Maija sai unelmatyön viulistina – sitten purkamaton suru alkoi aiheuttaa fyysisiä oireita ja elämään oli pakko tehdä muutoksia

”En lapsena jännittänyt esiintymisiä. Olin muusikkoperheen ainoa lapsi, ja kaikki kolme kummiani olivat viulisteja. Minusta viulussa oli ihana ääni, ja halusin alkaa soittaa instrumenttia 4-vuotiaana.

Rakastin viulunsoittoa ja rakastin soittaa vanhempieni kanssa. Olin aina se tyttö, joka soitti aina jouluna, juhannuksena ja kaikissa sukujuhlissa. Hyvin varhaisessa vaiheessa viulu sekoittui omaan identiteettiini, koska tulin sitä kautta nähdyksi.

Kerran 5- tai 6-vuotiaana sanoin ennen konserttia, että minua huimaa. Olin kuullut, että jotkut eivät soita yhtä hyvin kuin minä, enkä olisi halunnut soittaa, ettei toisille tulisi paha mieli.

Huimaus iski seuraavan kerran aikuis­iällä, ja oli sillä kertaa todellista.”

Alle 30-vuotiaana määräaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle

”Lukioikäisenä rupesin harjoittelemaan tosissaan. Isäni oli teatterikapellimestari, ja sain ensimmäiset ammattilaiskeikat heti kirjoitusten jälkeen. Muistan ajatelleeni Oliver Twist -musikaalissa soittaessani, että nyt minun täytyy soittaa oikein. Silloin suorittaminen sai alkunsa.

Opiskelin viulunsoittoa ammattikorkeakoulussa ja Sibelius-Akatemiassa. Kaikki aina sanoivat, että sinä olet niin rento, ettei sinua jännitä mikään. Sitten isäni kuoli, enkä osannut purkaa surua. Pakenin työntekoon enkä pystynyt nukkumaan, kun minua itketti ollessani yksin. Suru jäi kehooni, ja aloin jännittää esiintymisiä.

Sain viran suuren sinfoniaorkesterin ykkösviulistina. Ajattelin, että virheet eivät ole työssä sallittuja. Vitsailimme opiskeluaikoina, että virhe soitossa on virhe elämässä. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että eivät ne minulle olleet mitään vitsejä.

Muusikkoyhteisössä elää vahvana stigma, että jos prakaat jollain tavalla, olet hullu tai viallinen. Esimerkiksi beetasalpaajista ei saa puhua, vaikka monet niitä käyttävät, myös minä. Yritin töissä tehdä koko ajan enemmän, jotta inhimillisiä virheitä ei tapahtuisi. Lavalla halusin katsoa vielä kerran juoksutukset ennen kuin yleisövalot sammuivat ja kirkkaat valot kohdistuivat minuun. Minua alkoi huimata, ja pelkäsin, etten pysy enää tuolillani.

Pahimmillaan ainoa tehtäväni lavalla oli yrittää olla mokaamatta. En pystynyt antautumaan soitolle, vaan keskityin usein vain selviytymiseen. Käteni hikosivat, jousikäsi tärisi ja koko kehoni jännittyi. Samaan aikaan tykkäsin ihan hirveästi työstäni ja sain siitä valtavia elämyksiä.

Lopulta käteni kipeytyi, enkä pystynyt enää soittamaan. Ravasin lääkäreillä, fysiatreilla ja fysioterapeuteilla. Nyt ajattelen, että fyysiset diagnoosini liittyvät vahvasti jännittämiseen ja isäni kuolemaan.

”En pystynyt antautumaan soitolle, vaan keskityin vain selviytymiseen.”

Päädyin pitkälle sairauslomalle, mutta koko ajan minulla oli sellainen olo, että minun on pakko päästä takaisin töihin. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Erään fysioterapeutin neuvojen myötä aloin vältellä kaikkea, mikä tuottaa kipua. Ajauduin noidankehään ja loin itselleni kipuja pelkäämällä, että niitä tulee lisää.

