Sanotaan se nyt suoraan. Minua hävettää.
Ensinnäkin minua hävettää, että haluan ajaa autoa. Tiedän hyvin, kuinka tuhoisaa autolla ajaminen on ilmastolle ja ympäristölle. Autot liikkuvat yhä pääsääntöisesti fossiilisilla polttoaineilla, ja liikenteen osuus on Suomen kasvihuonekaasupäästöistä noin viidennes. Ja mikä pahinta, noin puolet tieliikenteen päästöistä johtuu nimenomaan henkilöautoista. Siis sellaisista, millaista minäkin nyt niin kovasti himoitsen päästä ajamaan.
Syynä ajokortin kaipuuseeni on yksinkertaisesti sen mukanaan tuoma vapaus liikkua itsenäisesti ja muiden aikatauluista riippumatta. Perheessämme on kyllä auto, josta minäkin olen oman osuuteni maksanut, mutta tällä hetkellä se on vain ajokortillisen – ja vuoro- ja viikonlopputöitä tekevän – mieheni käytettävissä.
Viimeisten parin vuoden aikana ajotaidottomuuteni on alkanut harmittaa minua. Jos voisin ajaa itsekin, minun olisi mahdollista aloittaa esimerkiksi kauan haaveilemani avantouinti, kun pääsisin hurauttamaan 11 kilometrin päässä kodistani sijaitsevaan järvenrantaan autolla vain 16 minuutissa. Tähän asti vaihtoehtona on ollut joko kysyä kyytiä tai matkustaa junan ja bussin yhdistelmällä reilun tunnin verran yhteen suuntaan. Puhumattakaan niistä lukemattomista kerroista, jolloin olen ollut lasten kanssa yksin kotona ja on tullut tarve lähteä illalla tai viikonloppuna lääkäriin. Koska oman kaupungin palvelut ovat kiinni, on ainoa vaihtoehto ollut suunnata kipeiden lasten kanssa naapurikaupunkiin – joko julkisilla tai soittamalla appiukko hätiin.
Mutta lisäksi minua hävettää eräs toinenkin seikka. Olen nimittäin ajanut ajokortin jo kerran, vuonna 2002, mutta ajo-oikeuteni vanhentui 20 vuotta sitten, enkä ole uusinut sitä sen koommin. Ja tästä asiasta olen saanut kuulla läheisiltäni niin sunnuntailounailla kuin joulupöydässäkin. Ensin kyselyt siitä, miksi en vain hae uutta ajokorttia, olivat jatkuvia, mutta vuosien mittaan hekin kaiketi ymmärsivät, että asia ei jankuttamalla muutu. En aikonut uusia ajo-oikeuttani, koska en halunnut ajaa autoa. Ja siihen on monia syitä.
”Häpeän kylmä koura sai minusta otteen”
Menin ensimmäistä kertaa autokouluun lukioikäisenä, koska niin nyt oli tapana tehdä. Inhosin autolla ajamista alusta asti. Muistan, kuinka juutuin tuoreena kuskina lukion parkkipaikan pieneen ylämäkeen. Painoin kaasua, hölläsin kytkintä, mutta pyörät eivät liikkuneet sinne, minne halusin. Auto huusi, ja hätävilkutkin räpsähtivät vahingossa päälle. Pelkääjän paikalla istuva ystäväni yritti neuvoa oikeaa tapaa saada auto rullaamaan mäen päälle, mutta häpeän kylmä koura oli jo saanut minusta tukevan otteen. Viereisellä tupakkapaikalla olleiden katseet on tatuoitu niskaani ikuisiksi ajoiksi.
Toisen kerran taas olin luvannut hakea perheenjäseneni juna-asemalta. Kun lähdönhetki lähestyi, Frendeissä oli meneillään hyvä kohtaus. Lopputuloksena oli kiire ja autokatoksesta pakitetun auton kyljessä hento viiva kotipihan vaahteran rungosta.
Aika lailla siihen loppui autolla ajamiseni. Ai niin, olihan vielä se yksi peräänajo naapurikaupungin tietyömaalla. Kun aikuinen mies törmäsi tanssitunnilta tulossa olleen 18-vuotiaan tytön takapuskuriin, oli syy vihaisen miehen mielestä pelkästään tytön. Hän teki sen erittäin selväksi kaikille. Lopulta tunsin olevani niin huono kuski, etten enää uskaltanut lähteä auton rattiin lainkaan.
