Minttu Mustakallio koki nuorena suuren menetyksen – ”Minua on vaikea enää järkyttää”

”Minulta kysytään usein, kumpi tuntuu omemmalta, komedia vai draama. Televisiosta minut muistetaan komediasarjoista, mutta olen tehnyt molempia suunnilleen fifty-fifty.

Kepeä on ehkä liian köykäinen sana kuvaamaan asennettani. Lapsuudessa elämälleni luotiin sellainen pohja, että kallistun kuitenkin mieluummin positiivisen kuin negatiivisen puolelle. Luotan siihen, että kaikki järjestyy.

Töissä viljelen ympärilleni tietynlaista kepeää ilmapiiriä. Kuvauspäivät saattavat venyä 12-tuntisiksi, eikä siinä oikein voi välillä ruveta lukemaan tai makoilemaan, jottei keskittyminen herpaannu. Jotkut menevät porukalla tupakalle, joku vetäytyy omiin oloihinsa. Jutustelu ja vitsailu on minun tapani jaksaa ja kannatella tilannetta.

Siitä koetan pitää huolen, etten ota itseäni liian vakavasti. Omaa persoonaa pitää arvostaa, mutta sille täytyy osata nauraa. Se on ohjenuorani myös työssä. Kun lavalla tai kuvauksissa jokin menee pieleen, mietin, onko tämä nyt niin vakavaa. Isonkin mokan jälkeen huomaa: hei, mä kuitenkin elän vielä.

Tiesin, että minusta tulee näyttelijä suunnilleen siitä asti, kun opin puhumaan. Halusin koko ajan esiintyä. Eräänä jouluaattona sain lahjaksi hienon alusasun, joka inspiroi minua esittelemään suvulle sirkustemppujeni koko repertoaarin. Äiti koetti hyssytellä, että no niin Minttu, tulepa välillä istumaan, annetaan muillekin suunvuoro. Mutta enhän minä malttanut.

Tavallaan oli ihanaa, että unelmieni ammatti oli minulle niin selvä. Samalla se oli kamalaa, sillä pyrin Teatterikorkeakouluun viisi kertaa. Jokainen torjunta tuntui hirvittävältä epäonnistumiselta: taas pitäisi keksiä tekemistä vuodeksi ennen kuin voin pyrkiä uudestaan. Minulla ei ollut uravaihtoehtoja, en tuntenut paloa mihinkään muuhun kuin näyttelemiseen.

Enää en ajattele välivuosia epäonnistumisina. Tein erilaisia hanttihommia, asuin ulkomailla ja opin kieliä. Keräsin kokemuksia, joista olen voinut ammentaa näyttelijäntyössäni.”

Minttu Mustakallio: ”Minua ei tunneta pokerinaamana”

”On aina hienoa, kun näyttelijä uskaltaa lavalla ylittää häpeän kynnyksen ja tehdä jotakin ihan överiä. Mitä pidemmälle rohkenee mennä, sitä hauskempaa jälkeä syntyy.

Minua ei varsinaisesti tunneta pokerinaamana. Näyttelimme aikoinaan Jukka-Pekka Palon kanssa Kansallisteatterin Luulosairaassa, jossa minä esitin Jukkiksen palvelijaa. Eräässä kohtauksessa hikoilin kerran niin, että tekoviikseni irtosivat ja putosivat lattialle. ’Pieni hetki’, sanoin ja kumarruin poimimaan ne.

Nauratti ihan hillittömästi, ja näin, että myös Jukkiksen hartiat hytkyivät. Yritin pidellä viiksiä naamalla keskisormen avulla, ja samassa päässäni ollut knalli kierähti maahan. Repesin täysin, samoin kaikki kanssanäyttelijät ja yleisö.

Lopulta pelastin tilanteen jollakin älyttömällä repliikillä, ja pääsimme takaisin raiteille. Jälkeen päin huvitti ja hävetti.

On pelottavaa, kun yleisön edessä kadottaa hetkeksi tilanteen hallinnan. Opin kuitenkin jo hyvin varhaisessa vaiheessa, että mokia ei kannata jäädä murehtimaan. Epäonnistuminen ei pelota minua.

Lähes yhtä helposti kuin nauru minulta irtoaa itku. Itken ilosta, surusta, liikutuksesta, myötätunnosta… Juhlista en koskaan selviä ilman kyyneleitä. Voiko itsestä sanoa, että on empaattinen? No voi kai. Jos näen, että toisella on paha mieli, tunnetila tarttuu minuunkin.

Sen sijaan itkun näytteleminen on minulle tosi vaikeaa. Vaatii ammattitaitoa saada kyyneleet tulemaan oikealla hetkellä. Esimerkiksi teatterin näyttämöllä kävisi liian raskaaksi tiristää itku ilta illan perään ajattelemalla surullisia asioita. Siihen on ihan oma tekniikkansa.