Alle 30-vuotiaana olin määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä ja minua ohjattiin vuoroin eri tukien pariin, jotka estivät muun työnteon. Elin monta vuotta siten, että yhteiskunnan tukijärjestelmä, hoitavat tahot ja työnantajani olivat sitä mieltä, etten saanut tehdä mitään. Se opetti minua ajattelemaan, etten kelpaa.”

Alexander-tekniikka auttoi kuuntelemaan omaa kehoa

”Lopulta löysin sattumalta Alexander-tekniikan, jossa korostetaan mielen ja kehon yhteyttä. Tajusin, että tämä on se puuttuva palanen.

32-vuotiaana irtisanouduin lopulta orkesterivirastani, muutin Berliiniin ja aloitin Alexander-tekniikan opettajaopinnot. Otin viulun mukaan ja ajattelin, että koulun avulla palaan takaisin vanhaan elämääni, sillä en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin viulun soittaminen. Isoin koulusta oppimani asia oli, että aina on muita vaihtoehtoja.

Kolme vuotta opiskelin Alexander-tekniikkaa joka päivä. Työskentelimme kehon kautta ja opettelimme uusia tapoja olla.

Siihen mennessä olin soittanut melkein 30 vuotta viulua, ja koko kehoni oli ikään kuin kääriytynyt viulun ympärille. Huomaamattani nostin olkapäätäni ja pidin painoa vasemmalla jalalla. Koulussa opettelin purkamaan näitä asioita.

Minulla on edelleen kipuja, mutta Alexander-tekniikan avulla saan katkaistua kierteen nopeammin. Osaan kuunnella itseäni ja sitä, mitä tarvitsen, jotta en ole kivun uhri. Olen aktiivinen toimija omassa elämässäni. Ensin olen minä ja sitten vasta viulu.

Alexander-koulun aikana tapasin tulevan mieheni Mikon. Olin Suomessa lomalla, ja istuimme yhteisten ystäviemme kanssa pitkäperjantain iltaa. Opintojen myötä sydämeni oli auki, ja sen illan jälkeen aloimme seurustella. Aikaisemmin olin ollut niin lukossa, etten olisi voinut saavuttaa unelmaani perheestä.

”Opintojen myötä sydämeni oli auki, ja sen illan jälkeen aloimme seurustella.”

Samoihin aikoihin epäilin, että olin sairastunut endometrioosiin, joka sitten diagnosoitiin Suomessa ja leikattiin Berliinissä. Minulta poistettiin kolmannen luokan endometrioosi. Leikkaava lääkäri painosti minua syömään hormonaalisia ehkäisyvalmisteita ja toisaalta uhkaili, että lapsia pitäisi alkaa yrittää heti. Sain hormoneista pahoja sivuvaikutuksia, eikä aika ollut vielä lapselle kypsä. Mutta kun lopulta aloimme yrittää lasta, onnistuimme helposti, ja nyt meillä on 3-vuotias tytär.”

”Äiti on peruskallioni”

”Koulun jälkeen alkoi erilainen elämä Suomessa. Sain opetustöitä viulunsoitonopettajana. Tärkein periaatteeni soitonopettajana on, että lapsi tulee ensin, sen jälkeen vasta harrastus. Johdan töissä pienten lasten orkesteria, mistä on tullut rakas osa työtäni. Ajattelin jo nuorena, että kapellimestarina voisi olla kivaa, mutta samalla ajattelin, että en minä kehtaa – ei kilttinä tyttönä saa ottaa tilaa eikä tulla nähdyksi.

Nykyään opetan samassa musiikkiopistossa kuin äitini, ja näemme melkein päivittäin. Hän on peruskallioni. Kun isi vielä eli, olin isin tyttö, mutta nyt äiti on kultaakin kalliimpi.”