Viime joulun alla istuin olohuoneen pöydän ääressä ja silmäilin verestävin silmin pöydällä, lipastolla ja keittiön tasoilla pötköttäviä piparkakkutalojen elementtejä. Pursotinpusseja siellä täällä, tomusokeria oli laskeutunut hennoksi pinnaksi kaikkialle.
Ainoa toimiva rakennusliima, kuuma sokeri, oli polttanut sormiin kivuliaita rakkuloita. Liki valmiin talon toinen kattopala oli murtunut keskeltä, ja pitäisi paistaa uusi.
Uuvutti ja ärsytti. Koti oli kaaoksessa.
”Vannon, etten enää koskaan väsää yhtä ainutta piparitaloa!” puuskahdin puoliääneen niin kiivaasti, että koira kipitti paikalle korvat höröllä.
Samalta tuolilta katsoen näky tänä vuonna vaikuttaisi olevan jotakuinkin identtinen, ja tunnelma myös. Sehän meni kivasti.
Monenlaista huvittavaa on tullut matkan varrella vannottua, isompaa ja pienempää.
Koskaan ei farmariautoa hankita! Meluisaan perhematkakohteeseen en todellakaan matkusta!
”Meillä ei lapset eineksiä syö. Toista kertaa naimisiin – ei ikinä!”
Meillä ei lapset eineksiä syö. Toista kertaa naimisiin – ei ikinä!
No, hyvin ovat einekset lapsille maistuneet. Farmariauto oli järkivalinta, kun siirreltiin porukkaa ja tavaraa mökille ja mihin tahansa.
Ja jos niin hulluksi heittäytyy, että haluaa pienten lasten kanssa matkustaa, on perhekohde helppo ja toimiva. Siinäkin yhdessä Bamse-hotellissa oli kaikki tarvittava käden ulottuvilla. Se oli entisen seikkailevan reppureissaajankin pakko myöntää.
Naimisiinmenoasiasta jos jostain olin kerran eronneena varma. Mutta hän oli niin sinnikäs. Tai olisi varmasti ollut, mutta säästin toisen anelulta ja vastasin hövelinä myöntävästi heti, kun ymmärsi kysyä. Taikuri itsekin hämmästyi: halusin kuitenkin.
Lastenkasvatukseen liittyvistä asioista vannottua – loputon lista. Kun sain itseni kiinni heiluttelemasta kehitysmaiden lapset -korttia ruokaa lautasillaan pyöritteleville muksuilleni, melkein nauratti.
Olin vannonut, etten koskaan, ja nyt olin muuttunut omiksi vanhemmikseni.
Ei enää koskaan -uhoilu tuntuu olevan itseään vastaan toimiva ennuste. Se kutistaa loppuelämän kompaktiin. ”Ei koskaan” saattaakin olla mitattavissa päivissä, kuukausissa, missä tahansa ikuisuutta lyhyemmissä pätkissä.
Olen oman elämäni kultainen noutaja, turhia konflikteja välttävä henkinen luppakorva, joka pyrkii pysyttelemään pois ääripäistä ja lopun kaiken vierastaa ehdottomuutta. Silti edelleen toisinaan vaivun vannomiseen ja dramaattisiin sanankäänteisiin.
Tunnistan sen enkä hätäänny. Olen ottanut kaksoisroolin: suhtaudun omaan uhoiluuni lempeydellä ja ymmärtävästi.
Nuorena ehdottomuus tietysti kuuluu asiaan. En enää koskaan aio rakastua! Ikuisuus on juuri nyt, siinä hetkessä. Tämä ovi suljetaan tässä ja nyt, lopullisesti. Ajan päästä sen sittenkin huomaa jääneen raolleen. Hyvä niin, on uuden yrityksen aika.
Toisinaan nyrkkiä heristäessään jo aavistaa joskus tulevansa toisiin aatoksiin. Pikkujouluaikaan on universumi pullollaan seuraavan aamun pääkivussa huokailevia. Ei enää koskaan! Ainakaan ennen ensi vuotta.
Aina ei mukana ole kiukkua tai uhoa. Monta kertaa yrittänyt, uudelleen ja uudelleen pettynyt lopulta päästää jostakin asiasta irti. Ei jaksa enää. Antaa olla ja siirtyy eteenpäin. Silloin se on päätös, ehkä hiljaa kuiskattu: ei enää koskaan tätä. Mikä helpotus.
Never say never again – älä koskaan sano ei koskaan! Sano vain. Juuri sillä hetkellä tuntuu siltä, ja jämäkältä vaikuttava päätös voimaannuttaa. Kun pöly sitten laskeutuu, voi näkymä olla erilainen. Näin keski-iässä murtomaahiihtokin on alkanut kiinnostella, vaikka juurihan lukiossa muuta vannoin. Tilanteet muuttuvat ja ihminen.
Takinkääntämisestä puhutaan negatiiviseen sävyyn, vaikka suurta viisauttahan on pysyä elastisena elämän edessä ja muuttaa mielipidettään ja käsityksiään sitä mukaa, kun ymmärrys lisääntyy. Joskus pitää pyörtää päätöksiä ja viskata vannotulla vesilintua.
Nämäkin palorakkulat paranevat, ja eiköhän ensi vuonna mennä taas. Täytyy ehkä hankkia suurempi pöytä.
