Usein juuri keväällä näyttelijä Jukka Puotila hyppää Westendissä pyöränsä selkään ja ajaa Tapiolan Otsonkalliolle. Mäen päällä seisovat 1950-luvulla rakennetut kerrostalot, ja niitä ympäröi suuri piha-alue. Jukka muistaa tarkasti, mitä suojaisalla sisäpihalla hänen lapsuudessaan oli: suuri nurmikkoalue, mäntyjä, kahluuallas ja suihkulähde, rekki ja keinuja.
– Tuntui, että koko ympäristö oli rakennettu niin, että siellä olisi hyvä olla. Paikka näyttää nykyisin ihan samalta.
Otsonkallio edustaa hänelle aikaa, jolloin elämässä oli kaikki hyvin.
– Ehkä minä täällä käydessäni haen sitä energiaa, mikä lapsuudessa oli.
Puotiloiden perhe muutti aravataloon vuonna 1957 Jukan ollessa kaksivuotias. Vasta valmistuneeseen taloon muutti yhtä aikaa paljon muitakin nuoria perheitä ja piha täyttyi lapsista. Leikkikavereista ei ollut pulaa. Suurimmillaan lähes parisadan katraassa kuria ja järjestystä piti talonmies Ihalainen.
– Osa Otsonkallion hohtoa oli juuri Ihalainen, joka myös kuskasi meitä kottikärryissä. Teatterikoulussa tein yhteen esitykseen hahmon Ihalaisesta.
Tuon tuosta pihalla kiiri huuto ”äiti tuu ikkunaan”. Useimpien äidit olivat kotona ja isät kävivät töissä.
Lähellä sijaitsi myös Hagalundin kartano jalopuumetsineen, jonne Jukka kavereineen viiletti leikkimään. Metsää, jossa viettiin paljon aikaa, kutsuttiin Sherwoodiksi.
– Silloinhan telkkarista tuli Rin Tin Tin ja Robin Hood, ja Hoodhan seikkaili juuri Sherwoodin metsässä.
Joskus sattui onnettomuuksiakin, kuten silloin kun Jukka juoksi tv:n urheilukisojen innoittamana pihalla esteitä ja kaatui, ja solisluu katkesi. Vaikka teki kipeää, hän meni kotiin ja odotti olohuoneen punaisella sohvalla, että vanhemmat tulisivat. Kun he tulivat, lähdettiinkin kiireellä Töölön sairaalaan.
Jukka veljineen mummolassa Vainikkalassa. Jukka keskellä.
© Jukka Puotilan kotialbumi
Puotiloiden 70 neliön kodissa kasvoi kolme poikaa. Isä oli sisustusarkkitehti, äiti opiskeli Ateneumissa ja kotona työskenteli kotiapulainen.
– Se oli vanhemmillekin onnen aikaa, kun lapset olivat pieniä ja he olivat uriensa alussa. Se varmasti vaikuttaa myös siihen, että Otsonkalliosta tuli minulle niin tärkeä.
Yhteisöllisyys oli taloyhtiössä vahvaa.
– 1950-luvulla Suomi oli vielä köyhä maa. Luulen, että kun ihmisillä on vähän tiukkaa, yhteisöllisyys on suurempaa.
Jukan silmien eteen nousee kuva vuodelta 1961, jossa hänen isänsä kantaa pihan poikki heille televisiota.
– Me katsottiin ikkunasta television tuloa. Katsoimme joskus telkkarista pelkkää virityskuvaa, kun ohjelmaa tuli niin vähän.
Tuoksu, joka vie Jukan oitis Otsonkalliolle, on tervan tuoksu.
– Lähellä oli Tapiolan huolto, jossa ihmiset kävivät tervauttamassa suksiaan, jotta saivat niistä paremmat menopelit.
Muutto Westendiin, hieman isompaan asuntoon ei ollut Jukalle mieleen. Ei, vaikka sai oman huoneen.
– Vaikka me muutimme vain ison tien toiselle puolelle, se oli valtava muutos. Uudessa talossa oli paljon vähemmän lapsia ja monet heistä minua vanhempia. Kaipasin Otsonkalliolle.
Riikka Ala-Harja tähyää keväisin jo kohti mökkiä.
© Sampo Korhonen
Riikka Ala-Harjan mieli kaipaa mökille
Lapsena oltiin täällä aina, isä herätti aamuneljältä katsomaan, miten hirvi ui mökin ohi. Sadekesänä ylämäkeä on vaikea päästä eteenpäin. Iltaisin lätkitään ristiseiskaa. Aurinkopäivinä iho voidellaan järvenpohjan savella, uimarannalle tehdään afrikkalaiskylä kuivuneista järviruokoista. Syksyllä nostetaan pulkka savupiipun päälle ja saunan tuuletusikkunaan asetetaan puunkappale vinottain, ettei västäräkki rakenna sinne pesää. (Riikka Ala-Harjan novellikokoelmasta Reikä.)
