Hän on 15-vuotias tyttö. Sydämenmuotoiset kasvot, pitkät vaaleat hiukset ja hymy, joka asettuu kasvoille vaivattomasti. Hetken mietittyään hän keksii, että voisi olla vaikka Linnea. Olemme sopineet, että omaa nimeä ei tarvitse kertoa. Sosiaalinen ahdistus on hankala paikka aikuisillekin, saati lukiolaiselle.
Siis Linnea. Sitä paitsi hän perustelee toiveensa hyvin.
”Jos mielenterveysongelmia pidettäisiin normaalimpina, voisin ehkä puhua omalla nimelläni”, hän sanoo.
Toinenkin syy on. Hän haluaa väistää leimaa. Ei halua olla loppuikäänsä ”se tyttö, joka on sosiaalisesti ahdistunut”, netissä kun tiedot säilyvät ikuisesti.
Linneaa kannattaa silti kuunnella, sillä hän antaa äänen valtavalle joukolle tyttöjä ja nuoria naisia.
He ovat olleet tänä syksynä otsikoissa. On puhuttu esimerkiksi kouluterveyskyselystä, joka tehdään joka toinen vuosi yläkoulujen ja toisen asteen opiskelijoille. Se kertoo kattavasti nuorten mielialoista, sillä vastaajia on yli 150 000.
Tuorein kysely yllätti asiantuntijatkin. Peräti joka toinen tyttö on sosiaalisesti ahdistunut. Pojista viidennes.
Nuorille esitetään säännöllisesti samat kysymykset: Estääkö nolostumisen pelko tekemästä joitain asioita? Onko keskipisteeksi joutuminen kamalaa? Sen sellaista.
Kysymykset ovat pysyneet samoina, mutta nuorten ahdistusoireet ovat kymmenessä vuodessa kaksinkertaistuneet.
THL:n tutkimuspäällikkö Olli Kiviruusu toteaa: ”Jos yleinen hokema kuuluu, että enemmistö nuorista voi ihan hyvin, niin nyt näyttää siltä, että tyttöjen kohdalla tämä ei ehkä enää pidä paikkaansa.”
Lue myös Kotiliesi.fi: Millaista on arki, kun toisten ihmisten kohtaaminen herättää kauhua? Riikka pelkäsi pitkään sosiaalisia tilanteita – näin hän oppi sietämään ahdistusta.
Pienessä mitassa ahdistus kuuluu nuoren elämään
Sama viesti tulee muistakin mittareista. Itsetuhoisten nuorten sairaalajaksot ovat moninkertaistuneet muutamassa vuodessa. Mielenterveyssyistä johtuvat nuorten naisten sairauslomat ja psykoterapiat ovat myös lisääntyneet.
Mistä tämä johtuu? Olli Kiviruusu ei osaa vastata. Ei kukaan osaa. Tarvittaisiin tutkimusta, jota ei toistaiseksi ole.
Hän huomauttaa, että jonkinlainen ahdistus kuuluu nuoruuteen. Ei ole helppoa irtautua lapsuudenperheestä, löytää seksuaalista identiteettiään ja kenties kumppania. Omaa paikkaa maailmassa, joka kuumenee, sotii, riitelee ja tehostaa.
Mutta ahdistus voi olla liian voimakasta, pitkittynyttä ja halvaannuttavaa. Tämä näkyy vaikkapa siinä, millaisen jäljen korona piirsi kouluterveyskyselyn tuloksiin. Kiviruusu väläyttää taulukkoa, jossa ahdistuneisuuden määrää kuvaava käyrä on kohonnut jyrkästi vasemmalta oikealle vuodesta 2013. Korona taivuttaa muutenkin nousevan viivaan vielä ylimääräisen terävän kulman. Eikä viiva ole vieläkään kääntynyt laskuun.
Kiviruusu selittää: Sosiaaliset taidot täytyy opetella ja opitaan vuorovaikutuksessa, olemalla toisten kanssa. Koronarajoitukset eristivät nuoret koteihinsa.
Kiviruusu kertoo tavanneensa opettajia, joiden oppilaat eivät ole palanneet kouluun koronan jälkeenkään. He komeroituvat koteihinsa.
”Sosiaalinen ahdistuneisuus on sellaista, että mitä enemmän sosiaalisia kontakteja välttää, sen hankalammaksi se voi mennä”, Kiviruusu sanoo.
Lue myös: Jännitätkö seurassa? Nämä 6 terapiasta tuttua menetelmää helpottavat sosiaalisia tilanteita.
