Marko Björs ei kaipaa enää salamarakastumisia: ”Voisin olla valmis kasvamaan hitaasti rakkauteen”

Suuri samettinen turpa työntyy uteliaasti karsinan laidan yli. Jostain kantautuu kevyt hirnahdus. Valkoinen länsiylämaanterrieri astelee omistajan elkein keskikäytävää isäntänsä rinnalla ja pysähtyy välillä nuuhkaisemaan jotakin.

Ollaan Marko Björsin valtakunnassa Helsingin Ruskeasuon hevostallilla. Täällä, lannanhajussa, hän on pyörinyt lähes koko ikänsä: hevostenhoitajana, tallimestarina, ratsuttajana, kilparatsastajana. Pitkäaikainen unelma omasta tallista toteutui yksitoista vuotta sitten, kun Helsingin kaupunki vuokrasi hänelle tilat.

Hevospiireissä Marko on aina saanut olla oma itsensä. Vuosikymmenet hän näyttäytyi julkisuudessa suittuna seura­piirileijonana kaunottarien käsipuolessa. Ympärillä on aina ollut myös vanhempia viisaita naisia, mentoreita, jotka ovat siivittäneet hänen tietään menestykseen.

Yksityiselämästään Marko vaikeni visusti. Kunnes kaksi vuotta sitten kaikki muuttui.

Ratsastusharrastus johti koulukiusaamiseen

Har du en nu häst? Marko huikkaa maneesin toiseen päähän. Olympiaratsastaja Elisabet Ehrnrooth taluttaa siellä upeaa, kiiltävänmustaa ruunaa.

Lauseet putoilevat luontevasti ruotsiksi. Koulussa kieltenopiskelu ei Markolle maittanut, mutta Ruskeasuon tallilla kaikki puhuivat aikoinaan toista kotimaista, joten se tarttui korvaan työn ohessa.

Ruotsia puhui myös Kyra Kyrklund, Markon ensimmäinen mentori ja mesenaatti. Suomen menestynein kilparatsastaja pani merkille tallipojan kyvyt ja antoi tämän harjoitella ja kilpailla asiakkaittensa hevosilla. Päästyään ensi kerran Kyran kilpahevosen Matadorin selkään Marko soitti isälleen haltioituneena:

– Nyt voisin vaikka kuolla!

Rakkaus hevosiin syntyi kuusivuotiaana Markon vieraillessa ravitallilla synnyinpaikkakunnallaan Vaasassa. Kun karsinan ovi avattiin, suuri eläin otti askeleen kohti ja laski pehmeän turpansa pienen pojan kämmenelle. Hetki oli taianomainen. Seuraavana kesänä vanhemmat kustansivat pojalleen viikon mittaisen ratsastusleirin ja Marko pääsi ensi kertaa ratsaille.

– Taisin jo silloin ymmärtää, että kaksi jalkaa kuljettaa ruumistani, mutta neljä jalkaa liikuttaa sieluani.

Kilparatsastus ei ole köyhien laji. Laborantti-äidin ja myyntialalla työskentelevän isän rahat eivät riittäneet ratsastustunteihin. Niinpä Marko otti tavakseen mennä koulun jälkeen hengailemaan Espoon-kodin lähellä sijaitsevalle tallille. Lakaisi käytäviä, ruokki ja lämmitteli hevosia. Samalla hän tarkkaili ympäristöään: eläinten sanatonta viestintää ja tallin väen toimintaa. Imitoimalla oppi.

– Kehonkieltä tulkitsemalla pystyn nykyään päättelemään ihmistenkin persoonallisuudesta aika paljon jo muutamassa sekunnissa.

Pian Marko alkoi saada ratsastustunteja työtä vastaan. Vanhemmat auttoivat, minkä kykenivät, jotta poika olisi edes jotenkin tasa-arvoisessa asemassa varakkaampien kilpakumppanien rinnalla.

