Seisahdun taulun eteen. Sen nimi on Orpo, ja sen on maalannut Albert Gebhard vuonna 1895. Olen opastetulla kierroksella Ateneumin taidemuseossa. Tummasävyisessä maalauksessa valo osuu pieneen tyttöön likaisenvaaleassa paidassa. Tyttö makaa yksin puisella penkillä ohuen peiton alla, päänsä alla hänellä on muhkurainen tyyny.
Tyttö on kuin pieni enkeli. Levollinen. Hänen hymyttömät kasvonsa katsovat ohitseni yläviistoon. Kätensä hän on ristinyt rinnalleen.
Opas kertoo taulun taustoista. Siihen aikaan orpolapset myytiin niille, jotka suostuivat heidät halvimmalla ottamaan eläteiksi. Orvoilla teetettiin yleensä paljon ilmaista työtä, ja heillä oli myös vaara joutua hyväksikäytetyiksi.
Opas tuntuu surkuttelevan orpojen kohtaloa. Ja kukapa ei surkuttelisi. Olot olivat karut. Mutta kun katson tuota taulun tyttöä, näen toivon kurottavan surkeuden läpi. Näen ihmisen, joka pitää kiinni oikeudestaan olla olemassa.
Näen isoäitini.
Orpolapset ja huutolaisuus
Siniset silmät ja vaaleat hiukset. Juuri tuolta mummoni olisi voinut näyttää lapsena. Juuri tuollaisessa paikassa hän lapsena oli.
Mummoni jäi orvoksi 1930-luvun alussa. Hän oli vain kolmevuotias, kun hänen äitinsä kuoli keuhkotautiin. Isä oli kuollut jo muutamaa vuotta aiemmin samaan tautiin. Mummoni oli sisaruskatraan nuorin. Vanhempien kuoleman jälkeen sisarukset vietiin kukin minnekin, jokainen eri paikkaan.
Kun haastattelin mummoa joitakin vuosia sitten, en vielä tiennyt, että huutolaistyttöjen tarinoita on tallennettu vähemmän kuin huutolaispoikien tarinoita. Tai että ylipäätään tätä asiaa on tutkittu Suomessa vain vähän.
Järjestelmää, jossa kunta antoi orpolapsen elätiksi johonkin maalaistaloon tai -mökkiin, kutsuttiin huutolaisjärjestelmäksi. Nimi tulee siitä, että kerran vuodessa kunnissa pidettiin huutokauppatilaisuus, jossa orvot kaupattiin eläteiksi. Järjestelmä kiellettiin 1923, mutta käytäntö jatkui 1930-luvulle, ehkä pidempäänkin.
Huutolaisuuteen on liittynyt häpeää
Se jatkui, koska siitä hyötyivät monet. Kunta sai järjestettyä orpolapsille ylläpidon aikana, jossa köyhiä oli muutenkin paljon. Toisaalta taas köyhemmät maalaistalot saivat ilmaista työvoimaa. Ei heillä ollut varaa palkata renkiä ja piikoja.
Syy, miksi tätä järjestelmää ei ole juuri muisteltu taikka tutkittu, liittynee häpeään.
Historiantutkija Maria Syväniemi valmistelee parhaillaan väitöskirjaa maaseudun lasten ja nuorten köyhyyden kokemuksista 1920- ja 1930-luvuilla. Hän kertoo, että huutolaisuuteen on liittynyt monenlaista häpeää: on haluttu korostaa selviytymistarinoita ja toisaalta koko ilmiö on haluttu ehkä kieltää, koska se oli laillakin kielletty.
Kun asiasta sitten on alettu puhua, on ollut jo liian myöhäistä. Aikalaisia ei ole enää kovin paljon jäljellä.
Lapsen selviytymiskeino
Taidenäyttelyn jälkeen istun hienossa kahvilassa kello viiden teellä. Puheensorinan keskellä levitän skonsseille kermavaahtoa ja hilloa ja ajattelen mummoa, äidinäitiäni. Äskettäin sain olla mukana järjestämässä hänelle 95-vuotissynttäreitä. Hän rakastaa leivonnaisia ja kahviloita niin kuin minäkin. Niitä ei todellakaan hänen lapsuudessaan ollut. Jos kakkua joskus tarjottiinkin, ei sitä huutolaislapselle annettu.
Mutta miksi juuri tuo vanha maalaus nosti mummon menneisyyden pintaan? Ehkä se johtuu lapsuusmuistosta, jonka mummo minulle kertoi.
Kesällä nukuin ylhäällä vintissä. Siellä oli pimeää, ja minua pelotti. Kerran pelkäsin niin kovin, että huusin ja itkin. Kutsuin äitiä. Ihan tuntui siltä kuin äiti olisi tullut sänkyni viereen ja laskenut kätensä päälleni. Rauhoituin ja pääsin uneen. Hän suojeli minua, enkä enää pelännyt.
