Nainen, 46, Pohjanmaa:
Isäni sairastui muistisairauteen reilu viisi vuotta sitten. Hän oli ollut peruskallioni. Hän jaksoi aina kuunnella ja neuvoa ja oli tukenani elämän haasteissa. Meillä oli tosi lämpimät ja avoimet välit. Sairastuminen olikin kova shokki.
Alussa isä vielä ymmärsi, missä mennään. Hän soitti minulle aina lääkärikäyntien jälkeen: ”Hyviä uutisia: tauti ei ole edennyt.” Vähitellen hänen kuntonsa kuitenkin huononi. Äiti ja hän saattoivat tulla edelleen perheeni luo kylään viikonlopuksi, mutta isä ei ollut enää täysin oma itsensä.
Kolme vuotta sitten isä ei tuntenut minua enää kohdatessamme. Puhelimessa hän saattoi vielä tunnistaa ääneni. Tässä kohtaa jouduin kohtaamaan menetykseni. Suhteesta jäi pois niin paljon: keskustelut, omien ajatusten jakaminen, elämän ihmettely, se, että olisin voinut pyytää isän apua vaikkapa lastenhoitoon…
Hissukseen hyväksyin kuitenkin asioiden tilan – hitaasti etenevässä sairaudessa on se armollisuus, että alitajunta ehtii työstää asioita. Minulle toivat lohtua pienet jutut, vaikka se, että isä katsoi minua lämpimästi, tai se, kun hän ilahtui jostain tuomisestani. Elin hetkessä – en halunnut ajatella tulevaa.
Jossain kohtaa oivalsin, että minulla oli se iso onni, että olimme puhuneet isän kanssa aina niin paljon. Olimme käsitelleet kaikki elämänvalintani ja puhuneet muutenkin isoista kysymyksistä. Ne keskustelut pysyisivät minussa. Sainkin sisälleni rauhan.
Kun sairaus eteni edelleen, suhteemme keikahti aivan uuteen asentoon: osamme vaihtuivat! Isästä tuli ”pikkuinen”, joka tarvitsi lohdutusta ja tyynnytystä. Isä, joka oli ollut turva ja tuki, se, jonka puoleen saattoi kääntyä koska tahansa, antoi oman roolinsa jossain määrin minulle. Isä alkoi sairauden myötä murehtia aivan hassuja asioita. Tavaksi tuli, että kun murhe ja suru ottivat liian kovan otteen, äiti ohjasi isän soittamaan minulle. Minä sain isän rauhoiteltua. Minusta tuli isän kallio.
Isä nukkui pois joulun alla vuosi sitten. Ikäväni on vielä tosi kovaa! En pysty katsomaan esimerkiksi vanhoja kuvia.
Päällimmäisin tunteeni on silti kiitollisuus. Olen kiitollinen isälleni hänen vanhemmuudestaan. Olen aina ihaillut hänen loputonta kärsivällisyyttään ja lempeyttään, joita hän antoi ympärilleen. Näen nyt kirkkaasti, että isä valoi minuun suunnattoman määrän itseluottamusta. Tämä näkyy minussa yhä edelleen: vaikka mitä haasteita tulee, tiedän, että kaikesta selvitään.
Tunnen kiitollisuutta myös siitä, että lapseni ehtivät tutustua isoisäänsä ennen sairautta. Toivon, että isältä on jäänyt lapsenlapsillekin kannettavaksi viesti siitä, että jokainen on täydellinen juuri sellaisena kuin on – kaikkine kipuiluineen, harmituksineen ja vajavaisuuksineen.
Ensimmäisen suruvuoden aikana isän kuva mielessäni muuttui. Vaikka en voikaan unohtaa isän viimeisiä hetkiä, hän ei ole muistoissani väsynyt ja hauras, vaan juuri se tyyppi, joka kannatteli, kannusti ja keksi konkreettisia keinoja päästä elämän haasteista eteenpäin.
Sosiaalipsykologi, psykoterapeutti, tietokirjailija Saara Kinnunen:
Tässä on kuvattu normaaliin elämänpolkuun liittyvä asia: isä sairastuu ja liukuu pois. Tyttären ja isän suhteesta välittyy sympaattinen kuva.
Nainen osaa tarkastella hirveän hyvin omaa prosessiaan. Ensin tuli shokki ja sitten tottuminen tilanteeseen. ”Jouduin kohtaamaan menetykseni”, nainen sanoo ja luettelee kaipaamiaan asioita.
