Minä olen lumen lapsi. Sinäkin olet. Pohjoisen dna:si kaksoiskierteen toinen juoste on valkoisen peitossa.
Tiedät, miltä tuntuu talloa ensimmäisenä jäljet tuoreeseen lumeen. Tunnistat eläimiä hankeen jääneiden kuvioiden perusteella: tuosta on pomppinut jänis, tästä kiirehtinyt päästäinen.
Osaat itsekin töpöttää talvikengillä traktorinjäljet tienreunan nietokseen.
Et epäröi ajaa autoa pyryssä. Se on olosuhde muiden joukossa. Tiedät, ettei lumeen sutimaan jäänyt ajoneuvo irtoa painamalla kaasua kahta kauheammin, vaan osaat olla polkimelle hellä.
Varovasti hivuttamalla rengas saa taas otteen mäestä.
Olet ainakin salaa, kenenkään huomaamatta pyydystänyt joskus suuhusi kauden ensimmäisiä, lumipilvestä pudonneita hahtuvia.
Olet tehnyt pipo hiessä lumitöitä, avannut polkua ovelle tai katsonut, miten huoltoyhtiö ajaa pihaa puhtaaksi pikkutraktorilla. Kenties olet työntänyt lastenvaunuja painavassa loskassa.
Kevään korvalla, kun olet jo ihan kyllästynyt talveen ja valmis seuraavaan vuodenaikaan, tiedät, että yllättävän lumisateen kohdalla lohduttaudutaan toteamalla ”uusi lumi on vanhan surma”.
Olet kuullut sitä lapsesta saakka ja nyt hoet niin itsekin.
Lumen taju. Se on paitsi tanskalaiskirjailija Peter Høegin teos, myös se, mikä sinulla on. Lumen taju.
Tiedät, millaisena se voi sataa. Lumi on hidastettua elokuvasadetta, jossa monta yhteen liimaantunutta hiutaletta leijaa pehmeästi ja päätyy ilmavaksi vaipaksi puistojen penkeille ja autojen katoille. Inuiteilla on tällaiselle sateelle oma sanakin, qanik.
Lumi on myös kiivasta tuiskua, joka tulee piikikkäänä suoraan kasvoille, ja joskus märkiä rättejä, jotka lossahtavat olkapäille. Kastelee takin, mutta on täydellistä lumiukkojen pyörittelyyn.
Se on helmikuisten aurinkopäivien puhdasta kimmellystä ja myös hiivanvärisiä aukioiden laidoille aurattuja kaupunkikasoja.
Lumeen olet valmiina silloinkin, kun on kesä. Minäkin olen ja naapuri. Aurinko paistaa rannoille, pihoille ja parvekkeille, mutta varastossa, autotallissa tai ullakoilla on lumilapioita, -kolia, pulkkia, suksia, sauvoja, talvikenkiä ja toppavaatteita valmiina seuraavaan kauteen.
Sinulla on lumimuistoja.
Minullakin on: olen ehkä 5-vuotias. Istun reessä kylki kyljessä kahden serkkuni kanssa. Pyllyn alla on lehmäntalja, toisen ukki levittää meidän lasten päälle, järjestää sen tiiviisti, taputtaa nahkarukkasella päälle. Siellä pysyvät lämpiminä, lapsenlapset. Reen eteen hän on valjastanut yhden kasvattamistaan suomenhevosista. Hevosella on vaalea harja, jota heiluttelee pakkasessa. Sieraimista nousee höyry.
”Sitten mennään!” toteaa ukki, hyppää ohjakset käsissä eteen istumaan ja maiskauttaa. Reki nytkähtää pari kertaa, ja jalakset alkavat luistaa. Ukki ohjaa metsänreunasta sisään, tiheän puuston lomassa kulkee reenmentävä väylä. Kuuluu lumen suihke ja aisassa on kulkunen, joka kilisee.
Kuulen oman hengitykseni. Pipon reunan ja kaulaliinan väliin jää paljas kasvojen siivu, jolle pöllyää hienonhienoa lunta. Se pistelee nopean hetken ennen kuin sulaa ihoon. Valkea metsä on vaimea.
Hevonen korskuu välillä. Lumimuistoni.
Sinä saatat muistaa, miten olit lumilinnan valtias. Taputtelit muurin taakse valmiiksi lumipallovarannot vihollisen hyökkäyksen varalta. Muistat, miltä tuntui itse saada pallo takaraivoon ja miten se rikkoutuessaan humpsahteli takinkauluksesta selkään.
Lumi on historiaasi, kansan historiaa. Hiihtäjäsankarit ja talvikisamenestys. Karvaat pettymykset.
Talvisodan hiljaa suksivat sotilaat metsän uumenissa. Päästä varpaisiin valkoisissaan, jotta lumi heitä suojelisi vihollisen silmiltä. Lumi, joka silti joskus värjäytyi punaisella.
Minä olen lumen lapsi. Sinäkin olet. Vaikka pakenisit pohjoista palmun alle ja väistelisit talvea päiviesi päätyyn saakka, ei auta. Jos sinulla on kerran ollut lumen taju, sinulla on se aina.
Vaikka lumelle välillä heristäisit nyrkkiä, toivot silti valkeaa joulua ja jo lokakuun lopulla haistelet iltataivasta: joko huomenna?
Muistat nimittäin ensilumen metallisen tuoksun, ja jossain sielusi syvyyksissä on ikuisesti auraamaton alue.
