Olin kaksi kertaa viikon sisällä ihailemassa perheen nuorison vanhojentansseja. Toisella kertaa katse etsi hulmahtavien helmojen joukosta sitä samppanjanväristä, toisella kertaa frakkipukuisten porukasta omaani. Molemmilla kerroilla silmät hulahtivat täyteen kyyneliä. Lopulta en oikeastaan tiedä, miksi – olihan sali täynnä iloa ja riehakkuutta. Nuoria, joilla ihan pian on kunnolla alkamaisillaan se, mitä me elämäksi kutsumme.
Ehkä siinä liikutti juuri se. Ja toive, että heillä luottamus tulevaan säilyisi mahdollisimman pitkään. Myös pelko, ettei niin kävisi. Kenties sisäinen pato oli aukeamaisillaan siksikin, että hulmuhelman ja frakkimiehen tilalla sieluni silmin näin taannoiset ulkohaalareissaan kahisseet pikkuihmiset.
Sain itkun torpattua. Silmäluomi hakkasi kiivaasti vedet sinne mistä nousivatkin. Ehkä ne palaisivat itkettäviksi joskus myöhemmin. Nyt hymyilin ja keskityin riemuun ja ylpeyteen.
Ihminen on ainoa laji, joka itkee vauvana tarpeidensa takia, mutta vartuttuaan tunneasioiden vuoksi.
Miksi, sitä ei tiedetä aivan varmaksi. Itkulla väitetään olevan stressiä ja jännitystä lieventävä vaikutus, toisaalta taas itkiessä vapautuva stressihormoni ei pidemmän päälle tee hyvää.
90 prosenttia ihmisistä tuntee olonsa paremmaksi itkun jälkeen, vaikka täysin selkeää tieteellistä näyttöä itkemisen hyödyistä ei ole.
Jo useampi vuosi sitten työryhmänsä kanssa itkua tutkinut professori Veikko Surakka mainitsi, ettei fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin eroja tunnu löytyvän usein ja harvoin itkevien ihmisten välillä.
Muutaman vuoden takaisen MTV:n uutisten artikkelin mukaan nainen itkee keskimäärin 47 kertaa vuodessa, mies vain seitsemän. En osaa asettaa itseäni tähän tilastoon, mutta oletan itkijänä olevani keskikastia. Mikä milloinkin nostaa kyyneleet silmiin: liikutus, pettymys, myötätunto, kauniit sanat, koskettava elokuva, turhautuminen.
Osaan myös itkeä jo valmiiksi jossain tulevaisuudessa vaanivia suruja, ikään kuin keventäisin tulevaa taakkaa. Siinä ei tietenkään ole järkeä. Myöhemmin itkettävien kyynelten määrä tuskin vähenee.
Itku ei muutenkaan noudata mitään logiikkaa. En ole varma, itkinkö äitini hautajaisissa. Myöhemmin kyllä. Juuri silloin olin turta ja hämmästynyt. Lemmikkien poismenoja sen sijaan olen parkunut pakahtumiseen saakka niin, että hengitys on pätkinyt ja olo ollut loputtoman uupunut.
Mökillä olohuoneen pienessä hyllyssä on kirja, jonka nimen olen unohtanut. Kirjassa on kohtaus, jossa perheen varhaisteini lähtee kesäleirille. Vilkuttaa vanhemmilleen autosta, joka jatkaa kaareutuvalle tielle. Hän ei enää ikinä palaa, tapahtuu onnettomuus. Luen lähtökohtauksen kertaalleen joka kesä. Se aiheuttaa valtavan tunnekuohun ja järisyttävän itkun, joka on vuosittain saatava itkeä. Se on voimallinen yleisitku, jolla tulkitsen olevan puhdistava vaikutus. Ehkä salaa toivon, että tarina olisi vuoden aikana muuttunut toisenlaiseksi, vaikka tiedän, ettei niin tietenkään ole. Kokemus on joka kerran yhtä vahva.
Näen kirjan kohtauksen silmissäni, auringonpaisteen, hiekkatien, tuulen pörröttämät hiukset ja sen kaiken yllä vaanivan pakahduttavan menetyksen tunnun.
Myös kiukku itkettää. Mehevä riitatilanne usein kilpistyy siihen, että epäilemättä terävät argumentit ja näpäytykset jäävät kiinni kurkussa piikikkääksi kasvaneeseen möhkäleeseen. Ääni väpäjää, kiristyy ja muuttuu ohueksi, kyyneltulva on valmiina.
Kyyneleet näkyvät. Briteissä kuningas Charles on herkistynyt itkuun asti lukiessaan kansalaisten parane pian -viestejä, Suomessa viime aikojen kuuluisin kyynel kimmelsi Sauli Niinistön poskipäällä presidenttikauden viimeisellä maakuntamatkalla.
Itku ei enää tarkoita hallitsematonta heikkohermoisuutta vaan osoitusta vahvuudesta. Tunteet voivat ja saavat näkyä.
Kyyneleet kertovatkin asioita, joihin sanat eivät riitä. Ne ovat tunteiden kirjo juoksevassa muodossa.
Niihin on ehkä tiivistynyt avuttomuutta, ärsytystä, onnea tai epäonnea. Toisinaan silmät täyttyvät myös rakkaudesta, kauneudesta tai ilosta.
Ehkä se siis sittenkin on luonnon lahja: meissä kaikissa loiskiva lämmin ja suolainen alkumeri, joka aika ajoin pyrkii poskille hyvissä ja huonoissa hetkissä, niiden välilläkin.
