Seitsemän vuotta kestänyt huoltajuuskiista oli rikkoa Tiina Raudaskosken. ”Pelkäsin, että menetän lapseni lopullisesti.”
Avioerosta oli keskusteltu jo jonkin aikaa. Sekä Tiina Raudaskoski että hänen miehensä halusivat eroa, ja sen oli tarkoitus tapahtua sivistyneesti, yhteisen tyttären huoltajuus jakaen.
Sinä päivänä pariskunta oli riidellyt kotitöistä. Kun Tiina tuli hevosia ruokkimasta, portaikossa häntä vastaan rymisteli mies sylissään kasa papereita ja lapsi. Tämä loppui tähän, mies sanoi. Hän hyppäsi autoon ja vei mukanaan tuolloin hieman alle kaksivuotiaan tyttären.
Tiina lamaantui. Hän ei yrittänyt estää miestään lähtemästä eikä juossut perään. Hän ei pitänyt tilannetta edes kovin vakavana, vaan ajatteli miehen palaavan pian.
Niin ei kuitenkaan käynyt. Alkoi painajainen: Mies pysytteli poissa lapsen kanssa. Hän sulki Tiinan puhelinliittymän, netin ja yhteisen pankkitilin, jotka olivat olleet hänen nimissään.
Tiina huomasi olevansa vieraassa maassa ilman rahaa ja tukiverkostoja – ja ilman tietoa siitä, missä hänen lapsensa oli.
Tiina ja hänen ranskalainen miehensä olivat tavanneet Helsingissä kolme vuotta aiemmin. Tiina oli juuri valmistunut Teatterikorkeakoulusta ja julkaissut esikoisromaaninsa. Mies teki Helsingin yliopistossa biologian väitöskirjaa.
Suhde eteni nopeasti. He menivät naimisiin puolen vuoden seurustelun jälkeen ja muuttivat miehen työn perässä Englantiin, jossa tytär Lumikki syntyi syksyllä 2008. Myöhemmin perhe asettui Ranskaan.
Hyvin pian Tiina ymmärsi, että hän oli mennyt naimisiin väärän miehen kanssa.
– Olin naiivi ja epävarma reilu parikymppinen tyttö, joka säntäsi suin päin avioliittoon. Alussa sivuutin kaikki varoitusmerkit ja panin ne kulttuurierojen piikkiin.
Tiina ei edelleenkään viihdy hyvin Ranskassa, mutta siellä hänen elämänsä ja rakkaansa kuitenkin ovat.
Kaapatessaan lapsen mies oli vienyt mukanaan kaikki tärkeät dokumentit. Tiina ei voinut edes todistaa, että lapsi on hänen.
Perhe asui maaseudulla, ja Tiina joutui anelemaan naapuria, että tämä antaisi hänelle kyydin poliisiasemalle. Siellä kävi ilmi, että poliisi ei auttaisi, sillä mitään rikosta ei ollut tapahtunut. Lapsihan on isänsä kanssa, poliisit totesivat.
– Tragedia voi olla juuri noin typerä ja naurettava. Kaikki voi käydä niin helposti, sanoo Tiina nyt, kaksitoista vuotta myöhemmin.
Yli kuuteen viikkoon Tiina ei tiennyt Lumikin olinpaikkaa. Mies vaati huoltajuutta itselleen, sillä hänen mukaansa vaimo oli väkivaltainen ja mielenvikainen ja vaaraksi lapselle. Mies yritti jopa saada hänet suljetuksi psykiatriseen sairaalaan.
– Ihmisillä on taipumus uskoa sitä, joka puhuu ensimmäisenä – vaikka väitteet olisivat kuinka perättömiä. Seuraava joutuu puolustautumaan. Kun itseään puolustava on huonosti ranskaa puhuva ja epätoivoissaan tärisevä nainen, kuulija saattaa hyvinkin uskoa sitä, joka väittää naista sujuvalla ranskallaan hulluksi ja väkivaltaiseksi alkoholistiksi, Tiina sanoo.
Hän pelkäsi menettävänsä Lumikin.
Saatuaan tilapäisen huoltajuuden vuonna 2011 Tiina pääsi käymään Lumikin kanssa kesälomalla Suomessa.
– En muista kuitenkaan olleeni huolissani tytöstä, sillä en voi väittää entistä miestäni huonoksi isäksi.
Kaiken kauheuden keskellä Tiinan oli pakko yrittää pysyä kasassa ja elää arkeaan, kuten käydä ruokakaupassa. Kerran hän törmäsi marketissa sattumalta isään ja tyttäreen. Lumikki istui ostoskärryissä. Hän tunnisti äitinsä ja yritti koskettaa tätä. Tiina puhui tyttärelleen hetken ennen kuin lapsen isä työnsi ostoskärryt pois.
Lain mukaan Tiinalla olisi ollut täysi oikeus ottaa lapsi ja juosta, mutta hän ei halunnut toimia kuten lapsen isä.