© Sara Pihlaja 2021
Vapaapäivät ja lomat Linnea toipui jännittämisestä
Linnea tietää tämän. Yläaste oli kammottavaa aikaa.
”No lakkasin puhumasta”, hän aloittaa.
Hän ei tarkalleen muista, miten outo jännittäminen alkoi. Seiskaluokalla uudessa koulussa hän vain huomasi, että suun avaaminen oli vaikeaa.
”Heti, kun aloin puhua jollekin, naamani meni punaiseksi ja sydän alkoi tykyttää. Se tietenkin pahensi asiaa, kun tiesin olevani punainen. Sitten tuli hikoilua ja tärinää. Kaikkea mahdollista”, hän kuvailee.
Koska puhuminen tuntui vaikealta, Linnea alkoi suunnitella, mitä voisi sanoa ääneen. Minimoi tulevat virheet.
”En voinut sanoa oikein mitään spontaanisti. Ja kynnys kasvoi koko ajan korkeammaksi, kun piti jännittää, tuleeko suusta just oikea sana.”
Lopulta hän lopetti puhumisen kokonaan. Lakkasi viittaamasta tunnilla, vaikka tiesi vastaukset. Virheitä oli helpompi välttää, kun ei sanonut mitään.
Lomat ja vapaapäivät aikaisemmin aktiivinen tyttö makasi sängyssä ja keräsi voimia seuraaviin jännityksiin.
”Heti, kun aloin puhua jollekin, naamani meni punaiseksi ja sydän alkoi tykyttää.”
Porukan ulkopuolelle jääminen oireili vasta myöhemmin
Nyt Linnea tietää, että pelko johtui ala-asteen kuudennella luokalla alkaneesta koulukiusaamisesta.
Luokalle tuli silloin uusia oppilaita, jotka saivat entiset kaverit kääntymään häntä vastaan. Tai näin hän kuvittelee, koska ei saanut mitään selitystä sille, miksi hänen Whatsapp-viesteihinsä ei yhtäkkiä vastattu, miksi hän jäi ryhmätöissä ilman paria, miksi hänelle naljailtiin ja pyöriteltiin silmiä.
”Pikkuhiljaa vain huomasin, että muilla oli sellaisia inside-läppiä, joita en ymmärtänyt. Muut puhuivat asioista, joista jäin kokonaan ulkopuolelle. Sitten ei ollut enää ketään, kenen kanssa olisin voinut olla vapaa-ajalla.”
Linnea ajattelee, että kiusaamisen jäljet tulivat esiin vasta sitten, kun hän vaihtoi koulua ja pääsi kiusaajistaan eroon. Koki olonsa turvalliseksi.
”Haluni miellyttää oli ihan järjetön. Olin valmis tekemään mitä tahansa, että minusta tykättäisiin. Kun puhuin, halusin sanoa jotain täydellistä. Halusin tehdä vaikutuksen uusiin luokkakavereihin.”
© Sara Pihlaja
Lääkärin huoli: kommunikointi ruutujen välityksellä lisääntyy
Klaus Ranta ymmärtää tässä maassa ehkä parhaiten, mistä Linnea puhuu.
Hän on Tampereen yliopiston psykoterapian kouluttamisen vastuuprofessori, työskennellyt koko uransa sosiaalisen ahdistuksen kanssa. Töitä on paljon. Häntä on vaikea saada kiinni. Puhelimessa puhuessaankin hän porhaltaa tilasta toiseen.
Ranta tapaa jatkuvasti Linnean kaltaisia nuoria, joiden ahdistus on kehittynyt sosiaalisten tilanteiden peloksi.
Monen ongelmien taustalla on kiusaaminen. Toki riskejä on muitakin. Ranta luettelee muutamia: autoritäärinen tai toisaalta ylisuojeleva kasvatus, kielteiset elämäntapahtumat, geenit ja temperamentti. Toiset ovat biologisesti herkempiä kuin toiset.
Yksi merkittävä syy on se, mitä Ranta kutsuu lääkärinä sosiaalisen ympäristön ja vuorovaikutustapojen radikaaliksi muutokseksi. Siis elämän siirtyminen ruutujen taakse.
”Jokainen Teams-kokouksessa ollut aikuinenkin tietää, että oikea sosiaalinen vuorovaikutus on hyvin erilaista kuin se, mikä tapahtuu ruudun kautta”, Ranta sanoo.