Lue myös Kotiliesi.fi: Vaasalainen Anne pelkäsi ajamista niin paljon, että uskaltautui rattiin ensi kerran 35-vuotiaana – jakaa vinkkinsä, miten ajopelko selätetään
Syyt ajamisen lopettamiseen olivat pieniä ja suuria
Lopetin autolla ajamisen kokonaan siis hyvin pian ajokortin saamisen jälkeen. Näin jälkikäteen ajatellen syyni lopettaa olivat samaan aikaan sekä pieniä että suuria.
Käytännön syihin lukeutuu se, ettei minulla ollut ajokortin saamisen jälkeen autoa käytettävissäni kuin satunnaisesti, joten en pystynyt ruokkimaan ajovarmuuttani silloin, kun olisi ollut sen aika. Tämä ei kuitenkaan tuntunut minusta katastrofilta, sillä käytännössä jatkoin kulkemista kuten ennenkin: lyhyet – eli alle viiden kilometrin matkat – joko jalan tai pyörällä ja pidemmät matkat ratikoilla, metroilla, busseilla ja junilla. Tällä on todennäköisesti ollut iso merkitys autottomuuteni jatkumiselle, sillä leijonanosa kaikista Suomessa ajettavista automatkoista on nimenomaan lyhyitä matkoja ostoksille, harrastuksiin ja muihin vapaa-ajan rientoihin. Esimerkiksi vuonna 2021 ajetuista matkoista peräti 54 prosenttia oli alle viiden kilometrin mittaisia.
Maailmankatsomuksellisiin syihin lukeutuu puolestaan se, että autoilu saastuttaa, enkä haluaisi osallistua luonnonvarojen ylikulutukseen ja maapallon kriittisten reunaehtojen venyttämiseen yhtään enempää kuin jo ilman autoakin teen. Sen sijaan toivoisin, että liikenneinfrastruktuuriin panostettaisiin siten, että julkisilla liikennevälineillä liikkuminen tulisi sekä mahdolliseksi, edulliseksi että järkeväksi yhä useammalle suomalaiselle – myös keskusta-alueiden ulkopuolella asuville.
Henkisiin syihin lukeutuu puolestaan ahdistus, jonka huonot kokemukseni auton ratissa parikymppisenä minulle aiheuttivat. Häpeäni siitä, että olin huono kuski – siis käytännössä tuore ja epävarma – sai vuosien saatossa sellaiset mittasuhteet, että lopulta lakkasin edes ajattelemasta sitä mahdollisuutta, että istuisin vielä joskus kuskin paikalle.
Kiinnostavaa on, etten ole tilanteeni kanssa yksin.
Isän tai puolison harjoittama arvostelu vie halun ajaa
Kysyin Annan lukijoilta, löytyisikö minulle sielunsiskoja – ja löytyihän heitä.
Yhteensä 168 vastaajasta peräti 38,7 prosenttia oli lopettanut joskus autolla ajamisen kokonaan yli 10 vuodeksi. Merkittävimmät syyt tähän olivat pitkälti samoja kuin omani: autolla ajamista pelättiin (49,2 %), vastaajalla ei ollut autoa käytössään (40 %) ja ilman autoakin pärjättiin (21,5 %).
Avoimissa vastauksissa kuvailtiin usein myös sitä, kuinka muiden ihmisten – esimerkiksi oman isän tai puolison – asenne ja arvostelu olivat vaikuttaneet siihen, tekikö autoa enää mieli ajaa.
”Raivostuin siitä, miten isäni arvosteli autoiluani”, eräs vastaajista kertoo.
Toisen mukaan auton ratissa sai pelätä koko ajan, mikä vaikutti ajohalukkuuteen.
”Yksin auton ratissa oli ahdistavaa, aina sattui ja tapahtui, vaikka ei mitään vahinkoja. Mies on aina kritisoinut ajoani, ei kannustusta. Kun muutimme lähemmäs palveluja, lopetin ajamisen, ja mies kuskaa minua mielellään.”