Joka kevät kirjailija Riikka Ala-Harja odottaa malttamattomana mökille pääsyä. Kun hän oli lapsi, hänen perheensä muutti asuinpaikkaa seitsemästi. Aikuistuttuaan Riikka on itsekin ollut muuttavaa sorttia. Mutta yksi paikka on pysynyt hänen elämässään vuosikymmenestä toiseen: se on mökki Oriveden Längelmäellä. Siellä Riikka on käynyt niin kauan kuin muistaa, ja mökistä on tullut hänelle valtavan tärkeä. Tärkeämpi kuin yksikään koti.
Mökkiä ryhdyttiin rakentamaan keväällä 1967, jolloin hän syntyi. Perhe asui 50 kilometrin päässä Kangasalla.
Riikan ensimmäinen mökkiin liittyvä muisto on se, kun hän oli illalla asettunut makuulle vuoteeseensa, mikä tarkoitti vanhempien vuoteen alta vedettyä laatikkoa. Takassa rätisi tuli ja hän oli vaipumassa uneen, kun sukulaisrouva kirkonkylältä piipahti kylään.
– Minä nukahdin aikuisten turvalliseen puheensorinaan.
Opettajavanhemmilla oli pitkät kesälomat, ja mökillä oltiin koko kesä. Mökkitontti oli lohkottu äidinäidin kotitilan maista, ja Riikan naapureina on edelleen tätejä ja serkkuja, mikä on Riikasta mukavaa. Yhdessä on vietetty juhannuksia ja järjestetty sukutapaamisia.
– Lähellä mökkiämme on hautausmaa ja kirkko. Kun lapsena menimme kyläkauppaan ostoksille, kuljimme suvun hautojen kautta. Kaupan portailla istui usein äidin eno.
Riikalla tuntee, että juuri tänne, sukunsa maille, hän kuuluu.
Lue myös Kotiliesi.fi: Riikka Ala-Harjan kotona uutta ovat vain sängyt.
Riikka Ala-Harja viihtyi lapsuuden kesinä vesillä Längelmäellä
© Riikka Ala-Harjan kotialbumi.
Mökkikesiin kuului kalastaminen isän kanssa. Siitä Riikka piti.
– Vaikka isällä tietenkin meni hermo mun soutamisen kanssa.
Usein paistettiin lettuja, juotiin Rymd-mehua ja lätkittiin korttia; ristikasia tai kanastaa.
Kaikenlainen toimeliaisuus kuuluu olennaisesti Riikan sielunmaisemaan. Halkojen hakkuu, saunan lämmitys, uiminen ja metsässä kulku täyttävät mökkipäivät.
– Niissä on mukana lapsuuden kaiku. Mennessäni mökille niin sanotusti lepäämään puuhaan aina jotain. Tykkään kulkea metsässä, jota on mökin ympärillä 2,6 hehtaaria, ja teen siellä pieniä metsänhoitohommiakin.
Teinikesä yksin mökillä
Kun Riikan ensimmäinen kesätyöpaikka löytyi äidin enon taimitarhalta Längelmäeltä, 15-vuotias vietti mökillä koko kesäkuun vain koira seuranaan. Illat kuluivat lukiessa. Ahmittua tuli esimerkiksi Sinuhe egyptiläinen.
Eikä Riikka pelänyt olla yksin.
– Enkä pelkää edelleenkään. Paikka on minulle hyvin turvallinen.
Kun Riikka Ala-Harja asui vuosia Ranskassa, mökki järvimaisemassa tarkoitti kotia ja Suomea, ja hän tuli sinne perheineen kesänviettoon.
Nykyisin paikka on Riikan oma, mutta myös hänen äitinsä käy siellä. Riikasta on hienoa, että se voi joskus olla hänen tyttärensä paikka.
– Että tämä olisi punainen lanka elämässämme.
Mökki on vailla juoksevaa vettä ja sisävessaa, eikä Riikka käykään siellä talvisin. Mutta silloinkin hän ajattelee mäntykankaista maisemaa järven rannalla. Kun mökkinaapuri postaa someen talvisia kuvia järvenselästä, Riikkaan iskee kaipuu.
– Kun tytär muuttaa omilleen, olen ajatellut olla mökillä entistä enemmän.
Mökille mentyään Riikka asettuu vasta kolme päivän kuluttua. Mutta sen jälkeen hän ei haluaisikaan lähteä pois.
– Mieluummin syön viimeisenkin papupurkin kaapista, ettei minun vain tarvitsisi lähteä kauppaan, joka on nykyisin 12 kilometrin päässä.
Vaikka 1990-luvulla rakennettuun ylämökkiin on vedetty sähköt, Riikka nukkuu vanhassa alamökissä, jonka ikkunasta näkyy järvi.
Juuri avovesi tuo mökkielämän tunnun, ja hän viettääkin paljon aikaa vedessä: ui kolme-neljä kertaa päivän mittaan. Niin hän teki jo lapsena.
