”Olin käsityöläissuvun musta lammas. Pappani oli puuseppä ja räätäli, ja äiti vaatetti nuorena kotiseutunsa, mutta minuun käsityöopit eivät tarttuneet. Äiti, mummi ja koulun käsityönopettaja kauhistelivat tekeleitäni kilpaa. Myöhemmin käsitöistä tuli kaikesta huolimatta tärkeä voimavara, jonka turvin olen selviytynyt monista vaikeuksista.
Olin jo lapsena äärettömän luova. Päiväkodin hoitajat seurasivat ihmeissään mielikuvitusleikkejäni, joihin innostin muut lapset mukaan. Vanhempani erosivat, kun olin kolmevuotias, ja asuin äidin kanssa. Isä piipahti silloin tällöin, enkä oppinut tuntemaan häntä. Äiti teki kolmivuorotyötä siivoojana ja oli aina poissa kotoa. Ramppasin mummin ja äidin siskon luona, kunnes seitsenvuotiaana kysyin, saisinko jäädä yksin yöksi kotiin. Järjestin itselleni niin paljon harrastuksia, etten tuntenut oloani yksinäiseksi. Pyöräilin pitkin Jyväskylää näyttelemään, laulamaan ja lausumaan. Huomasin, että olin olemassa toisille silloin, kun sain aplodeja lavalla.
Koulu tuntui ikävältä esteeltä, kun minut valittiin 15-vuotiaana naispäärooliin Jyväskylän Huoneteatteriin. En tullut äidin kanssa toimeen ja muutin kotoa 16-vuotiaana. Olin tottunut elämään omaa elämääni ja nautin vapaudestani, koska en muusta tiennyt. Vanhaan puulämmitteiseen taloon muuttaminen oli silti kova itsenäistymisen paikka. Elätin itseni näyttelemällä Jyväskylän kaupunginteatterissa ja hoitamalla lapsia. Pyrin Teatterikorkeakouluun kolme kertaa, mutten päässyt sisään. Onneksi ovet aukesivat Ylioppilasteatteriin. Näyttelin pienissä elokuvarooleissa ja tein hanttihommia ravintolassa ja lehtimyyjänä. Lauloin bändissä ja neuvottelin levytyssopimuksesta, mutten suostunut levy-yhtiön ehdotuksiin. Minulla on aina ollut tapana hypätä kohti niitä asioita, jotka pelottavat. En osaa olla tekemättä juuri sitä, mikä kauhistuttaa eniten.”
16-vuotiaana Jyväskylän huoneteatterissa näyttelijä Jari Hietasen kanssa. Kuva Mikko Hietaharju.
”Halusin tarjota lapsille turvallisen lapsuuden maalla”
”Tapasin lasteni isän 24-vuotiaana. Meistä tuli yksityisyrittäjiä, ja tapahtumamarkkinointiyrityksemme kasvoi yhdeksi Suomen suurimmista. Sain kaksi lasta puolentoista vuoden välein. Samoihin aikoihin voimakasta kipua aiheuttavaan fibromyalgiaan sairastunut ja kipulääkekoukussa oleva äitini muutti meille pysyvästi. Onnistuin vieroittamaan hänet lääkkeistä.
Muutimme maalle, koska halusin tarjota lapsille turvallisen, hevosenhajuisen lapsuuden. Perustin käytettyjä lastenvaatteita, äitiysvaatteita ja leluja myyvän kaupan. Kaupastani tuli äitien kohtaamispaikka. Tilasin kylälle teatteriesityksiä, ja pystytimme kesäksi jäätelökioskin.
Ainekirjoitus ja laulaminen olivat harvoja asioita, joissa loistin kouluaikana. Lopetettuani yritystoiminnan halusin kokeilla toimittajan töitä. Otin yhteyttä Kalevan päätoimittajaan ja kysyin, voisinko kirjoittaa heille jutun. Kirjoitin lopulta lehteen kahden vuoden ajan. Hiljattain aloitin Isokummun kehräämön tiedottajana.”
”Selvisin erosta käsitöiden avulla”
”Avioliittomme päättyi vuonna 2012. Selvisin erosta käsitöiden avulla, sillä kutoessani en miettinyt eroa. En tiedä, miksi ryhdyin tekemään juuri villasukkia. Ehkä niissä on lupaus kodista, turvasta ja rakkaudesta. Ompelin sukkiin huopakankaisia kuvioita ja sanoja ja koristelin ne helmillä, nahkanauhalla ja paljeteilla. Sovin äidin kanssa, että hän neuloisi kantapäät ja minä varret. Äiti oli hitaampi neuloja, kun taas tekemiäni varsia syntyi tiuhaan tahtiin. Eräänä iltana päätin, etten mene nukkumaan ennen kuin osaan tehdä kantapään. Aamuun mennessä olin oppinut sen.