Aina arvostelun ei tarvitse edes tulla keneltäkään yksittäiseltä henkilöltä, sillä myös yhteiskunnallinen puhe ylläpitää luutuneita asenteita siitä, että naiset – tai ikääntyneet – olisivat automaattisesti huonoja kuskeja. Nainen tai vanhus ratissa -tyyppiset ”vitsit” kuvastavatkin patriarkaalista suhtautumista sekä autolla ajamiseen että vitsin kohteena olevien ihmisryhmien itsenäiseen toimijuuteen.
”Sain ajokortin 18-vuotiaana, mutta en saanut koskaan ajaa perheen autoa yksin. Ajoin vain, kun isäni, joka oli opetusluvalla opettanut minut ajamaan, kyttäsi vierestä. Autokouluni kesti siis huomattavasti pidempään kuin normaalisti. Kerran, kun olin kuunnellut arvostelua turhan pitkään, totesin, että tämä olikin viimeinen kerta, kun kuuntelen arvostelua, ja niin olikin. Sen jälkeen ajoin seuraavan kerran, kun minulla oli vuosikymmentä myöhemmin oma auto.”
Niistä kyselyyn vastaajista, joilla ajo-oikeus oli yhä voimassa, hieman yli puolet (53,6 %) kertoi miehen ajavan autoa silloin, kun liikenteessä oltiin yhdessä. Vuorotellen ajamista suosi 32,1 prosenttia, ja vain 6,4 prosenttia kertoi ratin takaa löytyvän tyypillisesti nainen.
Liikennepsykologi: Naiset, älkää luopuko ajokortista liian aikaisin
Liikenne- ja viestintäviraston johtava asiantuntija, liikennepsykologi Inkeri Parkkaria tämä ei yllätä.
– Monesti tämä liittyy siihen, että perheissä muodostuu tapa, että mies ajaa autoa ja etenkin pidemmät matkat. Joillekin miehille auton ajaminen on todella tärkeä osa identiteettiä, jolloin siitä muodostuu myös osa perhedynamiikkaa.
Tälle on pitkä historia. Vaikka naiset ja miehet saivat ajo-oikeuden Suomessa suhteellisen lähekkäin – miehet vuonna 1907 ja naiset vuonna 1913 – on ajokortillisten miesten osuus yhä tänä päivänä naisia suurempi kaikissa ikäluokissa. Erityisesti ero korostuu yli 65-vuotiaiden kohdalla.
– Miehet pitävät ajokortista kynsin hampain kiinni, kun taas naiset luopuvat ajo-oikeudesta herkemmin siinä vaiheessa, kun ikätarkastuksia alkaa tulla, Parkkari sanoo.
Naisille liikennepsykologilla onkin selvä viesti.
– Älkää luopuko ajokortista niin aikaisin, koska silloin jää toisten ihmisten armoille. Ja jos puolisolta lähteekin ajo-oikeus tai ajokyky yllättäen, harva nainen menee uudestaan autokouluun enää siinä vaiheessa, vaikka terveyttä riittäisikin.
Olisiko ajokortin hankkiminen feministinen teko?
Voisiko ajokortin hankkiminen ollakin siis feministinen teko? Mahdollistaisihan se itsenäisen liikkumisen, emmekä minä ja lapseni olisi enää muiden kyytien varassa. Tuttu tilanne muuten omasta lapsuudestani. Äidilläni, 64, ei ole koskaan ollut ajokorttia, vaikka lapsuudenperheessäni oli aina auto.
Toisaalta, vaikka kuinka yritän perustella ajokortin hankkimista itselleni arkea helpottavana – tai jopa tasa-arvoa edistävänä – tekona, en pääse tällä perustelulla eroon ajohäpeäni toisesta suunnasta. En voi olla ajattelematta, kuinka törkeää olisi ryhtyä taas ajamaan yksityisautoa, kun maapallo kirjaimellisesti palaa.
– Eihän autolla ajaminen ole koskaan täysin päästötöntä, Parkkari vahvistaa.
Siinä missä sähköautolla – kenellä sellaiseen on varaa ja mahdollisuutta – on mahdollista ostaa hieman henkilökohtaista hyvää mieltä, se ei silti ratkaise vaan ainoastaan muuntaa autoiluun liittyviä ympäristöongelmia.