Isä olikin Markon paras kaveri ja tukija. Hän myös järjesti pojalleen paikan Kyra Kyrklundin tallissa, kun Marko vanhempien pettymykseksi ilmoitti lopettavansa koulun yhdeksänteen luokkaan.

Hevosharrastus ei nimittäin tuottanut pelkkää iloa. Ratsastamista pidettiin tyttöjen juttuna, ja Marko joutui sen takia silmätikuksi. Aluksi kiusaaminen oli supinaa ja pois sulkemista, sitten nimittelyä ja tönimistä. Kun repusta kiskottiin tallivaatteet haisteltaviksi, Marko yritti puolustautua. Silloin hänen päätään hakattiin pyörätelineeseen niin, että hammasraudat tulivat huulesta läpi.

Lue myös Kotiliesi.fi: Kiusaamista ja eristämistä kokenut psykoterapeutti rohkaisee yksinäisiä – kulman takana voi uhan sijaan odottaa jotain ihanaa

Kukaan ei puuttunut tilanteeseen. Kotona Marko vaikeni asiasta, koska pelkäsi vanhempien kieltävän tallilla käymisen.

– Joskus oli niin paha mieli, että koulun jälkeen istuin karsinassa tuntikausia olkikasan päällä hevosen pää sylissäni. Se lohdutti ja rauhoitti.

Catwalkilta lantaa lapioimaan

Vähävaraisen nuoren ratsastajan avuksi ilmestyi kirjailija Ulla-Maija Aaltonen, joka toi hevosiaan hoitoon Ruskeasuolle. Uma tiesi heti, miten toimia: hommataan sponsoreita. Hän mittaili Markoa päästä varpaisiin ja tuumi, että lisätienestiä voisi hankkia mallintöillä.

Ensimmäinen tilaus tuli alusvaatefirmasta ja hämmentynyt nuori mies kekkuloi kameralle hevosten keskellä kalsareisillaan. Kohta allakka täyttyi lehtikuvauksista ja muotinäytöksistä ja Kirsti Paakkanen pestasi tulokkaan vakimalliksi Marimekon näytöksiin. Mannekiinin työt Marko oppi tutulla metodilla: matkien. Tuon ajan suosituin miesmalli Marde Keinänen otti tulokkaan siipiensä suojaan.

– Ratsastuskisoissa jouduin tuomariston ja yleisön arvostelun kohteeksi ja pelkäsin aina, etten taaskaan tule hyväksytyksi. Mallintyö toi kaivattua itsevarmuutta.

Lue myös: Marko Björs on tunnettu ratsastajana ja ratsastusvalmentajana – siksi paljastus yllättää: ”Minulla ei ole koskaan ollut varaa hevoseen”

Äkkiä Marko oli julkkis. Kaikkialla, minne hän meni kilpailemaan tai esiintymään, vastassa oli kiljuvia tyttölaumoja.

Fan Clubiin kuului yli 20 000 jäsentä, ja ihailijakirjeitä tulvi säkkikaupalla. Niihin vastattiin kaveriporukassa. Ystävät kirjoittivat tervehdyksiä, Marko veti nimmarin alle.

Ratsastajaliitto oli mielissään uudesta PR-lähettiläästä. Julkisuudessa Markosta tosin välittyi kovin yksipuolinen kuva. Harva tiesi, että korea nuorukainen painoi edelleen pitkää päivää tallilla. Maanläheisyys koitui hänen pelastuksekseen. Kun lähtee suoraan catwalkilta lapioimaan lantaa, suhteellisuudentaju säilyy.

Yhdellä kuvaussessiolla tienasi enemmän kuin kuukaudessa tallilla. Rikastumaan Marko ei silti päässyt. Kaikki, mikä tuli, meni urheiluun: yksi kilpailureissu ulkomaille maksoi tuhansia euroja. Lähes kolme vuosikymmentä kestäneellä ammattilaisuralla Marko saavutti muun muassa 30 SM-tason mitalia, kouluratsastuksen Suomen mestaruuden sekä lukuisia kansainvälisiä Grand Prix -sijoituksia.

