasten kanssa änkytykselle voi nauraa
Avokado-lämminsavulohisalaatti on kieltämättä hankala sana. Siihen Laura jäi taannoin jumiin, kun hän yritti tilata salaattia lounaaksi. Tilanteesta tietysti selvittiin, ja Laura sai ruokansa.
”Mutta onhan se tuskastuttavaa. Tuollaiset hetket jäävät kalvamaan. Ihmismielellä on taipumus unohtaa kaikki ne kerrat, kun asiat menevät hyvin, ja muistaa epäonnistumiset.”
Änkyttävän ihmisen identiteetti istuu lujassa, sanoo Laura.
”Minulle änkytys oli pitkään kuin pään sisällä oleva peikko. Se oli häpeää ja pelkoa siitä, että en tule hyväksytyksi. Jollain kummalla tavalla sitä myös ajatteli, että häpeä tarttuu. Eli jos jollain hetkellä änkytin, siitä tuli myös sen toisen häpeä.”
Enää Laura ei häpeä änkytystään eikä ajattele olevansa tyhmä tai huono. Hän hyväksyy änkytyksen osaksi itseään. Häpeä saattaa kuitenkin kurkistella kolostaan tilanteissa, joissa Laura on teiniensä kanssa – kuten vaikkapa koulun vanhempainvartissa.
”Saatan pelätä, että änkytän ja nolaan lapset. Mutta jos heiltä kysyy, he sanovat, että ihan sama, ei haittaa.”
Lastensa kanssa Laura voi myös nauraa änkytykselle. Tämä on heidän mielestään yksi hauskimmista jutuista: Pienenä perheen kuopuskin halusi änkyttää, koska äiti ja isoveli änkyttivät. Hän ei vain oikein osannut sitä, vaan sanoi ve-ve-ve-ve-maito.
Laura kertoo änkytyksestään myös Leeni Peltosen ja Marketta Salmisen kirjassa Änkytys – Minun vuoroni puhua, joka ilmestyi lokakuussa 2024.