En ole taipuvainen synkkyyteen, mutta kyllä minäkin murehdin – joskus ihan älyttömiä asioita. Jos joku vaikka kommentoi liikenteessä jotakin töykeää, se jää pyörimään luuppina pään sisällä: mitä tein ansaitakseni noin voimakkaan reaktion?

Karkotan murheet joko puhumalla ystävieni kanssa tai kirjoittamalla. Pidän päiväkirjaa ja raapustan kirjeitä, ihan paperiversioina. Aina kirjettä ei tarvitse edes lähettää. Jo ajatusten ja tunteiden jäsentely lauseiksi helpottaa.”

”Tunsin olevani liian nuori menettämään läheisen ihmisen”

”’Jaa, sinä taidat olla Mimmin tyttö’. Tämän lauseen kuulin taas pariinkin kertaan käväistessäni sukutapaamisessa Raahessa. Lapsena vietin siellä mummolassa pitkiä aikoja. Sukulaiset puhuvat äidistäni aina hyvin kauniisti. Hän oli lämminsydäminen keskushenkilö, joka kokosi ihmiset yhteen, lauloi ja soitti.

Äitini Mimmi Mustakallio oli vahva feministi ja edelläkävijä. Hän sai lapsen, minut, ilman aikomustakaan hankkia kumppania. 1970-luvun Pohjois-Pohjanmaalla se oli aika kova juttu.

Minun silmissäni äiti oli hirveän kiltti ja positiivinen ihminen. Uskon, että hyvä itsetuntoni kumpuaa äidin pyyteettömästä rakkaudesta ja hyväksynnästä. Sain olla juuri sellainen kuin olen. Se on kantanut minua läpi elämän.

Pienempänä äiti oli minulle esikuva, myöhemmin olin hänen kanssaan monesta asiasta eri mieltä. Päätin esimerkiksi jo varhain, että koska äiti pelasi lentopalloa, minä valitsisin toisen lajin: koripallon. Ja vaikka laulan mielelläni, en missään tapauksessa halunnut seurata hänen jälkiään muusikon uralle.

Toivoisin kuitenkin kasvavani ihmisenä samoihin mittoihin kuin äiti. Hän luki paljon ja jaksoi jatkuvasti sivistää itseään.

Äidin kuolema oli minulle pitkään hirveä möykky. Hän sairastui aggressiiviseen syöpään ja menehtyi nopeasti alta kuusikymppisenä. Hänen saattohoitonsa jäi minun ja äidin silloisen kumppanin tehtäväksi.

Siinä ei ollut varaa mennä paniikkiin, mutta sisäisesti olin hädissäni. 28-vuotiaana tunsin olevani aivan liian nuori menettämään niin läheisen ihmisen.

Äidin sairauden ja kuoleman läpikäyminen teki minusta vahvemman, ja pystyn olemaan paremmin tukena läheisteni kriiseissä. Minua on vaikea enää järkyttää.”

Lue myös: Sanna Saarijärvi näki läheltä, kun hänen äitinsä menehtyi syöpään: ”Vielä saattohoitovaiheessa halusin ajatella, että hän tulee takaisin kotiin”

Perhe on Minttu Mustakalliolle paras maadoittaja

”Äitini elätti itsensä keikkamuusikkona ja saattoi olla pitkiäkin aikoja poissa kotoa. Olin niin tottunut siihen, etten muista ikävöineeni. Äiti puolestaan kertoi myöhemmin, miten vaikea hänen oli olla pois pienen lapsensa luota.

Vietin paljon aikaa isovanhempieni ja kummieni Leenan ja Laurin luona. Heidän poikansa, minua kaksi vuotta vanhempi Janne, oli minulle kuin veli – hyvässä ja pahassa. Leikimme yhdessä, mutta myös läpsimme ja nipistelimme toisiamme niin kuin sisarukset ainakin.

Tärkeä ihminen on myös tätini Liisa, jonka kanssa olen lenkkeillyt, puhunut ja juhlinut. Hän ymmärsi minua, kun olin teini, ja oli korvaamaton tuki.

Lisäksi ympärilläni on iso liuta serkkuja, joista minä olen vanhin. He väittävät, että olin hirveä despootti, joka päätti kaikesta. Itse taas muistan, kuinka pienet serkut meillä käydessään tuhosivat omaisuuttani, rikkoivat barbieni ja tuhrivat huulipunani.

Päätin, etten koskaan itse hanki isoa perhettä. Mutta kuinka kävikään: sain kolme lasta. Tulin äidiksi 32-vuotiaana.

Lapsuudenkodissani elettiin aika boheemisti, meillä esimerkiksi syötiin milloin sattuu. Kummitädin luona taas oli säntilliset ruoka-ajat, ja se ärsytti silloin. Jälkeen päin olen ymmärtänyt, miten tietyt rajat ja säännöt loivat turvaa. Meilläkin syödään nykyään aina viideltä.

