Nainen, 46, Varsinais-Suomi: En ole saanut asemaani työelämässä helpolla. Lähdin aikoinaan opiskelemaan unelmieni alaa taidekorkeakouluun. Pian valmistumisen jälkeen todellisuus iski kuitenkin päin kasvojani: en työllistyisi papereillani muuhun kuin opettajaksi.
Aloitin opettajana, mutta jo vuoden päästä uuvuin. Päätin, että alkaisin raivata itselleni vaihtoehtoista urapolkua, vaati se sitten kuinka paljon työtä tahansa. Sain onneksi apua TE-toimiston uraohjaajalta. Hänen kanssaan huomasimme, että tutkintoni sopii osaamisen kehittämiseen. Tämän alan töihin sainkin itseni lopulta työllistymään.
Vaikka olin nyt saanut itselleni mielekkään työuran, tutkintoni ei jättänyt minua rauhaan. Kaduin lähes viikoittain sitä, että olin mennyt taidekorkeakouluun. Kävin uudestaan ja uudestaan läpi valinnan hetkeä. Miksi en ollut valinnut oikista, kauppista tai valtiotieteellistä tiedekuntaa? Miksi en miettinyt sitä, millä tutkinnolla ihminen voi elättää itsensä?
Lue myös Kotiliesi.fi: Lea, 34, lomautettiin ravintola-alalta – löysi uuden työn bussikuskina: ”Kaikki eivät ymmärrä, miten tärkeää työtä teemme”
”Miksei kukaan aikuinen ollut ohjannut valintaani?”
Välillä jäin jumiin pohtimaan lukioaikaani. Miksei kukaan aikuinen ollut ohjannut valintaani? Melko pian osasin myös vastata itselleni. Syy siihen, miksi tein valintani niin yksin, oli se, ettei suvussani arvosteta tutkintoja. Meillä yrittäjyys on ollut aina se juttu. Ei siis ihme, että sain valita opiskelupaikkani niin rauhassa perheeltäni.
Tutkintokatumus tuntui minussa aina erityisesti silloin, kun hain uuteen työpaikkaan. Rekrytoijilla oli aina sama kysymys: ”Mitä taiteen maisteri tekee täällä?” Vaikka tutkintoani kummasteltiin, se ei estänyt sitä, ettenkö olisi tullut valituksi uusiin työtehtäviin.
Työssä ”oikean” tutkinnon puuttuminen näkyi siinä, että työitsetuntoni oli usein matalalla. Minun oli vaikea uskoa omaan osaamiseeni. ”Senkin luuseri!” saatoin puhutella rumasti itseäni. Kompensoin epävarmuuteni tekemällä tuplasti enemmän töitä kuin mitä muut tekivät. Välillä tunsin jäätävää kateutta kollegojani kohtaan. Siinä oli hetkittäin katkeruutta mukana.
”Oivalsin, ettei uskottavuuteni ole kiinni papereista”
Tilanne muuttui vasta neljä vuotta sitten, kun opiskelin itselleni uuden pätevyyden: valmistuin työnohjaajaksi. Ryhmäkeskusteluissa toisten opiskelijoiden kanssa aloin ensimmäisen kerran hahmottaa, mistä huono työfiilikseni johtui: siitä, etten itse arvostanut tutkintoani. Tajusin, että olin imenyt itseeni taidemaailman ulkopuolisen maailman arvot ja alkanut pitää ”kovia tutkintoja” haluttavimpina. Päätin, että yrittäisin alkaa arvostaa papereitani.
Aloin tunnistaa myös paremmin, mitä valmiuksia tutkintoni oli minulle antanut. Ymmärsin, että olin saanut loistavaa koulutusta ongelmien ratkaisuun ja laaja-alaiseen ajatteluun, eli juuri niihin asioihin, joita nykytyöelämässä arvostetaan. Opiskeluaika ei ollutkaan liuta hukkaan heitettyjä vuosia vaan merkityksellinen jakso työelämää varten.
Nykyään ajattelen, että pärjään ihan riittävän hyvin näillä maisterinpapereilla, jotka minulla on. Voin olla onnellinen elämässäni tutkinnostani huolimatta. Olen lakannut itseni syyllistämisen – en ylipäätään ole enää niin ankara itseäni kohtaan. Olen oivaltanut, ettei uskottavuuteni ammattilaisena ole kiinni siitä, onko minulla ns. kovaa tutkintoa. Osaan katsoa hyväksyvästi ja rauhallisin mielin 28 vuoden taakse: sellaisen polun aikoinaan valitsin ja näillä mennään.
Psykologi: ”Jossittelu on tosi kuormittavaa”
Psykologi, psykoterapeutti Marianne Back kommentoi: Tästä tarinasta tulee hyvin esille se, mikä on ensimmäinen askel ulos katumisesta: se, että pystyy toteamaan itselleen mahdollisimman neutraalisti, että minulle kävi menneisyydessäni näin ja tein ehkä väärän valinnan, mutta asia on tapahtunut ja hyväksyn sen. Tarinan nainen sanoo, että hän osaa nyt katsoa hyväksyvästi ja rauhallisin mielin nuoruuden vuosiinsa.
Kaikki katuvat jotain elämässään: ”Voi kunpa…” ”Olisinpa…” Jossittelua saa harrastaa, mutta pidemmän päälle se ei ole fiksua. Ensinnäkään emme voi muuttaa sitä, mitä menneisyydessä on tapahtunut. Toiseksi stressatessamme menneisyydestä estämme itseämme keskittymästä tähän päivään.
Kaiken lisäksi jossittelu on tosi kuormittavaa. Se vie paljon voimavaroja, koska ajattelutapaan liittyy usein itseankaruutta. Jos huomaa jossittelun vievän paljon tilaa omista ajatuksista, sitä kannattaa hillitä. Ensimmäinen askel on muuttaa ajattelutapaa itseään kohtaan armollisemmaksi ja myötätuntoisemmaksi. Kiinnitä huomiota omaan puhetapaasi. Vältä puhetta, että elämäsi olisi mennyt pilalle tämän ja tämän valinnan takia tai että vuosia meni hukkaan, koska valitsit näin. Huolehdi myös siitä, ettet puhu itsellesi rumasti tai tuomitsevasti. Yritä löytää lempeys.
Nainen kertoo toiveestaan, että olisi osannut valita tutkinnon, joka olisi johtanut hyväpalkkaiseen työhön. Harva meistä valitsee ammattinsa pelkän rahan perusteella. Tavallisempi tarina on valita opiskelualansa sen mukaan, mihin omat vahvuudet liittyvät. Se onkin viisasta, koska silloin oma mielenkiinto alaa kohtaan ei lopahda kesken ja tutkinto tulee valmiiksi. Jos nainen on luova ihminen, luulen, että loppuviimeksi hänen valitsemansa opiskelupaikka oli juuri hyvä valinta hänelle.
