Leena on liikunnallinen äiti, joka haluaa murtaa naiseuteen liitettyjä stereotypioita – yksi kehu on hänen mielestään erityisen typerä

Minua moitittiin pienenä siitä, että olin omissa maailmoissani. Olin hajamielinen haaveilija, jolta oli tavarat jatkuvasti hukassa. Koulusta tullessani jouduin usein kulkemaan kotimme ikkunasta sisään, koska olin hävittänyt kotiavaimet. Tästä kyvystäni uppoutua omaan sisäiseen maailmaani on tullut myöhemmin vahvuuteni.

Perheemme muutti Espoosta Kirkkonummelle, kun olin kahden. Olen kolmesta sisaruksesta keskimmäinen. Isäni oli diplomi-insinööri. Äiti oli toimistosihteeri ja innokas harrastajataidemaalari.

Isä rakasti sarjakuvia ja antoi niitä minulle jatkuvasti. Piirsin sarjakuvia, luin ja kirjoitin kaikki vapaa-ajat. Haaveilin astronautin tai lentäjän ammatista, sillä rakastin scifiä ja avaruutta. Yhdeksänvuotiaana tapahtui katastrofi: sain silmälasit. Tiesin, ettei kummassakaan haaveammatissani saisi käyttää rillejä, joten jouduin luopumaan unelmistani. Sen jälkeen aloin haaveilla kirjastonhoitajan työstä – aika laimeaa aiempiin unelmiin verrattuna.

Pärjäsin koulussa niin hyvin, että minun olisi varmasti pitänyt ryhtyä vähintään lääkäriksi. Se ei kuitenkaan kiinnostanut minua niin kuin sarjakuva ja animaatio. Onnistuin pääsemään animaatiokouluun Turkuun ja muutin sinne 19-vuotiaana opiskelemaan. Huomasin, että halusin ennemmin luoda liikkuvaa kuvaa. Luen edelleen paljon kaikkea supersankaritarinoista mangaan ja indie-sarjakuviin.

Tutustuin opiskeluaikana ensimmäiseen kumppaniini Tomakseen, jonka kanssa seurustelin muutaman vuoden. Valmistumisen jälkeen muutin pikkusiskoni kanssa mummonmökkiin Espooseen ja aloin tehdä animaatioprojekteja freelancerina. Samanlaisia hommia teen edelleen.

Lue myös: Kaisan elämä on ollut kuin matka maailman ympäri: ”Meillä on aina ollut kaksi tai kolmekin kotia”

37-vuotiaana adoptiolapsen äidiksi

Inspiroidun ihmisten ja maailman tarkkailemisesta. Istun kahviloissa havainnoimassa ja luonnostelemassa. Luen, tutkin internetin syövereitä ja otan selvää ajan ilmiöistä. Olen innostunut virtuaalitodellisuustaiteesta. Työstin neljä vuotta taiteilijoiden unista kertovaa virtuaalitodellisuustaideteosta, joka on nähtävillä nykytaiteen museo Chappessa Tammisaaressa tänä kesänä. Virtuaalitodellisuuden vastapainoksi kaipaan käsillä tekemistä, joten päätin opiskella polkupyörämekaanikoksi. Haaveilen pienestä pyöräkorjaamosta, jossa voisin toimia osa-aikaisena korjaajana. En halua olla vain päänsisäisessä maailmassani. Se ei ole pitkällä tähtäimellä hyväksi, vaikka onkin minulle ominaista.

Olen aina kaivannut jotain konkreettista tekemistä. Aikidosta innostuin tavattuani nykyisen puolisoni Jarnon Helsingissä. Hän harrasti aikidoa ja pyysi minut katsomaan aikidonäytöstä. Oli vaikuttavaa, kun pienikokoinen nainen heitteli isoja äijiä seinään. Halusin itsekin oppia tekemään sellaista. Nyt olen harrastanut aikidoa 22 vuotta ja minulla on kolme mustaa vyötä.