Ura päättyi viisi vuotta sitten, kun silmästä irtosi verkkokalvo. Lukuisista operaatioista huolimatta näkö ei ole palautunut entiselleen. Marko toivoo kuntoutuvansa niin, että pääsee vielä ratsaille. Kilpaileminen ja voittaminen ei kuitenkaan ole ollut hänelle ainoa tavoite.

– En ikinä treenannut vain yhtä kilpailua varten. Urheilemiseen kannattaa suhtautua niin, että nauttii matkasta vähintään yhtä paljon kuin määränpäästä.

Ratsastus on antanut Markolle paljon muutakin kuin pystejä ja sertifikaatteja. Kokemuksia, joita ei saa edes rahalla. Eräissä kisoissa Hollannissa häntä pyydettiin esittelemään katsomossa yksikseen nurkassa istuneelle miehelle, mistä ratsastuksessa oikein on kyse. Marko teki työtä käskettyä. Vasta jälkeen päin kädet alkoivat täristä: Hyvänen aika, sehän oli Luciano Pavarotti!

Saksassa Marko valokuvasi MM-kisoja Hippos-lehdelle ja kuuli, kuinka joku kannusti äänekkäästi hänen selkänsä takana. Kilpailun voitti muuan Zara Phillips, jolloin kovaääninen kannustaja hyppäsi riemuissaan Markon kaulaan. Hän oli Zaran äiti, prinsessa Anne.

”Ihminen ei voi valita suuntautumistaan”

Markon tallilook on varsin arkinen: löysä collegekankainen haalari, äidin neulomat säärystimet ja paksut toppakengät. Leuka puskee sänkeä ja harmaantuneet hiukset ovat pipon jäljiltä vähän pörrössä. Häntä tuskin tunnistaa samaksi mieheksi, joka poseeraa seurapiiripalstoilla tukka mintissä.

Pitkään Marko piti tiukkaa fasadia julkisen ja yksityisen minänsä välillä. Hevospiireissä kyllä tiedettiin, että tuhansien pikkutyttöjen unelmien prinssi ei ollut kiinnostunut tytöistä laisinkaan. Haastatteluissa hän kuitenkin kieltäytyi päättäväisesti puhumasta seksuaalisesta suuntautumisestaan. Sateenkaaripiireissä tästä hieman närkästyttiin. Kyseltiin, miksei Markoa näy Pride-paraatin riveissä.

– Siitä tuli hieman koulukiusattu olo, mutta en taipunut painostukseen. On jokaisen oma asia päättää, mitä haluaa kertoa ja koska.

Se aika koitti Markolle kaksi vuotta sitten. Silloin Suomen televisiossa esitettiin ensimmäinen seksuaalivähemmistön deittailua kuvaava tositelevisio-ohjelma Marko Björs – Rakkauden seikkailu. Päätähden suosiota tavoitteli kymmenen miestä, muun muassa insinööri, sairaanhoitaja, HR-asiantuntija ja markkinointikoordinaattori.

– Kaikki homomiehet eivät ole kampaajia ja stylistejä, siksi toivoin mukaan ns. tavallisten ammattien edustajia. Halusin tehdä katsojille selväksi, että ihminen ei voi valita suuntautumistaan ja että meitä on kaikkialla.

Kuvausmatkaa Etelä-Afrikkaan Marko kuvailee kuukauden mittaiseksi ihmiskokeeksi. Mies, joka oli aina vältellyt tunteistaan puhumista, joutui nyt tekemään sitä joka päivä tuntikausia televisiokameroiden ja tuiki tuntemattomien edessä.

Ohjelmaan osallistuminen muutti Markon elämän – ja monen muun. Kun ensimmäinen osa esitettiin, Marko pakeni tallitöihin. Illalla puhelimessa odotti 150 viestiä. Päätösjaksoon mennessä hän oli saanut yli 11 000 yhteydenottoa meilitse ja eri somekanavien kautta. Palaute oli lähes pelkästään myönteistä.

