Olen kirjoittanut Anna-lehteen 60 kolumnia. Tämä on niistä viimeinen. Aloittaessani minulta kysyttiin, minkälaisen esittelytekstin toivon kohdalleni. Silloin valikoitui lause, jossa sanotaan, että etsin vastausta siihen, mitä rakkaus on. Olenko kirjoittanut siitä kolumneja? Olen ja en. Olenko löytänyt vastausta? Olen ja en.
Sen toki tiedän, ettei rakkaus ole tunne, vaan rypäs tunteita. Eikä rakkaus edes tunnu aina hyvältä. Ajoittain se tuntuu todella pahalta. Väliin mahtuu iloa, surua, pelkoja, vihaakin. Silloinkin kun rakkautta on. Rakkaus ei siis poista ristiriitoja vaan sallii ne.
Ohjaamallani parisuhdekurssilla eräs mies totesi muiden kuullen vaimolleen: ”Tiedän, että jääkaappiin minua varten ajoissa asettamasi oluet ovat tapasi osoittaa minulle rakkautta, mutta voisitko joskus kuitenkin sanoa ääneen, että rakastat.” Rakkaus ei siis ole vain tekoja. Eikä se ole vain sanoja.
Se on kimppu monisävyisiä elementtejä, joita jokainen toivoo, mutta harva osaa täsmentää, mitä ne oikeastaan lopulta ovat. Kannattaisi pohtia ja sitten kertoa. Kannattaisi kysyä, mitä rakkaus-sanalla sinusta tarkoitetaan.
Rakkaudesta haaveilevalla voi näet olla lista toiveita, laatikollinen tarpeita, kontillinen oletuksia. Eikö se olekaan tarpeitteni täyttämistä? Onko se vain toisen edelle asettamista aina ja kaikessa? Kaiken kukkuraksi pyydetyt teot tai tilatut toiveet eivät useinkaan tunnu rakkaudelta.
Rakkaus on itsestä huolta pitämistä. Sillä hän, joka itsestään huolehtii, ei vaadi toista tekemään itseään onnelliseksi. Tämä pätee niin rakkaudessa kumppaniin kuin lapsiinkin. Aikuinen, joka on itseensä tyytyväinen, ei vaadi lastaan toteuttamaan omia täyttymättömiä toiveitaan.
Rakkaus antaa mahdollisuuden kuulla sisäiset tarpeensa ja tilan kertoa niistä.
Rakkaus on paljautta ja avoimuutta. Osaan kertoa, kun pelottaa, sanoittaa mikä suututtaa. Itseni ohella olen utelias myös toista kohtaan. Ja kiinnostuneena keskityn luulemisen sijasta kuulemiseen.
”Ajoittain rakkaus tuntuu todella pahalta.”
Rakkaus on avoimia röörejä kumpaankin suuntaan: on jaettava ajatuksiaan ja vastaanotettava niitä. Ja koska keho ja mieli kulkevat meissä alati mukana, on aikuisten kesken kuultava ja kerrottava kunnioittaen myös kehon viestit. Muuten mielenmönjä täyttää kommunikointikanavat ja yhteys tukkeutuu. Kosketus on sanatonta kehumista. Hiljaista kaipuuta.
Liian usein rakkauden välissä on varhainen oppi. Moni on etenkin lapsena saanut kokea, että jos sanoo sen, mikä on totta, muut suuttuvat. Siksi on sanottava se, mitä muut haluavat kuulla. Jossain kodeissa on opittu, että jos sanotaan ääneen, kuinka asiat oikeasti ovat, kaikki hajoaa. Siksi itsesuojeluvaisto taivuttaa taipumaan ja vaatii vaikenemaan. Sellainen ei mahdollista rakkautta, eikä syliin ottamisen kokemusta. Sillä syliin pääsee vain, jos sanoo taikasanan. Sen, mitä toinen toivoo kuulevansa.
Näin aikuiset usein lasten kanssa toimivat ja sitten lapset kasvavat aikuisiksi ja toimivat samoin. Sanon sen, minkä sinä haluat kuulla, jotta pääsisin syliin. Jotta tulisin rakastetuksi.
Siksi rakkaus on sitä, että ottaa syliin, vaikka toinen puhuisi totta. Vaikka se mitä kerrotaan ei miellytä korvaa eikä sivele sielua.
Rakkaus on vaikeaa mutta opittavissa. Riskaapelia mutta mahdollista. Rakkaus antaa tilaa ja heijaa tarvittaessa uneen. Hipsuttaa päänsäryn pois ja ottaa kädestä kiinni, kun sitä vähiten odottaa. Rakkaus tukee ja turvaa tiukoissa paikoissa, koska tiedän olevani toiselle tärkeä. Se näkyy jokapäiväisissä valinnoissa, tuntuu kosketuksissa. Rakkaus paljastuu arjen ajankäytössä. Sen huomaa silmistä arvostavassa katseessa.
Mutta rakkaus on myös ikävistä asioista informoimista ilman, että ketään sattuu. Rakkaus pelottaa, koska pelissä on paljon. Mutta rakkaudessa kukaan ei pelkää toista. Vain sitä, että toisen menettäisi. Mutta silti toivoo toiselle sitä, mitä tämä tarvitsisi. Rakkaudessa ei ole tarve sitoa edes silloin kun mieli tekisi. Rakkaudessa ei koskaan ole pakko omistaa, vaikka haluaisikin. Ihmistä voi rakastaa omistamatta.
