”Aina haistaessani tervan tuoksun suljen silmät ja palaan mielessäni mummolaan Hyrynsalmella. Isänisäni – metsänhoitaja, tervamestari ja viulupelimanni – oli suuri idolini. Metsäreissuilta palattuaan häntä ympäröi aina rauha. Luonnon keskellä myös minä olen lapsesta saakka tuntenut olevani turvassa.
Äiti luki minulle usein Pikku prinssi -kirjaa, jossa kettu pyytää poikaa kesyttämään itsensä. Silloin he eivät olisi toisilleen enää vain yhdet tuhansien joukossa, vaan tärkeitä ja ainutlaatuisia. Ihokarvat nousevat edelleen pystyyn, kun laulan tarinan pohjalta sävellettyä laulua.
Kettu on aina ollut minulle tärkeä eläin. Se on viisas selviytyjä.”
”Hain hyväksyntää suoritusten kautta”
”Opettajavanhempani harrastivat suunnistusta, ja isä alkoi valmentaa minua jo varhain. Hieman ihmeteltiin, miksi saavuin metsästä aina viimeisenä. Lopulta syy selvisi: minulla oli huono näkö. Maailma kirkastui saatuani ensimmäiset silmälasit.
Äidille oli tärkeätä siirtää minulle kädentaitoja. Hän valmisti itse kaiken pitseistä mattoihin ja kutoi jopa kankaan ompelemiinsa kansallispukuihin. Kouluun mennessä kummastelin, kun muut eivät vielä osanneet neuloa sukkaa ja lapasta.
Kaksivuotias Ulla ikuistettiin valokuvaamossa Paltamossa.
© Ulla Hillebrandtin kotialbumi
Oli selvää, että alkaisin soittaa jotakin. Vaihtoehdoiksi annettiin viulu tai kantele, ja valitsin viulun. Minusta tuli tanhusäestäjä jo kymmenvuotiaana. Kotona ei painostettu mihinkään, mutta taisin hakea vanhempien hyväksyntää suoritusten kautta. Se jäi päälle.
Kun olin tokaluokkalainen, muutimme Espooseen. Olin melkoinen landepaukku: tukka pitkillä palmikoilla, jalassa isän vanhat narisevat nokkakengät ja pulkassa viulukotelo. Minua haukuttiin rillipiruksi, tanhupelleksi ja viulunvinguttajaksi, mutta kiusaamiseen puututtiin heti. Pääsin musiikkiluokalle, jossa harrastuksiani ei pidetty erityisen outoina.
Vanhemmat erosivat ollessani yhdeksänvuotias. Isä meni uusiin naimisiin, ja sain kaksi pikkuveljeä, myös äiti löysi avopuolison. Olen onnellinen, että minun ei tarvinnut koskaan valita puolia. Ero hoidettiin sivistyneesti, ja koko porukka pystyi viettämään juhlapyhät yhdessä. Omissa suhteissani en ole aina kyennyt samaan.”
”En suostuisi, vaikka Richard Gere kosisi”
”Lukion jälkeen opiskelin liikunnanohjaajaksi, mutta selkävamma esti jatkamasta alalla. Tienestiä hankin kansanmusiikkiyhtye Leikareitten riveissä. Erään keikan päätteeksi istahdin bändikaverini ystävän, komean silmälääkärin, Corvetteen, ja se oli menoa. Kolmen viikon kuluttua asuimme jo yhdessä. Kun mies pääsi stipendiaatiksi San Franciscoon, lähdin tietysti mukaan. Hankin siellä optikon pätevyyden, ja Suomeen palattuamme aloimme pyörittää silmälasiliikkeitä. Hengitimme samaa ilmaa työssä ja vapaalla.
Vuonna 1990 vietettiin prinsessahäitä: minulla oli Amerikasta hankittu leveähelmainen puku ja kolmimetrinen laahus. Kolmen vuoden kuluttua syntyi Sini. Pariksi vuodeksi omistauduin äitiydelle, mutta tyttären aloitettua päivähoidossa jatkoin kesken jääneitä opintojani Sibelius-Akatemiassa kansanmusiikkiosastolla. Kun yhteiseloa oli takana kymmenen vuotta, haimme avioeroa. Kaipasimme molemmat jotakin uutta.