Moni halusi kertoa Markolle oman tarinansa. Kuten se viisikymppinen miespari, joka mummilassa käydessään rohkaistui viimein paljastamaan olevansa parisuhteessa. Kävi ilmi, että isovanhemmatkin olivat katselleet Rakkauden seikkailua ja kaiken aikaa hyväksyneet samaa sukupuolta olevien suhteet. Salailu oli ollut turhaa.

Erityisen liikuttava kohtaaminen sattui hevosalan messuilla, jossa kaksi isoäiti-ikäistä naista asteli päättäväisesti tapaamaan Markoa. ”Katso, me haluttiin tehdä tämä sinun ja koko messuyleisön edessä”, he sanoivat ja tarttuivat toisiaan kädestä.

– Kokemukseni todisti, ettei koskaan ole liian myöhäistä olla rohkea.

Elämänkumppania Marko ei ohjelmasta löytänyt. Rakkautta ei voi käsikirjoittaa, hän sanoo. Jos voisi, hän käsikirjoittaisi itselleen samankaltaisen parisuhteen kuin vanhemmillaan, jotka tutustuivat alakoulussa ja olivat loppuun saakka toistensa parhaat ystävät. Marko sen sijaan on elänyt yksin muutamaa parin vuoden seurustelua lukuun ottamatta.

– Minulla on ollut taipumus edetä suhteissa nopeasti. Olen tavallaan rakastunut rakastumisen tunteeseen. Nyt voisin olla valmis kasvamaan hitaasti rakkauteen.

Yhä Airaa ikävä

Omaa perhettä Marko ei ole edes kaivannut. Hän sanoo, että eläimet ja iso ystäväpiiri ovat hänen perheensä.

Ystävyydet ovat usein syntyneet ketju­reaktiona. Uma sai aikoinaan Markon liittymään Elisabeth Rehnin presidentinvaalikampanjan taustajoukkoihin ja ryhtymään jopa eduskuntavaaliehdokkaaksi. Välit Lillaniin ovat edelleen lämpimät.

Umalta Marko sai myös Pappa-koiran, länsigöötanmaanpystykorvan, joka kulki aina kannoilla ja oli aikoinaan lähes isäntänsä veroinen julkkis.

Papan ansiosta Marko puolestaan tutustui Aira Samuliniin. Kolmisenkymmentä vuotta sitten hän lähti koira kainalossa tekemään Lemmikki-lehteen juttua Hyrsylänmutkan emännästä ja tämän kissasta.

Omanarvontuntoinen Hyrsy-kissa, joka ei yleensä sietänyt koiria, ihastui ikihyviksi Pappaan. Myös Airan ja Markon kemiat kohtasivat niin, että haastattelu jatkui seuraavaan päivään. Heistä tuli sydänystäviä. Joskus he kohtasivat kekkereissä, joskus vain istuivat Airan sohvalla katsomassa televisiota ja juttelivat.

– Aira oli minulle usein järjen ääni.

Moni tärkeä ihminen on jo poistunut rinnalta. Isä kuoli parikymmentä vuotta sitten sydänkohtaukseen. Uman vei MS-tauti. Ystäväpiiriä ovat harventaneet myös syöpä ja onnettomuudet.

Viime syksynä Marko joutui kantamaan hautaan Airan. Tehtävä oli hänelle melkein liikaa. Arkku tuntui tavattoman raskaalta, vaikka vainaja itse oli hentoinen. Harteilla painoi ehkä suuri menetys. Ikävä on yhä iso, mutta Marko lohduttautuu muistelemalla Airan opetuksia: Vaikeuksia kohdatessa on turha ruikuttaa. Älä keskity siihen, mitä sinulta puuttuu, vaan nauti siitä, mitä sinulla on. Ole valmis työskentelemään tavoitteittesi eteen.

Ja ennen kaikkea: Elämä jatkuu, pidetään hauskaa.