Marjaanan elämä romahti, kun puoliso ei herännytkään päiväunilta – päiväkirjoja lukiessaan hän eli uudelleen myös toisen hirveän menetyksen

Joskus tiedostamaton mielemme ohjaa meitä sinne, mitä tarvitsemme. Minulle kävi näin erään kirjoituskurssin kanssa vuonna 2020. Vielä aloituspäivänä mietin, mitä ihmettä teen kurssilla, kunnes pikku hiljaa aloin tunnistaa sisälläni olevan halun: haluan tutkia kohdalleni tulleita menetyksiä. Haluan ymmärtää, mitä perheelleni tapahtui, ja kirjoittaa siitä.

Puolisoni poismenosta oli kulunut tuolloin kuusi vuotta. Hänen lähtönsä oli traaginen. Löysin Arton kuolleena omasta sängystään, kun palasin töistä eräänä tavallisena päivänä. Hänen sydämensä oli pysähtynyt kesken päiväunien.

Sokki oli niin kova, että ensimmäisen vuoden vain työstin järkytystäni. Vasta sitten oli surun aika. Koko perheemme suri – tyttäreni olivat menettäneet isänsä. Käsittelin Arton lähtöä myös terapiassa.

Kun aikaa kului, otin askelia eteenpäin. Hyvästelimme nuorimmaiseni kanssa – vanhempi tyttäreni asui jo siinä vaiheessa omillaan – omakotitalomme Liedossa ja muutimme Turkuun.

Pian nuorempikin tytär muutti omilleen ja jäin yksin, mutta kaikki oli hyvin. Kävin töissä ja harrastuksissani ja hoidin ystävyyssuhteitani. Koin, että elämäni oli tasapainossa.

Kun menin kirjoituskurssille, huomasin kuitenkin, että halusin tutkia uudestaan kuoleman ja surun tematiikkaa. Halusin mennä kohti toista, vanhempaa suruani: menetimme Arton kanssa esikoispoikamme Ossin, kun hän oli 3-vuotias. Halusin sukeltaa uudestaan niihin vuosiin, kun Ossi sairastui syöpään ja hoidimme häntä.

”Tiesin, että kirjoittaessani noista vuosista en voisi välttyä kivulta”

Tiesin, että päästäkseni kiinni noihin vuosiin ja kirjoittaessani niistä en voisi välttyä kivulta. Kävisin uudestaan läpi menetyksen pelon ja epätoivon. Silti tunsin, että minun oli välttämätöntä jatkaa projektiani. Minun pitää nyt vain marssia niihin hetkiin, jolloin kerrottiin kaikista pahimmat uutiset, ajattelin.

Kaivoin esiin vanhat päiväkirjani. Luin myös vuosien tauon jälkeen pienen kirjan, jonka olin kirjoittanut heti Ossin kuoleman jälkeen. Kävin läpi vanhoja valokuvia ja videoita, tutkin vanhoja sanomalehtiä. Oli uskomatonta, miten muistini alkoi toimia. Pystyin kuvailemaan tarkasti vanhoja tapahtumia.

Intensiivinen kirjoittaminen jatkui koko seuraavan vuoden. Päivisin kävin töissä ja iltaisin kotona istahdin tietokoneeni ääreen.

Opin paljon tunteistani kirjoittamisprosessin aikana. Osasin antaa tunteiden tulla enkä pelännyt niitä. Ajattelen niin, että kaikki tunteet, jotka ovat tullakseen, kannattaa ottaa vastaan, koska ne kantavat meille jotain sanomaa.

Osallistuin myös uusille kirjoituskursseille. Minua jännitti, mitä ihmiset sanoisivat, kun kertoisin teemastani, josta aioin tehdä kirjan. Mutta tekstini otettiin hyvin vastaan. Kuolema on aihe, josta usein käännämme katseemme pois, vaikka se koskettaa meistä jokaista. Muut kurssilaiset sanoivat, että he saivat tarinoistani itselleen paljon.