Minua ei koskaan kehuttu lapsuudenperheessäni, mutta kun äiti sairastui muistisairauteen, hän alkoi ihastella käsitöitäni. Silloin kuulin hänen suustaan lauseita, joita olisin mielelläni kuullut lapsena.
Perustin käsitöilleni sometilin nimeltä Käsityöterapiaa by Tättähäärä. Papalle olin aina Tättähäärä. Tuntui ihanalta, kun seuraajat tykkäsivät. Olen käsityömaailman kapinallinen. En osaa lukea tai kirjoittaa ohjeita, vaan olen kehittänyt tapani neuloa epäonnistumisten kautta. Nykyään someyhteisössäni on lähes 18 000 ihmistä.”
”En osaa olla tekemättä juuri sitä, mikä kauhistuttaa eniten.”
Sopimussuhde oli täydellinen
”Sovin lasten isän kanssa, että tytöt jäisivät luokseni asumaan pysyvästi. En halunnut, että heitä riepoteltaisiin paikasta toiseen. Isä on voinut tavata tyttöjä halutessaan. En ole kutsunut itseäni yksinhuoltajaksi tai sinkuksi, koska en koe itseäni sellaiseksi. Olen vain pitänyt lapsista huolta. Päätin, etteivät he joudu kokemaan minun lapsuuttani. Tein pitkään töitä freelancerina, jotta pystyin olemaan kotona, kun he tulivat koulusta.
Marjut tyttäriensä Ronjan ja Venlan kanssa vuonna 2000.
Eron jälkeen päätin, ettei lasten tarvitsisi sopeutua äidin uusiin kumppaneihin. Otin yhteyttä ihmiseen nuoruudestani, jonka olin jättänyt taakseni. Aloitimme lähes kahdeksan vuotta kestäneen suhteen. Se oli sopimussuhde, joka perustui siihen, että tuletko, kun tarvitsen.
En halunnut olla katkeroitunut, kylmä ja puutteessa, vaan pitää huolta naiseudestani. Suhde oli täydellinen, koska siinä ei satutettu, vedätetty tai oltu tilivelvollisia. Yhtä luontevasti kuin teimme muunkin, myös lopetimme suhteemme.”
”En halunnut olla katkeroitunut ja puutteessa, vaan pitää huolta naiseudestani.”
Vaihdevuosien toteaminen oli suuri helpotus
”Äiti kuoli keväällä 2022, ja tytöt olivat silloin jo muuttaneet omilleen. Olen onnistunut tekemään jotain oikein, sillä olemme tekemisissä joka päivä. Minulle kerrotaan kaikki, vaikken aina haluaisi kuulla ihan kaikkea. Asun ensimmäistä kertaa vuoden 1997 jälkeen yksin. Tällä hetkellä tuntuu ihan parhaalta, että saan päättää pieruverkkareistani, lautasen paikasta ja ajankäytöstäni. En ole silti sulkenut ovia uusilta ihmisiltä.
Minulla todettiin äskettäin vaihdevuodet, ja se oli suuri helpotus. Ehdin syödä puolitoista vuotta masennuslääkkeitä ja ihmetellä, mikä on, kun en ole masennukseen taipuvainen. Odotan kiinnostuneena, mitä kaikkea on edessä. Minulla on aina uusia unelmia. On hyvä elää tällaisena Liisana Ihmemaassa.”
Hyvää elämää
Olen ylpeä heittäytymiskyvystäni, rohkeudesta ja lapsellisen uteliaasta elämänasenteesta.
Inspiroidun luonnosta, ihmisistä, musiikista, väreistä ja kaikesta kauniista.
Rakkain rutiinini on hidas aamu, johon kuuluu täydellinen kahvi ja äänettömyys. Päiväni on pilalla, jos joku on pahalla tuulella ja tuo tunnetilojaan hiljaiseen tilaani heti aamusta.
Arvostan suoruutta ja rehellisyyttä.
Haaveilen kirjasarjan kirjoittamisesta ja siitä, että voisin asua Kreikassa tai Virossa puolet vuodesta. Toivon, että voin jatkaa kutomista pitkään.
Tunnetko naisen, jonka elämäntarinan haluaisit lukea Annasta?
Lähetä vinkki meille sähköpostilla anlukija@otavamedia.fi tai kirjeitse Anna, Uudenmaankatu 10, 00015 Otavamedia (kuoreen merkintä ”Matka naiseksi”). Emme valitettavasti voi vastata kaikkiin viesteihin henkilökohtaisesti.