Olen varsin sosiaalinen. Minulle on siunaantunut iso joukko ystäviä, joihin pidän tiiviisti yhteyttä. Myös työni on ryhmätyötä, ja yhdessä tekeminen on minulle valtavan tärkeää. Näyttelijä ei koskaan loista yksin, ei edes silloin, kun näyttämöllä ei ole muita. Nytkin, monologia tehdessäni, ympärilläni on joukko ammattilaisia: ohjaaja, rekvisitööri, pukusuunnittelija, valo- ja ääniteknikot… Lopputulos on monen ihmisen työpanoksen tulos.

Silloin tällöin tarvitsen oman hiljaisen hetken. Käyn uimassa tai pujahdan elokuviin. Olisi ihanaa voida välillä sulkea puhelin, mutta se on hankalaa. Olen äiti, ja äitien täytyy olla tavoitettavissa. Perhearki on kuitenkin paras maadoittaja.

Kotona minulla on oma huone, jossa on pieni työpöytä ja sänky. Kun haluan olla yksin, vetäydyn sinne tuijottamaan vihreää seinää.”

Vuorikiipeily tai laskuvarjohyppy – ei kiitos!

”Moni pitää minua rohkeampana kuin olenkaan. Jo opiskeluaikana minut laitettiin usein asialle, kun haluttiin viedä viestiä ylemmälle taholle. Ihmiset tuntuvat ajattelevan, että minulla on luontaista auktoriteettia. Voisiko se johtua niinkin yksinkertaisesta syystä kuin siitä, että olen pitkä ja tumma?

Itse pidän rohkeimpana tekonani sitä, että aikoinaan lähdin vakikiinnitykseltä Kansallisteatterista ja ryhdyin freelanceriksi. Ajattelin, että jos haluan olla monipuolinen taiteilija, minulla pitää olla elämää teatterin ulkopuolellakin.

Toki rohkeaa oli myös se, että aloin muutama vuosi sitten näytellä ruotsiksi. Olin aivan äimistynyt, kun minua pyydettiin 2017 mukaan Svenska Teaternin satiiriin Peggy Pickit ser Guds ansikte eli Peggy Pickit näkee Jumalan kasvot.

Olen ihan hyvä kielissä, pärjään englanniksi, saksaksi, ranskaksi ja espanjaksi, mutta ruotsini oli lukiotasoa.

Otin haasteen vastaan, koska kaipasin jotakin uutta työelämässä. En ihan tajunnut, mihin suostuin. Valmistautuminen vaati hirveästi työtä, sillä joka ikinen sana piti opetella erikseen. Näytelmän menestys nosti itsetuntoa: kappas, minähän pystyn tähän!

Tänä syksynä on taas kynnys ylitettävänä. Lokakuussa Lilla Teaternissa saa ensi-iltansa tulkinta Märta Tikkasen klassikko-teoksesta Århundradets kärlekssaga, Vuosisadan rakkaustarina. Esiinnyn siinä ruotsiksi – ja olen näyttämöllä yksin. Aivan hullua! Tämä on ensimmäinen monologini.

Lue myös Kotiliesi.fi: Kotimaiset klassikot top 30 – kuinka monta kirjaa olet näistä lukenut?

Fyysisesti en ole lainkaan rohkea. Teatterikorkeakoulussa uskaliain tekoni oli hypätä Uimastadionilla kympistä altaaseen, mutta en saanut siitä sellaisia kiksejä, että tätä lisää. Vuorikiipeily tai laskuvarjohyppy eivät kiinnosta pätkääkään. Moottoripyöräily? Ei kiitos! Sellaisissa asioissa olen hyvin turvallisuushakuinen.

Nuorena minulla oli kaikenlaisia mahtipontisia suunnitelmia. Oli muun muassa tarkoitus matkustaa rahtilaivalla Brasiliaan­. Äiti ja kummitäti huokaisivat helpotuksesta, kun reissu peruuntui.

Aikuisena haaveilin pääseväni joskus tekemään ulkomaista tuotantoa. Toive toteutui, kun minut pyydettiin toissa vuonna Ruotsiin kuvaamaan ruotsalaista tv-sarjaa Hålla samman. Huomasin, että eihän se nyt niin kovin erityistä ole. On vain pidemmät ja hankalammat työmatkat.

Enää minulla ei ole megalomaanisia haaveita. Olen tyytyväinen elämääni tällaisena: on perhe, olemme terveitä ja minulla on hyvä pyörä, jolla pääsen liikkumaan kätevästi ympäri kaupunkia.

Kun ei koko ajan haikaile jotakin, ei tarvitse pelätä sitä, että haaveet eivät toteudu.”