”En pidä siitä, että oveen koputetaan. Se muistuttaa siitä hetkestä, kun uskonnonopettaja koputti matikantunnilla luokan oveen ja pyysi minut ulos. Isä oli saanut 46-vuotiaana sydänkohtauksen ja kuollut pirtin lattialle.
Olin 15-vuotias. Isän kuolema oli minulle järkytys. Aamulla hän oli lähettänyt minut ja pikkuveljeni kouluun. Hän ei ollut koskaan sairas. Hän oli urheilullinen teräsmies, joka jaksoi. Ja nyt hän oli kuollut.
Isän kuolema oli monella tavalla katastrofi. Meillä oli iso maatila, velat ja navetta täynnä lehmiä. Isä oli hoitanut tilan asiat. Kun hän kuoli, äiti ahdistui ja masentui. Hän haki itselleen lohdutusta, kävi läpi lähiseudun sururyhmät. Usein istuimme veljeni kanssa seurakuntien eteisissä odottelemassa. Äiti kutsui meille myös muita nuoria leskiä. Joskus jouluksikin. Me lapset koetimme jotenkuten pärjätä siinä rinnalla.
Kaiken aikaa päällimmäisenä oli hirveä avuttomuus, että miten tästä selvitään. Olimme aivan riippuvaisia avusta.
Minun oli pakko olla pieni aikuinen, jolla ei ollut omia tarpeita. En muista, että meiltä lapsilta olisi juurikaan kysytty, miten me voimme. Ei sellaista kysytty lapsilta siihen aikaan muutenkaan.
Muistan hyvin, kun äidille sanottiin, että kyllä sun Helena kelpaa, kun sulla on noin reippaat ja urhoolliset lapset. Sehän tarkoitti sitä, että meidän oli pakko olla reippaita ja urhoollisia.”
Lue myös: Äidin vakava sairaus teki Kirsistä, 38, lapsena vastuunkantajan – lopulta äiti ei ollut enää läsnä
Äiti Helena ja isä Antti ihailevat kotinsa portailla esikoistaan, 2,4-kiloista pikkuriikkistä Liisa-vauvaa.
© Liisan kotialbumi
”Vaikka äiti oli nuori, hänestä tuli nopeasti vanha ja kipeä nainen”
”Aika pian isän kuoleman jälkeen äiti sairastui rintasyöpään. Hänen sairautensa seuraaminen oli kova paikka. Oli vaikeaa olla kasvava nuori nainen, kun kaikkialla oli äidin hiuksia ja rintaimplantteja. Hän voi pahoin ja oksenteli.
Vaikka äiti oli nuori, hänestä tuli nopeasti vanha ja kipeä nainen. Minun elämästäni hän ei jaksanut enää kiinnostua.
Seurakunnasta tuli minulle turvapaikka kasvaa ja saada tarvitsemaani tukea. Siihen aikaan naiset eivät vielä voineet olla pappeja, mutta haaveilin, että ryhdyn sairaalateologiksi.
Kun pääsin opiskelemaan, matkustin viikonloppuisin Helsingistä kotiin auttamaan. Yritin piristää, pitää äidistä huolta.
Liisa ja pikkuveli Markku touhuavat äidin kanssa kotinsa laiturilla. Tästä kuvasta Liisa pitää erityisen paljon, koska tässä äiti nauraa.
© Liisan kotialbumi
Sitten tapasin Juhan.
Olin päättänyt, että haluan löytää nopeasti suhtkoht järkevän miehen ja pelastaa itseni. Hypätä pois surun ketjusta.
Äiti ei pitänyt Juhasta. Juha oli pankissa töissä, joten hän oli äidin mielestä huijari. Eikä Juha ollut mikään juureva maalaispoika. Meillä piti olla hihat käärittynä heti aamusta. Tämä letkupelle luki kaikessa rauhassa lehteä ja joi kahvia.
Juha oli passattu virkamiesperheen poika, mutta meitä yhdisti seurakuntatausta, samanlainen arvomaailma ja yhteisöllisyys. Juhassa oli paljon tuttua. Meillä oli yhteinen kieli, vaikka tulimme eri lähtökohdista.
Menimme naimisiin, kun olin 25-vuotias. Äiti ei pystynyt tulemaan häihin, joten hääyönä ajoimme hääpuvuissa saattohoito-osastolle häntä katsomaan. Hän kuoli kuukauden päästä.”
Nuori perhe, Liisa ja Juha tyttärensä Anna-Kaisan ristiäisissä. Isän sylissä esikoinen Antti-Jussi.
© Liisan kotialbumi
”Itse ajattelen, että pärjään, kun puren hammasta”
”Olin saanut nauttia omasta perheestäni kaksi vuotta, kun lähdimme viivästyneelle häämatkalle Kyprokselle. Siellä Juha sai ensimmäisen keuhkoveritulpan. Oli aivan hiuskarvan varassa, ettei hän menehtynyt.
Minulla oli vuoden ikäinen poika sylissä ja vatsassa toinen lapsi tulossa. Istuin teho-osastolla mieheni vieressä ja ajattelin, että sairauden ketju jatkuu.