Kuopukseni Henrin isän olin tuntenut pitkään, hän oli olympiaurheilija ja jumalattoman komea lihaskimppu. Edellisistä suhteista vapauduttuamme aloimme seurustella. Minulla oli tarve olla itsellinen, ja ennen häitä ostin itselleni Lohjalta talon, johon muutimme yhdessä. Liitto kesti vain kolme vuotta. Miehen kilpauran päätyttyä suhde muuttui mahdottomaksi. Lapsen asiat pystyimme hoitamaan, mutta 20 vuoteen emme tavanneet toisiamme muutoin.
Välillä olin naisena vähän heitteillä ja ajauduin suhteisiin epäluotettavien miesten kanssa. Päätin jo, että nyt riittää. En suostuisi, vaikka Richard Gere kosisi. Poikani painiharrastuksen parissa törmäsin kuitenkin kivaan, raittiiseen ja rehelliseen kahden lapsen isään. Pitkään olin epäileväinen, mutta lopulta laitoin taloni vuokralle ja muutin hänen luokseen Nummelaan. Isossa uusperheessä oli koko ajan jokin kriisi päällä, mutta aina niistä selvittiin.
Suhteemme oli niin vakaa ja turvallinen, että uskoin sen kestävän mitä vaan.”
”Mummu vannotti pitämään huolta äidistä”
”Reilut kymmenen vuotta sitten sain vaikeita niska- ja selkäkipuja ja minun oli luovuttava viulunsoitonopettajan työstäni. Kouluttauduin luontoyhteysohjaajaksi ja kehitin perinneroolihahmoja, joista yksi on Käreitär, kettujen kantaäiti. Kansanperinteessä ovelaa kettua on pidetty parantajien ja noitien apueläimenä. Asuun pukeutuessani tunnen oloni oikein kotoisaksi.
Mummuni vannotti minua aikoinaan pitämään huolta äidistä, koska olen hänen ainoa lapsensa. Kun äiti sairastui Parkinsonin tautiin, hän muutti hoivakotiin 2017. Palasin väliaikaisesti omaan talooni voidakseni käydä hänen luonaan päivittäin. Soitin hänelle viulua ja kannelta, lauloimme yhdessä, ja laulatin muitakin asukkaita. Viimeiseksi viikoksi asetuin kahden villakoirani kanssa äidin huoneeseen. Sain pitää häntä sylissäni, kun hän veti viimeisen henkäyksensä. Sillä hetkellä vilkkaat koirat rauhoittuivat ja olivat pitkään aivan hiljaa paikoillaan.
Äidin poismenon jälkeen emme enää palanneet miehen kanssa saman katon alle. Lapset olivat muuttaneet omilleen, ja minulla on nyt hyvä olla yksin. Kukaan ei häiriinny, jos aamukahdelta innostun soittamaan ja laulamaan. En tiedä, kaipaanko edes enää ketään rinnalleni.
Teen edelleen laulukeikkoja, joissa seison estradilla katseiden kohteena. Vapaa-ajalla ei tee mieli ravintolaan ihmisten joukkoon, mieluummin suuntaan koirien kanssa metsään. Siellä saan olla juuri sellainen kuin olen.”
Hyvää elämää
OLEN YLPEÄ lapsistani. Heistä on kasvanut itsenäisiä, avarakatseisia ja elämänmyönteisiä nuoria aikuisia.
INSPIROIDUN helposti ja hyppään täysillä mukaan. Diagnoosia ei ole, mutta kaikki olettavat, että minulla on adhd. Tyypillistä minulle on hullu huolettomuus: kyllä tämä tästä suttaantuu.
SAAN VOIMAA esiintymisestä. Kun kontakti syntyy ja näen, että yleisö nauttii, työni tuntuu merkitykselliseltä.
HAAVEILEN kantrilevystä. Äänitimme aikoinaan Jussi Raittisen kanssa dueton The Devil Inside, jonka julkaisuun olen saanut perikunnalta luvan.
