Ääneni kuulostaa kummalliselta, puhe soi jotenkin eri taajuudella kuin tavallisesti, ihmeen kimeästi.
Nuottikin on omituinen, vieras. Se on erikoista, sillä työssäni olen tottunut kuuntelemaan omaa ääntäni kuulokkeista suoraan korviin, ja radiotyön alun kipuilun jälkeen opin, miltä oikeasti kuulostan. En tältä.
”Moooiiii!! Ihana nähdä! Heeiii, mitä kuuluu?” huomaan kiekuvani kuin hätääntynyt lintu.
Koreografiakin on vähän haussa: kumman posken puolelta pitikään aloittaa? Odotanko vastapuolen avausta ja sitten peesailen? Muiskautan huuliani pehmeästi puolitutun vastaantulijan vasemman korvan kohdalla ja toistan saman toisella puolella päätä. Huh, poskisuudelmabingo suoritettu.
On ns. seurapiiritilaisuus, ja paikalla on paljon heitä, jotka tiedän, mutten kunnolla tunne. Löyhästi puolituttuja pienissä porukoissa, joiden välillä seuraavat tunnit tulisi liikuskella tyylikkäästi minglailemassa eli juttelemassa, seurustelemassa ja tutustumassa. Ehkä hieman verkostoitumassa. Verbi, joka kihauttaa hien hiuspohjaan. Selviän kyllä, mutten juuri nauti.
”Bye, bye, suit and a tie, I am a social butterfly
Chit-chat, I love talking back, Just a social butterfly”,
lauloi vuosia sitten Kim Herold paljon soineessa biisissään. Hyräilin mukana, vaikkei kappale viestiltään resonoinutkaan. Siinä tyyppi hymyilee taivaalle ja liihottaa kekkereissä sosiaalisena perhosena, heittää sanan sinne, toisen tänne. Nauttii tilanteesta paineita ottamatta, sen kummemmin sitä ajattelematta.
Sosiaalinen perhonen. Henkilö, joka on ulospäinsuuntautunut, puoleensavetävä ja tutustuu helposti uusiin ihmisiin. Hänellä on erinomaiset sosiaaliset taidot. Viihtyy juhlissa ja hänet kutsutaan usein mukaan, koska hänellä on kyky heittäytyä ja luoda positiivista ja intensiivistä ilmapiiriä ympärilleen. Hänen seurassaan ei koskaan ole tylsää.
Ei osu. Onneksi tässä asiassa ei opeta Siperia vaan vuosien kokemus ja lukuisat läpikärvistellyt tilaisuudet. Olen oppinut esittämään ulospäinsuuntautunutta, koska semmoinen ihmisen ilmeisesti olisi hyvä olla, ja mielelläni olisinkin. Oikeasti en ole. Olen valehdellut sujuvasti itsellenikin, mutta nyt armeliaassa keski-iässä osaan ja uskallan asian myöntää.
Lue myös Kotiliesi.fi: Oletko introvertti? Asiantuntija listaa 10 syytä, miksi introverttiys on mahtava voimavara!
Sosiaalisia miinuspisteitä joudun antamaan itselleni myös siitä, etten suinkaan tutustu käden käänteessä tai vaivattomasti. Uuden ihmisen opettelu on uuvuttavaa.
Lohduttaudun sillä, että olen varannut oikeuden muuttaa mieltäni.
Puhun työkseni, mutta small talk puolestaan juuttuu kurkkuun. Mistäs sitä nyt sitten..? Säästäkö?
Olikos hänellä lapsia, heistähän voi kysyä? Vai koirako, miten jakselee? Onko matkoja tiedossa?
Takaraivosta huhuilee tuhat kertaa kuultu vinkki, että tilanteessa olisi hyvä kysellä keskustelukumppanilta paljon. Vaan minkäs teet, että niiden ilmeisimpien jälkeen mieleen nousee vain sekopäisyyksiä. Onko kuu juustoa vai kuttaperkkaa, saatana? Kuka keksi rakkauden?
Amerikassa olisin pelikentän ulkopuolinen, sosiaalinen hylkiö. Siellä muistavat ensi kuulemalta kaikkien nimetkin. Itseltäni nekin lurahtavat esittelyjen jälkeen hukkaan, ja kiusaantuneena nyhjään tyhjää, kun yritän hetken päästä penkoa päätäni.
Sosiaalinen kömpelyys ilmenee yllättävissä paikoissa. Esiinnyn ja puhun sujuvasti ja mielelläni isonkin yleisön edessä, mutta puntti on tutissut vaikkapa lasten uuden luokan vanhempainillassa.
Vääjäämättä kun tilaisuudessa koittaa hetki, jolloin opettaja lausuu ne neljä pelottavaa sanaa:
”Jokainen voisi esitellä itsensä”.
Tiedän, että meitä kompastelijoita on paljon. Kunpa olisi jonkinlainen henkinen neilikka, jonka voisi kiinnittää rintapieleen, jotta tilanteessa tunnistaisi omanlaisensa.
Voitaisiin suunnata yhdessä saman pöydän ääreen. Olla siellä hiljaa tai vailla paineita todeta välillä jotakin ympäripyöreää. Väistellä verkostoitumista.
Säällisen ajan kuluttua sitten joku nousisi kaikkien puolesta ensimmäisenä ja lausuisi sen kotiinlähtöä enteilevän sanan, yhden suomen kielen ihanimmista: ”Jaahans.”
