Tutun juustomyymälän vitriinissä riittää sortimenttia. En ole mitään vailla, piipahdin vain vilkaisemaan, ja nyt katse vaeltaa valuvanpehmeistä brie-kolmioista kittikuorisiin keskieurooppalaisiin sekä myyntipöydän päähän, joka on sinihomejuustojen aluetta. Äkäistä, alumiiniin käärittyä roquefortia, voimakkaan sinipilkullista stiltonia ja sammiollinen samettista gorgonzolaa.
Scamorza olisi kuulemma nyt oikein hyvää, eilen saapunutta savunmakuista erää.
Vedän henkeä ja ihailua äänessä totean myyjälle, että täytyy varmasti olla kova työ jatkuvasti pitää itsensä kartalla tarjolla olevista valikoimista.
”No jaa, toisaalta juustorintamalla ei ole sitten Jeesuksen tapahtunut kummempia, että kun on kerran ottanut homman haltuun, niin hyvin pärjäilee!” hän hymyilee suostumatta ottamaan asiakkaan tarjoamaa sankarinviittaa harteilleen.
Lue myös: Juha Itkosen kolumni: Parhaat lapsuusmuistoni liittyvät hämmentävän usein lihaan
Toden totta. Juusto ei ole juurikaan ollut altis muutosten tuulille eikä trendien virtauksille. Ruokasuositukset ja ravintoterapeuttien lausumat ovat synnyttäneet kevyempien leivänpäällysjuustojen vaihtoehtotarjonnan, mutta juustotiskin klassikot ovat säilyneet samanlaisina.
Tiskin tuntumasta singahdan aikamatkalle omaan juustohistoriaani, joka lienee samantyyppinen kuin monella 70-luvulla lapsuuttaan eläneellä: kotijääkaapissa oli pala mietoa edamia, josta höylättiin ohuita siivuja ruisleivälle. Joskus erikoistilanteissa uuniin livahti kermassa pötkötellyt leipäjuusto.
Jossain kohtaa perheessä otettiin askel kohti eurooppalaisuutta – jouluaterian päätteeksi esiin nostettiin juustotarjotin, jota varten pikkuveljen kanssa askarreltiin hammastikkuihin eri maiden lippuja. Sveitsin lippu iskettiin appenzelleriin, Italian värit parmesaaninkimpaleeseen ja Ranskan trikolori-hammastikku palaan camembertia.
Lue myös Kotiliesi.fi: Juustotarjotin on illanistujaisten hittitarjottava – näin kokoat täydellisen juustolautasen
Edelleen kuitenkin suurinta herkkua oli laukussa tekeytynyt eväsleipä, jonka päälle asetettuun tuttuun juustoon pehmenneet kurkkuviipaleet olivat painaneet vaaleat laikut.
Juustotarjotinkasvatuksen anti osoittautui laihaksi, kun joitakin vuosia myöhemmin lähdin au pairiksi Ranskaan, maahan, jossa juustoa ei siivutella voikkuleivälle vaan se on kunniapaikalla pöydässä ja nautiskeltavana sellaisenaan. Maahan, jossa takavuosien presidentti Charles de Gaullen tiedetään huokaisseen: ”Miten kukaan voi johtaa valtiota, jossa valmistetaan 246 erilaista juustoa?!”
Ensimmäisellä juustokauppareissulla sormeilin mukana ollutta ostoslistaa hermostuneesti ja jonoon asetuttuani myös manasin kehnoa ajoitusta. Nuuskin vaunuissa istuneen 1-vuotiaan hoitolapsen vaipanseutua. Pitikö juuri nyt? Ja sitten ymmärsin: pistävä, voimakas haju oli juustokaupan odööri, joka sittemmin tulisi tutuksi.
Hoitolasten isoisä, grand-père, oli hienostunut ranskalaisherra, joka pysytteli visusti pois keittiöstä. Tiedettiin, että jo veden keittäminen oli perinteisiin nojautuvan miehen osaamisalueen ulkopuolella. Naisten heiniä.
Juustoasiat olivat poikkeus. Hän oli ollut saman juustopuodin asiakas kymmeniä vuosia, ja lempijuustonsa oli myyntipöydän siitä nurkasta, jossa haju nosti vedet silmiin.
Juuston nimen olen unohtanut, mutta sen kuoressa temmelsivät pienet, elävät toukat.
Pakon edessä juustosivistys karttui. Au pair -ajan juustoisia muistoja oli myös reissu Sveitsin maaseudulla asuneen tuttavaperheen luo. Patikointipäivän päätteeksi vuoristomökissä lämmitettiin takkatulen loimussa pyöreää alppijuustotahkoa ja veitsellä vedettiin sen pinnalta sulanut osa lautaselle, keitettyjen perunoiden päälle. Rac-let-te, suomalaistytölle tavattiin.
Myöhemmin tutuiksi tulivat Kreikassa salaatin päälle asetellut muhkeat fetalohkot, amerikkalaishampurilaisen väliin sulanut oranssi cheddar ja italialainen lautaselle leviävä burrata-pallo.
Taas on vedettävä henkeä: juustomuistot ovat muuttaneet selkärangan kumisaappaanvarreksi. Vitriinistä manchego huutaa nyt perään, comté kuiskailee ja mustaleima pyytää päästä piiraaseen.
Ja voi tuota yksinäistä goudanpalaa!
Mikä minä olen tältä kieltäytymään? Hyvänen aika – juusto on kuitenkin maidon pyrkimys kuolemattomuuteen!
Melkein liikuttuneena henkäisen tiskin yli: ”No jos kuitenkin sitten jotain…”