Sähköautoissa yleinen litium-ioniakku voi pitää sisällään esimerkiksi 50 kiloa nikkeliä, kahdeksan kiloa litiumia ja seitsemän kiloa kobolttia. Sen lisäksi, että erilaisten mineraalien ja metallien kaivaminen vaatii valtavia sekä ihmisiä, muunlajisia eläimiä että ympäristöä saastuttavia kaivoksia, on esimerkiksi kongolaisen koboltin tuotanto usein ihmisoikeusloukkauksilla, lapsityövoimalla ja ympäristöongelmilla kyllästettyä. Ja Kongon demokraattinen tasavalta on maailman ehdottomasti suurin koboltintuottajamaa.
Liikennepsykologin mukaan se, mitä yksilö voi tehdä, on miettiä omaa ajokäyttäytymistään. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ennen virta-avaimen kääntämistä olisi hyvä arvioida, onko auto todella tarpeellinen ja voisiko lyhyet matkat kulkea jalan tai pyörällä. Lisäksi on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, onko oma ajo ennakoivaa ja polttoainetta säästävää, sekä ketjuttaa autolla hoidettavia asioita.
– Sitten on tietysti se kysymys, tarvitseeko autoa omistaa vai voisiko sitä vuokrata tarpeeseen, Parkkari sanoo.
Nyt päätös autokouluun menemisestä on omani
Eräänä arki-iltana avaan tietokoneen ja menen paikallisen autokoulun nettisivulle. En ole selvittänyt ajohäpeääni suuntaan tai toiseen, vaan samat möröt istuvat yhä päässäni – jos eivät enää kuskin paikalla, niin takapenkillä kuitenkin.
Sitten teen sen. Ostan itselleni paikan ajo-opetukseen. Maksan sen myös säästötililtäni välittömästi, jotta en voi katumuksen iskiessä peruuttaa ilmoittautumistani.
Vuosikausia olen joutunut kuuntelemaan lähipiiriltäni kyselyä, jopa painostusta siitä, miksi haaskasin aikoinaan hankkimani ajotaidon. Se sai koko asian tuntumaan entistä ahdistavammalta.
Nyt päätös autokouluun menemisestä on omani. Ajan kortin tarpeeseen ja maapallolle lupaan ajaa autoa säästeliäästi. Olenhan pärjännyt kortittakin lähes 40 vuotta.
Annan lukijat: Tästä syystä autoilun lopettaminen harmittaa
”En oikein voi näyttää harmitustani, koska miestäni harmittaa vielä enemmän. Kuitenkaan hän ei ole moittinut minua siitä. Olen vain vihainen itselleni.”
”Harmittaa, kun olen riippuvainen toisten kyydeistä. Rajoittaa huomattavasti liikkumavapautta. Varsinkaan maaseudulla ei pääse minnekään, kun julkinen liikenne on lopetettu.”
”Huomasin, että ajotaito olisi tarpeellinen, esim. kun pitäisi kuljettaa lapsia harrastuksiin, käydä kaupassa tai työn takia mennä joskus jonnekin, mihin ei pääse julkisilla kulkuneuvoilla.”
”Tunnen itseni joissakin tilanteissa avuttomaksi. En ole koskaan ollut innostunut ajamaan kuitenkaan.”
”Olisi kiva tehdä pieniä autoretkiä esim. lähipaikkakuntien museoihin tai ostoksille, mutta tarvitsen aina kuskin.”
Lähde: Annan lukijapaneeli
Tästä syystä haluaisin ajotaidon tai -varmuuden takaisin
”Ajattelen tilannetta, että mieheni ei enää pystyisi ajamaan autoa iän tai sairauden takia.”
”Ei oltaisi yhden kuskin varassa, jos jotain sattuu.”
”Nyt, kun on lapsia tullut, olisi kiva päästä autolla liikkumaan.”
”Näin maaseudulla asuvana lähimpään kaupunkiin pääsy, teatterit ym.”
”Että en tulevaisuudessa olisi sidottu valitsemaan asuinpaikkaani liikenneyhteyksien mukaan.”
Lähde: Annan lukijapaneeli