Olemme olleet Jarnon kanssa yhdessä yli 20 vuotta. Pitkän liittomme salaisuus on kenties siinä, että menemme ravintolaan syömään aina, kun meillä on yhteistä aikaa. Olemme vegaaneja ja vietämme mielellämme aikaa ruoan parissa.

Meillä on 13-vuotias lapsi, jonka adoptoimme Etelä-Afrikasta. En ole koskaan ajatellut, että haluaisin biologisen lapsen. Minussa on pieni rakenteellinen vika, joka olisi todennäköisesti saatu hedelmöityshoidoilla korjattua. En tarvitse samoja geenejä tai ulkonäköä siihen, että voin rakastaa lasta. Olin 37-vuotias äidiksi tullessani. Olisin halunnut adoptoida lapsen aiemmin, mutta Jarnolla kesti pidempään tottua ajatukseen. Nyt hän on maailman omistautunein isä.

Olin kuvitellut olevani helppo ja mukava, mutta äitiyden myötä kohtasin itsestäni puolia, jotka eivät olleet niin mukavia. Saatan olla nihkeä, ärsyttävä ja itsekäs. Olen joutunut kasvamaan ihmisenä ja hyväksymään sen, etten olekaan niin helppo. Olen vähentänyt työntekoa äitiyden myötä. Mitkään projektit eivät tunnu niin tärkeiltä, että tekisin ylitöitä.

Lue myös Kotiliesi.fi: Adoptoitu Maribel, 35, on yrittänyt saada yhteyden biologiseen äitiinsä – tämän hän haluaisi sanoa

”Viihdyn kehossani, mutta eniten pidän mielikuvituksestani”

Naisellisuus on iso osa identiteettiäni, vaikken pidä naiseuteen liitetyistä stereotypioista. Maailma on rakennettu miehille, siksi meidän pitää pyrkiä tasa-arvoon. Muistan hetken, jolloin ymmärsin, että haluan olla nimenomaan tyttö. Seisoin kuusivuotiaana päiväkodin leikkimökin katolla kurahousut jalassa ja mietin, että olisi parempi olla tyttö, koska tytöt voivat käyttää hameita ja housuja ja pitää pitkiä tai lyhyitä hiuksia. Tytöillä tuntui olevan enemmän valinnanvaraa. Naisen rooli on nykyäänkin monipuolisempi kuin miehen. Miehet voisivat vähän vapautua. Heidän elämänsä vaikuttaa aika ankealta.

Viihdyn kehossani, mutta eniten pidän mielikuvituksestani. Nuorena minulla oli paljon ulkonäköpaineita, joilta ei voi välttyä. Aloin ajatella kehoani enemmän sisäpuolelta, sillä kehoni voi huonosti, jos katson sitä vain ulkopuolelta arvostelevasti. Nautin siitä, mitä kaikkea pystyn tekemään. Harrastan aikidoa, melontaa, pyöräilyä ja kuntosaliharjoittelua. Kehoni on pystyvä ja voi hyvin, kun käytän sitä. Yksi parhaita päätöksiä on ollut alkaa käydä kuntosalilla. Tuntui kuin olisin saanut uusia vaihteita pyörään, kun jalkani olivat vahvemmat.

”En huomaisi ikääntymistä, jollei paine tulisi yhteiskunnan taholta”

Valmistuin animaatiokoulusta 23-vuotiaana ja kuulin olevani nuori ammattilaiskentällä. 35-vuotiaana minut nähtiin vihdoin, kunnes 40-vuotiaana aloin muuttua ammatillisesti näkymättömäksi. En huomaisi ikääntymistä, jollei paine tulisi yhteiskunnan taholta.

Näytän kuulemma ikäistäni nuoremmalta. Se on kehu vain maailmassa, jossa vanhuus on huono juttu. Vanheneminen ei ole paha asia, siksi minua on turha mielistellä sanomalla, että näytän nuorelta. Eihän sellaisella pitäisi olla merkitystä.”