Aivan kuin tytöllä siinä taulussa, myös mummollani oli turvanaan jokin, jota ei voinut nähdä. Lasten resilienssiä tutkinut professori Arniika Kuusisto on havainnut, että lapsen vahva mielikuvitus on yksi asia, joka auttaa selviytymään vaikeissa tilanteissa ja hallitsemaan pelkoa.
Hän kertoo eräästä kuusivuotiaasta, jota pelotti olla yksin kotona vanhempien työpäivän aikana. Tyttö pyysi äidiltään lahjaksi kristallia, jonka nimesi taikakiveksi. Ja vaikka hän tiesi, ettei kivessä ollut taikaa, siihen uskominen auttoi häntä hallitsemaan pelkoaan.
Samalla tavalla isoäitinikin on tiennyt, ettei äiti tule takaisin huutamalla. Silti huutaminen on auttanut siihen, että äidin sai palautettua mieleen. Turvallisuuden tunne palasi.
Huutolaislapsen asema perheessä
Silti. Miten kurjuudesta on voinut selviytyä yksin ja vieläpä ponnistaa pitkään, keskiluokkaiseen elämään?
Huutolaislapsen asema perheissä oli huono. Lyönneiltä ei välttynyt isoäitikään.
Syntipukin aseman hän sisäisti niin hyvin, että kun heräsi eräänä yönä siihen, että piharakennus paloi, hän lähti juoksemaan kylätietä kirkolle päin. Hän oli varma, että häntä syytetään, vaikka hän oli ollut nukkumassa.
Vikkelät kintut ja nopeat hoksottimet suojasivat onneksi myös hyväksikäytöltä. Mummo oli omien sanojensa mukaan arka. Hän osasi varoa ja ehti karkuun, jos joku yritti.
Yksikin lempeästi katsova aikuinen riittää
Talossa, johon mummoni annettiin, oli vielä vanha emäntä elossa. Hän oli riuska ja vanttera nainen, jolla oli mitä ilmeisimmin suuri sydän. Häntä mummoni kutsui äidiksi.
Arniika Kuusisto sanoo, että usein riittää, että lapsella on lähipiirissään yksi aikuinen, joka katsoo häntä positiivisella katseella. Se riittää luomaan uskoa tulevaan.
Kuusisto muistuttaa, ettei tuo merkittävä aikuinen kaikille lapsille nykyäänkään välttämättä ole oma vanhempi. Se voi olla naapuri tai opettaja koulussa tai päiväkodissa.
– Vaikka nykyään ei ole huutolaisuutta, lapsiperheköyhyyttä on. Hyvinvointi perheiden välillä on eriytynyt, ja osassa lapsiperheissä on paljon pahoinvointia. Silloin esimerkiksi varhaiskasvatus voi olla tasaava tekijä. Ihannetapauksessa sieltä löytyy se vanha emäntä, joka katsoo hyväksyvästi ja rakastavasti.
Tässä tapauksessa yksi hyvä ihmissuhde riitti luomaan pohjan sille, että vaikeissa oloissa lapsi jaksoi jatkaa eteenpäin. Ja kun vaikeudet selättää, itseluottamus kasvaa. Ei mummollani myöhemminkään mennyt sormi suuhun, kun mutkia tuli matkaan.
Suhtautuminen lapsiin muuttui sotien jälkeen
Lapsena mummo sai käydä koulua, koska yleinen oppivelvollisuus oli jo voimassa. Aina maalaispitäjien isännät eivät nähneet mieltä siinä, että köyhien lasten oli käytävä koulua – heitähän tarvittiin työntekoon. Siksi läksyille ei useinkaan jäänyt aikaa. Talon töitä oli tehtävä aamuisin ennen kouluun lähtöä ja jatkettava koulun jälkeen iltaan saakka.
Kasvateiksi saatettiin antaa myös suurperheiden lapsia, joiden vanhemmilla ei ollut varaa elättää koko katrasta. Miten historian tutkija näkee tämän huutolaisjärjestelmän? Onko se häpeäpilkku historiassa vai toimiko yhteiskunta vain niin kuin parhaaksi näki?
– 1920-luvulla huutolaisjärjestelmää pidettiin epäinhimillisenä ja siitä pyrittiin kyllä eroon. Silti köyhien lasten sijoittaminen hoitoon ”kunnankasvateiksi” yksityisperheisiin sen sijaan, että vanhempia olisi tuettu, nähtiin parhaimpana tapana antaa heille turvallinen lapsuus. Sotien jälkeen 1940-luvulla suurperheitä alettiin tukea, koska tajuttiin, että lapset ovat voimavara Suomelle, Maria Syväniemi kertoo.