– Olin päättänyt heti, että Lumikkia pitää säästää niin paljolta traumalta kuin mahdollista. Minun piti laittaa syrjään omat tarpeeni, sillä lapsi ei ole minun omaisuuttani eikä minun lohtuni.
Lumikki oli juuri oppinut sanomaan suomeksi ”äiti”, kun isä vei hänet.
Tiinan asioita hoiti aluksi oikeusaputoimiston asianajaja, joka osoittautui täysin saamattomaksi. Myöhemmin Tiina palkkasi perheensä rahallisella tuella yksityisen asianajajan.
Viikkojen kuluttua lapsen isä antoi Tiinalle luvan tavata tytärtä valvotusti. Paikalla olleen todistajan piti olla miehen hyväksymä. Se oli nöyryyttävää, mutta ainakin Tiina pääsi näkemään tytärtään. Onnekseen hän sai todistajaksi lähellä asuneen suomalaisnaisen, josta tuli hänen hyvä ystävänsä.
Lumikki oli juuri oppinut sanomaan suomeksi ”äiti”, kun hänen isänsä vei hänet. Kun Tiina tapasi Lumikin uudestaan, oli tyttö unohtanut ensimmäiset äidinkielen sanansa.
Tiina Raudaskoski tajusi myöhemmin, kuinka oikean vastauksen antoikaan psykologille
Millainen tyttärenne on? kysyi psykologi Tiinalta. Oikeus oli määrännyt sekä Tiinan että lapsen isän psykologisiin tutkimuksiin selvittääkseen, kumpi oli lapselle parempi huoltaja. Tutkimuksiin sisältyi useita tunteja kestäneitä testejä ja haastatteluja.
– Pelkäsin, että menetän lapseni lopullisesti, sillä en kyennyt vastaamaan kysymykseen. Päätin olla rehellinen. Sanoin, että en minä voi tietää, millainen hän on. Hän on vasta kaksivuotias. Minä odotan, että hän kasvaa ja näyttää minulle ja koko maailmalle, millainen hän on.
Jälkeenpäin Tiina tajusi, että ehkä tämä oli juuri se oikea vastaus. Vastaus kertoi siitä, että hänellä ei ollut tarvetta nähdä lastaan tietynlaisena eikä heijastaa häneen omia toiveitaan ja odotuksiaan.
Psykologiset tutkimukset tehtiin keväällä 2011. Tiina muistaa niiden ajoittuneen pääsiäisen aikaan, ja hän koki ne omana kiirastulenaan. Siinä vaiheessa hän oli jo niin uupunut, että oli valmis luovuttamaan. Hänen mielessään oli käynyt jopa ajatus, että hän jättäisi kaiken ja palaisi Suomeen.
Psykologisissa tutkimuksissa tultiin siihen tulokseen, että lapsi ei voisi elää isänsä luona. Tiina sai väliaikaisen oikeuden tavata lastaan viikonloppuisin. Lopullista huoltajuuspäätöstä ei kuitenkaan vielä tehty.
– Silloin psykologi sanoi minulle, että vaikka te olisitte miten rikki kaiken kokemanne jälkeen, teidän on pakko jatkaa.
Kynä kulkee aina Tiinan mukana.
Se oli käännekohta. Vaihtoehtoja oli ollut koko ajan vain kaksi: joko Tiina musertuisi tai taistelisi. Nyt oli selvää, kummalle tielle hän lähti.
Ymmärtääkseen lakipykäliä ja pystyäkseen puolustamaan itseään paremmin Tiina haki Sorbonnen yliopistoon lukemaan oikeustiedettä. Yllätyksekseen hänet hyväksyttiin sisään.
Lokakuussa 2011 kännykkä ilmoitti saapuneesta sähköpostista. Tiina oli parhaillaan ryhmätyötunnilla yliopistossa ja vilkaisi viestiä nopeasti. Se oli hänen asianajajaltaan, joka totesi lyhyesti, että liitteenä on oikeuden päätös.
Tiina ei uskaltanut avata liitettä ennen kuin poistui luentosalista käytävälle. Sydän pamppaillen hän klikkasi päätöksen auki. Siinä luki, että Lumikin huoltajuus oli myönnetty äidille.
Hän astui yliopiston ovista ulos kadulle, helpotuksen kyyneleet valuivat pitkin poskia. Pariisin syysaurinko paistoi kirkkaana ja vielä lämpimänä. Ensimmäistä kertaa liki puoleentoista vuoteen Tiinassa heräsi toivo siitä, että tästä selvittäisiin.
Kokemukset vahvistivat, mutta painajainen ei ollut ohi
Kun äiti ja tytär aloittivat yhteisen elämän Pariisissa, he saivat tutustua toisiinsa uudelleen 15 kuukauden tauon jälkeen. Kuukaudet olivat muuttaneet jotakin perustavanlaatuisesti.
– Olin ollut hyvin epävarma sekä ihmisenä että äitinä. Koska olin niin epävarma, olin hiljalleen alkanut myös uskoa ex-mieheni syytöksiä siitä, että olin huono äiti. Kävikin niin, että rankat kokemukset vahvistivat minua ja löysin itsestäni varmuutta ja lujuutta.