Lue myös: Se ei ollutkaan normaalia väsymystä – Mirja Alve tuntee syyllisyyttä lapsensa kuolemasta: ”Teinkö varmasti kaiken, mitä tehtävissä oli?”

Kirjoittaminen auttoi Marjaanaa käsittelemään menetyksiä

Kirjoittaminen teki minulle hyvää. Tunsin suurta lämpöä sitä nuorta naista kohtaan, joka oli haudannut oman lapsensa. Näin myös rohkeuteni. Miten hienosti olimme menneet kohti vaikeaa asiaa Arton kanssa. Lapsen sairastaminen oli käsittämättömän hankala asia, mutta olimme sopeutuneet.

Olen myös kasvanut vuosien varrella. Nykyään osaan hakea apua. Kun Ossi sairastui, pyysimme Arton kanssa apua vain pikkusiskon hoitoon. Olisimme voineet kysyä apua myös ruoanlaittoon, siivoukseen, kaupassakäyntiin ja psyykkiseen jaksamiseemme.

Kirjoittaminen vahvisti myös ajatusta, että perhe oli ollut Artolle ja minulle yhteisesti tärkeä asia. Moni katuu vanhana, ettei viettänyt lasten kanssa aikaa, mutta minun ei tarvitse katua. Teimme paljon asioita perheenä – jopa vielä silloinkin, kun tytöt olivat teinejä. Olimme Arton kanssa kutoneet niin hyvää perhe-elämää kuin mahdollista, ja se kantoi edelleen minua ja tyttöjä.

Kirja omistettu tyttärille

Sain tänä keväänä valmiiksi Väistämätöntä-kirjan, jonka julkaisin omakustanteena. Se kertoo menetyksistäni.

Kirjoitin teoksen ennen kaikkea tyttärilleni. Haluan heidän muistavan isän rakkauden, joka jäi heiltä kesken. Tärkein viestini koskee surua. Usein puhutaan, että suru on jakso, joka menee ohi, mutta minä haluan sanoa, että suruun voi palata pitkin elämänmatkaa.

Kirjoitustyö taittoi pahinta ikävääni. Silti on yhä hetkiä, jolloin kaipaus tulee minuun voimakkaana. Kuopuksen valmistujaisissa ja lapsenlapseni tullessa maailmaan kaipasin miestäni. Kaipasin viereeni sitä ainoaa ihmistä, joka on elänyt rinnallani kaikki samat vaiheet.

Lue myös Kotiliesi.fi: Päivi ja Raimo menettivät kaksi lastaan auto-onnettomuuksissa – isossa perheessä elämän on silti jatkuttava

Uusi rooli isoäitinä

Olen viime aikoina huomannut, että elämässäni on menossa uusi vaihe: olen itsenäistymässä ja perhe on siirtymässä kauemmaksi. Vaikka olen valtavan kiitollinen läheisistä väleistäni tyttäriini ja vävyyni, haluan, että nuorilla on tilaa oman elämänsä rakentamiseen.

Huomioin itseäni enemmän kuin ennen. Opettelen tunnistamaan, mitä kussakin hetkessä tarvitsen – se on eri asia kuin se, mitä pitäisi saada tehtyä. Saatan kysyä itseltäni: tarvitsenko tänään toisia ihmisiä vai yksin olemista?

Huomaan myös, että suhtaudun onnellisuuteen uudella tavalla. Olen nähnyt elämässäni, että mitä tahansa voi sattua. Osaan olla tyytyväinen juuri nyt. Hyvä hetki on tässä, ei jossain tulevaisuudessa tai vain menneisyydessä.

Tunnustelen uutta rooliani isoäitinä. Haluan olla mummi, joka kertoo tarinoita vanhoista ajoista, esimerkiksi äidin lapsuudesta tai vielä vanhemmista ajoista. Haluan kasvattaa pojalle vahvat juuret.