Meille tuttu sana ”kalsarikännit” huvittaa maailmalla. Ajatella – niillä on Suomessa oma terminsä sille, että ihminen varta vasten humaltuu kotonaan, vailla suunnitelmaa lähteä mihinkään. Loppuillasta voi kaikessa rauhassa lipsua omalta sohvalta lattialle vaikka juuri alusvaatteisillaan.
Sisukaan ei käänny suoraan rohkeudeksi tai sitkeydeksi. Vain suomalainen tietää, että sanassa on sukupolvien takainen, erityinen paino. Pettuleipäinen ja pakkasenpurema sivumaku. Aina on saatana selvitty, sisulla.
Vastaavia on paljon muissakin kielissä. Vaikka ranskalainen ”dépaysement”. Se on voimakkaampi versio koti-ikävästä. Taju siitä, ettei kuulu paikkaan, jossa juuri on. Tunne, joka herää, kun ei ole omassa kotimaassaan, ulkopuolisuuden kokemus. Kenties se ranskalaiselle tarkoittaa poskisuudelmien puutetta, vääränlaista kahvia, liian kiihkotonta menoa tv:n keskusteluohjelmassa.
Ihmettelen, ettei meillä ole sanaa tunteelle, jota saksalaiset sanovat ”Waldeinsamkeitiksi”. Se valtaa ihmisen, joka on itsekseen metsässä, ja siellähän me paljon olemme. Kokemus yksin olemisesta ja yhteydestä luontoon.
Japanilaista ”wabi-sabia” saisi maailma olla täynnään. Pitää vain olla tarkkana. Se merkitsee kauneuden löytämistä epätäydellisyyksistä. Virheet ja puutteet tekevät asioista ainutkertaisia ja erityisiä. Kauneutta tuleekin vastaan yllättävissä paikoissa. Eniten termeistä kiehtoo lausumaltaan lempeä portugalilainen ”saudade”. Salaperäinen käsite, joka on joukko tunteita. Yhtä aikaa surumieltä, onnea, haikeutta ja pakahdusta. Saudadella on monia merkityksiä, eikä termin tausta ole täysin selvä lingvisteillekään.
Se tarkoittaa muun muassa tietoisuutta siitä, mikä merkitys tärkeillä ihmisillä, paikoilla ja hetkillä on ollut elämässämme. Siihen liittyy myös ymmärrys, että ajan myötä todennäköisesti ne menetämme ja se muuttaa meitä.
Se on myös tunne, kun onnellisen muiston kohdalla olemme samalla surullisia, ettemme saavuta sitä koskaan uudelleen. Se satuttaa juuri siksi, että onnellisuus on ollut osa sitä.
Mökillä avaan oven varastoon, joka on täynnä värikkäitä uimaleluja. Niillä ei ole jokuseen vuoteen leikitty, mutta jos oikein höristää, saattaa vielä kuulla lasten ilonkiljahdukset, ovat jääneet sinne varastoon nekin.
Kesälomilla lelut olivat värikkäänä sotkuna pitkin pihaa ja laituria, kunnes jonain vuonna ne nosteltiin varastoon eikä niitä enää kaivettu esiin.
Saudade, yhtä aikaa ilo ja kaiho menneistä kesistä, jollaisia en enää saa. Toki tilalle tulee muuta, mutta sille on jokin toinen termi.
Lue myös Kotiliesi.fi: ”Saanko minä puhua tätä kieltä?” Karjalan kieli on vaarassa kadota – nuoret aikuiset Suomessa miettivät nyt, miten isovanhempien kieli siirtyisi jälkipolville
Hiljattain lomamatkalla Portugalissa aurinko laski huikaisevan kauniisti mereen, kun kuljin poikani kanssa pitkin rantaa. Halusin meistä kuvan oranssissa valossa, ja nuori kaappasi sitä varten kainaloon, tajusi sen olevan äidille tärkeää.
Siinäkin väreilevässä hetkessä saudade vyöryi yli. Filminauhana näin, miten pieni poika on lähdössä kauppakaveriksi pukeutuneena merirosvoksi, miten mököttää pihanurmikolla, kun pyöräily ei meinaa sujua, miten hankaa vuotavan nenänsä villapaitani olkaan, kun nostan päiväkodin eteisessä hänet syliin.
Nyt hän seisoo siinä vieressä, olkapäänsä yltää parikymmentä senttiä omaani korkeammalle. Hän on siinä juuri nyt, muttei enää pitkään.
Aurinko painui taivaanrantaan, ja sekin lomahetki muuttui muistoksi.
Saudade on sen opettelemista, miten nauttia jälkeenpäinkin tästä kokemuksesta, vaikken sitä saakaan takaisin. Se myös opettaa arvostamaan ympärillämme olevaa ja juuri tapahtuvaa.
Saudade tyttäreni pehmeille hiuksille, joihin tein balettinutturaa, mummulan punaiselle leikkimökille, ensimmäisen koirani väsyneeksi käyneelle katseelle.
Ilo ja onni ja kiintymys ja suru ajoista ja asioista, jotka ovat olleet, mutta jotka eivät palaa. Brasilialaisen kirjailija ja näyttelijä Miguel Falabellan sanoin: ”Saudade on se, jota tunsin kirjoittaessani ja se, mitä sinä todennäköisesti tunnet sen jälkeen, kun olet lopettanut lukemisen.”