Juha on sairastanut siitä lähtien. Hänellä on ollut useita sydänkohtauksia ja veritulppia. Kaikki maan keskussairaalat on tullut kierrettyä. Olen omaksunut suorittavan selviytyjän roolin. Muille sanon, että hanki apua, mutta itse ajaudun ajattelemaan, että pärjään, kun puren hammasta.
Pahin tapahtui, kun poikamme Antti-Jussi oli yhdeksänvuotias. Asuimme silloin Haminassa, kun hän jäi koulumatkalla auton alle. Oli hilkulla, että hän selvisi. Taistelimme hänen rinnallaan pari vuotta, että hänestä saatiin kävelevä poika. Se oli raskasta aikaa. Hänen jalkaansa oltiin jo amputoimassa, kun löysimme Tampereelta lääkärin, joka tiesi, mitä pitää tehdä.
Jälkeenpäin olen miettinyt, miten olemme selvinneet.
1990-luvun taitteessa iski lama, ja Juha jäi pankista työttömäksi niin kuin 30 000 muutakin. Työttömäksi jääminen oli Juhalle rankkaa, mutta kyllä se oli myös minulle. Meillä oli kaksi ihan pientä lasta, eikä kummallakaan ollut töitä. Silloin palasimme ensimmäistä kertaa takaisin kotikylääni, taloröttelöön, joka sijaitsi lähellä synnyinkotiani. Meillä oli kaksi kamaria ja keittiö, ulkohuussi mäellä eikä lämmintä vettä.
Kaupunkilaisesta Juhasta on sittemmin kehittynyt remontoiva maalainen, jollaisesta äitini olisi varmasti pitänyt. Monta monituista kertaa olemme sittemmin pakanneet kodin peräkärryyn ja vaihtaneet paikkakuntaa. Sen jälkeen, kun sain pappisvihkimyksen, olemme muuttaneet minun töideni perässä ja Juha on hoitanut lapsia kotona.”
Liisa Välilä matkustaa työnsä vuoksi ahkerasti Helsingin ja Hämeenkyrön väliä. Hän viihtyy työssään ja nauttii arjessaan erityisesti isoäitiydestä. – Elämä on juuri nyt tosi kivaa, hän sanoo.
© Heli Hirvelä
”Valokuvista on ihana huomata, että meillä on ollut paljon myös iloa”
”Vaikka äidin kanssa oli raskasta, kotona opin vertaistuen merkityksen. Aloin opiskella papin työni ohella psykoterapiaa 15 vuotta sitten. Pidän yksin ja pidämme Juhan kanssa yhdessä parisuhdekursseja ja vastaanottoa.
Siviilityöni on asiantuntijana Kirkkohallituksessa. Saan toimia ihmiselämän kysymysten, ilojen ja surujen äärellä hienossa porukassa.
Juuri nyt pohdin työssäni, millaista on lapsen suru. Näitä teemoja olen kantanut lapsuudesta asti. Nyt voin miettiä, mitä olisin itse aikanaan tarvinnut, kun oli pakko kasvaa reippaaksi.
Parasta nyt on isovanhemmuus. On hienoa olla kuusikymppinen rovasti, joka pitää nalleneuvolaa pöydän alla.
Viime aikoina olen katsellut valokuvia. Vaikka olemme käyneet läpi vaikeita vaiheita, valokuvista on ihana huomata, että meillä on ollut myös paljon iloa. Ajattelen, että minut on keitetty monissa vesissä, mutta toivottavasti ei kovaksi.”
Lue myös Kotiliesi.fi: Pappi ja ikihippi Hilkka Olkinuora on koonnut kuolinapteekkiinsa sen verran lääkkeitä, että voi päättää päivänsä tuskallisessa tilanteessa.
Hyvää elämää
Olen ylpeä lapsistani, jotka ovat löytäneet oman paikkansa elämässä, ja meillä on hyvin läheiset välit. Ja kiitollinen siitä, että olemme kulkeneet Juhan kanssa yhteistä matkaa yli 35 vuotta.
Inspiroidun leikeistä, lauluista ja lukemisesta lastenlasten kanssa. Lintujen kevätmuutosta.
Rakkain rutiinini on neulominen, puikot ja villalangat. Hamstraan lankoja villasukkiin ja villapaitoihin. Joskus tulee jotain valmistakin.
Haaveilen vaunulenkeistä tyttäreni kanssa Tukholmassa.
Arvostan rauhantekijöitä ja sovinnonrakentajia niin kirkossa, yhteiskunnassa kuin maailmassakin.
Tunnetko naisen, jonka elämäntarinan haluaisit lukea Annasta?
Lähetä vinkki meille sähköpostilla anlukija@otavamedia.fi tai kirjeitse Anna, Uudenmaankatu 10, 00015 Otavamedia (kuoreen merkintä ”Matka naiseksi”). Emme valitettavasti voi vastata kaikkiin viesteihin henkilökohtaisesti.