Puhelimessa tai tietokoneella kommunikaatio jää ohueksi ja epävarmaksi. Siihen liittyy kontrolloimattomuutta, vääristelyä ja valheita, joita tekoäly ei ainakaan vähennä.
”Nuoret puhuvat paljon myös siitä, että kun ihmissuhteet siirtyvät nettiin, tulee helposti fomo (fear of missing out), eli sellainen kokemus, että maailma on muualla ja itse jää siitä ulos.”
Puhuessaan Ranta turhautuu. Ongelmat ovat tiedossa. Tarvittaisiin ratkaisuja. Koulun opiskelijahuolto tukkeutuu. Lieviin mielenterveysongelmiin ei ole perustason palveluita. Nuoret pakkautuvat erikoissairaanhoitoon, joka on ruuhkautunut. Nuoret odottavat ja ongelmat pahenevat.
”Tuntuu, että mitä tahansa tällä kentällä tehdään, tarvittaisiin vielä paljon enemmän”, Ranta parahtaa.
No mitä hän tekisi?
”Sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyvästä opetuksesta voisi varmaan aloittaa. Nuorten pitäisi saada opetella, miten käyttäytyä niin, ettei vahingoittaisi toista.”
Psykofyysisen terapeutin vastaanotolle jonotetaan kuukausia
Tunnetaidot. Se on avainsana myös Kirsi Pääskylän mielestä. Hän on Tampereen kaupungin nuorisopsykiatriassa työskentelevä psykofyysinen fysioterapeutti.
Hänen asiakkaansa ovat nuoria, ahdistuneita, syömishäiriöisiä, neuroepätyypillisiä ja masentuneita nuoria. Enemmistö on tyttöjä.
Sosiaalinen jännitys yhdistää heitä kaikkia. He pelkäävät Linnean tavoin mokaamista, nauretuksi tulemista, hylkäämistä.
Myös syyt ovat samoja kuin Linnealla.
”Fyysistä kiusaamista, nettikiusaamista ja ulosjättämistä, kaikkea tätä”, Pääskylä sanoo.
Mutta ei pelkästään tätä. Pääskylä näkee työssään, miten ruutuja tuijottavat nuoret potevat myös yksinäisyyttä. Kokevat eristäytyvänsä omiin kupliinsa joskus jopa oman perheensä sisällä.
Pääskylä auttaa nuoria löytämään konkreettisia keinoja fyysisten oireiden säätelyyn. Yhdessä etsitään esimerkiksi rauhoittavia hengitystekniikoita ja akupisteitä rauhoittavia taputuksia.
Pääskylä ajattelee, että hänellä olisi vähemmän asiakkaita, jos koulussa opetettaisiin tunnetaitoja jo ihan pienille lapsille. Nuoret kokevat kaikenlaiset tunteet voimakkaasti. Myös ahdistuksen.
”He tarvitsevat apua ymmärtääkseen, että tunteet ovat vain tunteita. Ne tulevat ja menevät ohi. Niitä voi hallita.”
Myös Pääskylällä on hoppu. Hänen vastaanotolleen jonotetaan kuukausia. Nyt tilanne on kuulemma melko hyvä.
”Jono on ollut paljon pidempikin.”
Ennen kuin puhelu loppuu, hän kiirehtii vielä sanomaan:
”Kun kysyit, mikä näitä nuoria ihmisiä yhdistää, niin sellainen tuli nyt mieleen, että he ovat itseään kohtaan usein todella vaativia.”
Selittäisikö tämä poikien ja tyttöjen ahdistuneisuuden eroja?
Linnea kuuntelee asiantuntijoiden ajatuksia. Hän tunnistaa itsensä Kirsi Pääskylän kommenteista.
”Ihan totta. Minä olen aina ollut itseäni kohtaan tosi vaativa. Ikinä ei ole riittänyt ysi, aina on pitänyt saada kymppi. Se on ollut luonteenpiirteeni pienestä asti.”
Kiusaaminen on hänestä monimutkaisempi vyyhti. Vaikka oma elämä oli monta vuotta sysimustaa, hän myös ymmärtää kiusaajiaan. He saattavat olla itsekin epävarmoja. Kiusaaminen voi olla heille sosiaalista liimaa.
”Kaikilla ihmisillä on halu solahtaa joukkoon. Usein porukkaa yhdistää, että siinä puhutaan pahaa toisista.”
Linnea pohtii, että ennen pitkää sellainen lähtee käsistä ja kiusaajat pelkäävät tulevansa itse kiusatuiksi.