Painajainen ei kuitenkaan ollut ohi. Lapsen isä valitti päätöksestä heti. Seuraavien seitsemän vuoden ajan asiaa puitiin eri oikeusasteissa miehen valittaessa päätöksistä yhä uudestaan.
– Vastapuoli keräsi koko ajan todisteita siitä, että minä olin muka toiminut tai toimimassa väärin. Minun oli jatkuvasti osoitettava olevani kelvollinen äiti. Kaikkea voitiin käyttää minua vastaan – siksi en esimerkiksi ole sosiaalisessa mediassa lainkaan.
Tiina joutui elämään jatkuvassa pelossa, että tilanne muuttuu. Vaikka hän halusi varjella Lumikkia, hän ei pystynyt aina peittämään omaa pahaa oloaan.
– En koe, että minun olisi pitänyt teeskennellä olevani onnellinen tai edes ihan ok. Kerroin tunteistani lapselle soveliaalla tavalla.
Noina vuosina Tiina valmistui oikeustieteellisestä ja palkkasi kontaktiensa joukosta uuden ja paremman asianajajan hoitamaan huoltajuuskiistaa. Oikeustaistelua hän rahoitti myymällä asuntonsa Helsingissä.
Tiinan työhuoneen tärkeimmät esineet ovat nojatuoli, jossa hän kirjoittaa, sekä äidin tekemä seinävaate. Molemmat hän on tuonut mukanaan Suomesta.
Lumikki oli kolmevuotias, kun Tiina sai huoltajuuden ja 11-vuotias, kun kaikki oli lopullisesti ohi vuonna 2017. Enää ei ollut mitään päätöstä, josta lapsen isä olisi voinut valittaa.
Vaikka ex-mies petti Tiinan luottamuksen niin täydellisesti kuin vain voi, hän ei kyennyt tuhoamaan tämän luottamusta ihmisiin. Tiina ei myöskään jossittele, että olisi pitänyt olla varovaisempi mieheen sitoutuessa.
– En näe, että omaa aviomiestään täytyisi epäillä niin paljon, että varmuuden vuoksi pitäisi esimerkiksi sähkölaskun omissa nimissään. Jos ei luota toiseen sen vertaa, ei pidä olla naimisissakaan.
Nykyään Tiina viettää levollista elämää perheensä kanssa maaseudulla, noin 50 kilometrin päässä Pariisista. Hän on uusissa naimisissa ja hänellä on myös toinen tytär, 7-vuotias Elina.
13-vuotiasta Lumikkia hän kuvailee itsevarmaksi ja rempseäksi mimmiksi, jolla on taito katsoa asioita positiivisessa valossa. Lumikki on isällään joka toinen viikonloppu, joka toinen keskiviikko ja puolet lomista. Tiina suhtautuu asiaan neutraalisti.
– Lapsella on oikeus isäänsä, enkä minä voi sorkkia tytön elämää. Olen kertonut Lumikille, että hänen isänsä vei hänet pienenä ja puhui äidistä rumia asioita, jotka eivät olleet totta. Ja että siksi en voi olla ystävä hänen isänsä kanssa.
Tiina sanoo, että huoltajuusriita rikkoi hänen sielunsa, ja hän vajosi vuosia kestäneeseen lievään masennukseen. Vasta, kun kaikki oli ohi, hän alkoi etsiä sitä Tiinaa, joka oli joskus ollut.
Nykyään Tiina asuu perheensä kanssa pienessä kylässä Pariisin lähellä.
Synkän pilven väistyttyä hän pystyi jälleen myös kirjoittamaan. Hän alkoi kirjoittaa siitä, millaista on istua metrossa, kun elämä hajoaa ympäriltä ja kun arkea on pakko jatkaa, vaikka sillä ei ole mitään merkitystä.
Tiinan toinen romaani Kuudennen kerroksen nainen kertoo tästä. Se on tarina byrokratian rattaisiin puristuvasta naisesta, joka on kadottanut lapsensa ja jota kukaan ei auta.
Tragedia voi olla hyvin arkista ja latteaa, mutta niin myös onnen hetket. Tiinalle onni on vaikkapa sitä, että aamuisin sängyistään kömpii kaksi tyttöä, joiden hiukset ovat nukkumisesta sekaisin. Tai sitä, kun hän iltapäivisin hakee tytöt koulusta. Nämä kolistelevat sisään, jättävät vaatteet ja tavarat lojumaan ympäriinsä ja täyttävät talon elämällä.
Tiina Raudaskoski, 44
Työ
Kirjailija, koulutukseltaan taiteiden maisteri sekä oikeustieteiden maisteri ja asianajaja.
Asuu
Maaseudulla Pariisin luoteispuolella.
Perhe
Aviopuoliso ja 7- ja 13-vuotiaat tyttäret. Kolme kissaa ja kaksi hevosta.
Harrastaa
Taitoluistelua, ratsastusta ja viulunsoittoa.
Ajankohtaista
Romaani Kuudennen kerroksen nainen ilmestyi viime viikolla.