Jos vastaanotolleni tulisi ihminen samassa elämäntilanteessa, kysyisin: ”Kun isäsi sairastui, mitä kaikkea menetit?” Yritän auttaa asiakasta tunnistamaan näitä asioita, koska se auttaa surussa: silloin pääsee suremaan konkreettisesti menetystä.
Tarinan nainen kertoi, ettei hän halunnut miettiä tulevaa. Tämä on hyvä ja normaali tapa suojautua. Miksi kuormittaisi itseään turhaan tässä hetkessä sillä, mitä on tulevaisuudessa?
Jossain kohtaa tyttären suru kääntyy ihanasti kiitollisuudeksi – jos kaikki menee hyvin, suruprosessi etenee näin. Nainen pohtii, mitä kaikkea hänellä ja isällä on ollut. Nainen saa myös oivalluksen omasta itseluottamuksestaan. Usein meille käy juuri näin: vanhemman merkitys omassa elämässä kirkastuu vasta, kun hän on poissa.
Nainen, 47, Pirkanmaa
”Löysimme isän kanssa uudestaan toisemme”
Kun vanhempani erosivat 20 vuotta sitten, isän ja minun suhde katkesi moneksi vuodeksi. Näin isää vain satunnaisesti lomaillessani Itä-Suomessa, jonne hän oli muuttanut. Emme olleet riidoissa, mutta emme myöskään kaivanneet toisiamme – minulla on ollut aina läheisemmät välit äidin kanssa.
Yhdeksän vuotta sitten löysimme isän kanssa uudestaan toisemme. Syy oli poikani syntymä. Muistan, kun soitin isälle ja kerroin, että saan vauvan. Ensin langan toiseen päähän laskeutui hiljaisuus, sitten isä sanoi pehmeästi ja lempeästi: ”Vai tällainen yllätys!” Kuulin hänen äänestään, miten mielissään hän oli. Kun poikani syntyi, isä tuli heti vierailulle. Näin hänessä ylpeän isoisän ja tunsin sydänalassani lämpöä.
Siitä lähtien suhteemme on pysynyt virkeänä. Näköjään tarvitsimme vain luontevan syyn, ennen kuin yhteydenpitomme alkoi toimia.
Nykyään näen isäni merkityksen elämässäni ennen kaikkea lapseni kautta. Haluan, että lapsellani on läheiset välit isoisäänsä. Haluan, että isäni kertoo pojalleni tarinoita menneestä ajasta, koska kukaan muu ei voi kertoa samoja tarinoita.
Muutama vuosi sitten eräs ystäväni puuskahti minulle: ”Olet yhtä hiljainen kuin isäsi.” En ollut koskaan itse huomannut, että minussa on vahvana introverttius, koska osaan olla myös tosi puhelias. Sain oivalluksen, että tarvitsen hiljaisuutta ja yksinoloa voidakseni hyvin.
Ystävän kommentin jälkeen olen alkanut arvostaa oman isäni seuraa entistä enemmän. On mahtavaa, että vierailujen aikana hänen luonaan voimme olla myös vain hiljaa. Isän ja minun suhteessa ei ole paljon puhetta, mutta se, miten luontevasti osaamme olla hiljaa yhdessä, kertoo rakkaudesta.
Sosiaalipsykologi, psykoterapeutti, tietokirjailija Saara Kinnunen:
Tytär ei osannut eron jälkeen kaivata isää, koska heidän suhteensa oli ollut aina etäinen. Lapsissa on tyypillisesti tämä ominaisuus: lapsi ottaa normaalina elämäänsä kuuluvat asiat. Tämä hyvä suojaava mekanismi auttaa meitä selviytymisessä.
Ja mikä ihana täyttymys, kun tytär sai isoisän pojalleen! Luen tarinasta, että kertoja näkee isänsä ennen kaikkea isoisän roolissa. Hänen poikansa saa nyt nauttia siitä, että hänellä on suhde isoisään.
Se, että isä ja tytär löysivät toisensa uudelleen tällä tavalla, oli mahdollista siksi, että heidän väleissään ei ollut mitään traumaattista. Kuulostaa siltä, että isälläkin oli valmius ja odotus luoda jonkinlaista suhdetta tyttäreensä.
Jos tilanne olisi ollut toinen ja suhteessa olisi ollut jotain traumaattista, yhteenpaluuseen olisi pitänyt kulkea pidempää reittiä, eli surun ja kiukun ja anteeksiantamisen kautta.