”Siksi he valitsevat mieluummin kiusaajan roolin.”
Hän on samaa mieltä myös Olli Kiviruusun kanssa, jolla on mielenkiintoinen teoria. Kiviruusu nimittäin pohtii, että poikien ja tyttöjen ahdistuneisuuden eroja selittää se, mitä he tekevät digitaalisilla laitteillaan. Karkeasti yleistäen: pojat pelaavat, tytöt käyttävät somea.
”Pelaaminen tulee ja menee. Siinä ei rakenneta sosiaalista verkostoa. Siinä ei joudu pohtimaan omaa identiteettiään tai sitä, tykätäänkö minusta. Tyttöjen somen käyttö on henkilökohtaisempaa, ja siinä voi olla enemmän toksisia piirteitä”, Kiviruusu sanoo.
Linnean mielestä suomalaiset vaikenevat liian helposti
Linnea on samaa mieltä siitä, että tyttöjen sosiaaliset paineet ovat isompia kuin poikien.
”Tytöt ovat myös ulkonäkökeskeisempiä. Arvostelevat muiden ulkonäköä. Ja pojatkin arvostelevat tyttöjä. Se on tosi pieni se muotti, mihin voi sopia”, hän pohtii.
Hänestä tuntuu, että pojat myös puhuvat toisilleen suoremmin. Tytöt enemmän selän takana. Yhtä kaikki Linneaa surettaa, että me suomalaiset olemme erityisen lahjakkaita vaikenemaan tunteistamme. Möyrimme itseksemme.
”Sosiaalisissa peloissa on kyse just siitä, että ylianalysoi itsekseen muiden ihmisten käyttäytymistä sen sijaan, että kysyisi suoraan: katoitko sä just mua vinoon?”
Harjoitukset auttoivat: mitään pahaa ei tapahtunutkaan
Linnea pistelee äitinsä leipomaa banaanikakkua tyytyväisenä. Pari vuotta sitten olisi ollut mahdoton ajatus istua kahvilla toimittajan kanssa. Nyt hän katsoo silmiin ja rupattelee.
”Olen oikeasti sosiaalinen, ulospäinsuuntautunut ja varmaan aika rohkeakin ihminen. Tykkään jutella ihmisille. Sosiaalinen ahdistus vei persoonani kokonaan pois.”
Linnea haluaa välittää viestin kaikille niille tytöille ja pojillekin, jotka ovat nyt samassa tilanteessa kuin hän vielä pari vuotta sitten. Pelkäävät ja kuvittelevat, ettei kukaan ole yhtä huono ja hullu.
”Kannattaa hakea apua. Oikeasti, vaikka tuntuisi siltä, ettei uskalla tai ettei se hyödytä.”
Linnea aloitti kouluterveydenhoitajasta, jonka kautta pääsi nopeasti koulupsykologille. Tämä puolestaan suositteli hänelle Tosi minä -treeniä. Se on Klaus Rannan ja hänen tutkimusryhmänsä kehittämä sosiaalisen ahdistuksen hoito-ohjelma nuorille.
Treenissä tavataan kymmenen kertaa. Siihen kuuluu yksilökeskusteluita, ryhmätapaamisia ja jonkin verran myös teoriaa.
Yksinkertainen ajatus lykkäsi Linnean alkuun.
”Minulle oli iso merkitys ymmärtää, että vaikka itse ajattelen, että kaikki muut ihmiset kiinnittävät huomionsa minuun, niin se ei kyllä ole niin. Jokaisella on omat asiansa.”
Linnea sai paljon apua myös rohkeushaasteista, joissa harjoiteltiin käytännössä pelottavia tilanteita. Hänen piti esimerkiksi mennä kauppaan ja ilmoittaa kassalla, että rahapussi on unohtunut kotiin. Pyytää tuntematonta ihmistä ottamaan itsestään valokuva ja harjoitella olemaan ryhmässä eri mieltä kuin muut.
”Harjoituksista oli hirveästi hyötyä, koska kerta toisensa jälkeen huomasin, ettei mitään kauheaa tapahtunutkaan, että selvisin.”
Linnea patistaa kohtalotovereitaan liikkeelle: kouluterveydenhoitajat ovat jo kuulleet hulluimmatkin pelot.
”Hakekaa apua. Vaikka se tuntuu ihan hirveältä, se kannattaa.”
Itse hän on siitä elävä esimerkki.
Juttu on julkaistu Annassa 44/2024.