Huutolaistyttö raskaissa töissä
Ei se hääppöstä elämää ollut, mummoni päivitteli minulle. Hän hoiti lapsia, siivosi, teki navettatöitä, oli mukana peltotöissä ja keräsi marjat isäntäväelle. Raahasi maitotonkkia ja kuljetti niitä hevoskärryillä toista kymmentä kilometriä. Aikuiset miehet naureskelivat vieressä, kun hän, laiha nuori tyttö, yksin nosteli raskaita tonkkia.
Nyt mummoa vähän naurattaa se, miten isäntä joutui ottamaan renkipojan, kun kasvattityttö sitten vartuttuaan lähti kaupunkiin ansaitsemaan elantoaan. Niin paljon hän oli töitä tehnyt, että renkipoika tarvittiin hänen tilalleen!
Isoäidin rippikuva. Vanhan emännän kuoleman jälkeen mummo kulki välillä miesten vaatteissa, koska muuta ei ollut. Rippimekko järjestyi kauempana asuneen siskon avulla.
Kun isoäitini 17-vuotiaana lähti kasvattikodistaan, hän ei saanut mukaansa mitään. Ei edes pyyheliinaa. Vaatteet olivat lumppuja. Kun hän tapasi ukkini 1940-luvun loppupuolella, hänellä ei ollut edes kunnon takkia kovilla pakkasilla. Ukkini hankki hänelle sellaisen, vaikka köyhästä metsäpirtistä oli itsekin.
Millaista perintöä huutolaisen jälkeläinen kantaa?
Vain kaksi sukupolvea myöhemmin isoäitini pystyi huolehtimaan siitä, että lastenlapsilla on varmasti kaikkea. Joulupaketista sain milloin pörrösukkia, milloin pyyheliinoja. Kaikkea, mitä voi tarvita hyvään ja turvalliseen elämään. Ja kaikille tasapuolisesti.
Mutta millaista perintöä minä kannan, huutolaisen jälkeläisenä? Tunnistan itsestäni ainakin häpeän ja syyllisyyden. Koko elämäni olen taistellut sen tunteen kanssa, etten ole ihan yhtä tärkeä ihminen kuin nuo muut. Olen oppinut lunastamaan paikkani ahkeralla työnteolla ja joustamaan omista tarpeistani.
Toisaalta olen sukupolvea, jolla on ollut mahdollisuus pohtia ja analysoida, mistä mikäkin johtuu. Koska olen tietoinen taakasta, jota kannan, voin olla hereillä sen suhteen, etten siirrä sitä tyttärelleni. Voin keskittyä vahvistamaan sitä, mikä tässä henkisessä perinnössä on hyvää.
Ei näistä asioista puhuttu
Kaiken sen, mitä kerroin isoäitini lapsuudesta, tiedän, koska pyysin häntä puhumaan. Ja koska hän suostui.
Ei mummolassa tai lapsuudenkodissani puhuttu näistä asioista. Lapsenlapsille mummo näyttäytyi toimeliaana. Hän huhki aina keittiössä niin, että tuskin malttoi istuutua ruokapöytään muiden kanssa.
Erään kerran jäin mummolassa yksin ruokapöytään, koska ruoka ei ollut minulle mieluista ja kaikki muut olivat jo syöneet. Lopulta kai mummo tai ukki heltyi ja pääsin pinteestä. Jos minulle olisi kerrottu tarina siitä, ettei mummo aina saanut syödäkseen lapsena, olisinko syönyt lautasen tyhjäksi? En tiedä. En usko.
Nuorempana on niin vaikea suhteuttaa menneisyyttä nykyisyyteen. Nyt viisikymppisenä ymmärrän, miten lähellä nuo huutolaisajat ovat olleet omassa lapsuudessani 1970–1980-lukujen taitteessa.
Parempi katsoa tulevaan
Ei kipeistä asioista voi puhua, ennen kuin aika on oikea. Ymmärrän senkin, ettei ole hyväksi velloa menneisyydessä vaan on parempi katsoa tulevaan.
Mummoni sanoi minulle, ettei muistele menneitä pahalla eikä ole katkera. Se oli sitä aikaa. Se on ollut ja eletty. Kun hän on vanhalla kotiseudullaan käynyt, hän on vienyt haudoille kukkia.
Kertomuksen lapsuudestaan hän lopetti näin: ”Hyvin minulla on elämä mennyt. Elän tätä päivää ja jokaisesta päivästä nautin.” Sitä perintöä minä vaalin. Juuri tuon asenteen haluan säilyttää. On arvokasta olla elossa.
Lähteinä on käytetty Arniika Kuusiston ja Maria Syväniemen haastattelujen lisäksi Maria Syväniemen artikkelia Huutolaislasten koulukokemuksia 1910–1930-luvulla sekä Ylen radiokuunnelmaa Historian ääni – Huutolaiset. Albert Gebhardin maalaus: Kansallisgalleria/Soinio
