Muusikko A. W. Yrjänä, 56, kiinnostui ensisilmäyksellä Kikke-vaimostaan: ”Minulle oli heti selvää, että hän se on”

Pahoittelut sotkusta. Muusikko, runoilija A.W. eli Aki Yrjänä, 56, avaa oven keltaisen puutalon avaraan eteiseen. Ulkona on talvinen idylli. Iltapäivän aurinko ja lumi valaisevat Porvoon maisemaa, eikä sisälläkään ole ensinäkemältä mitään pahoiteltavaa.

– Vanha bordellinpunainen sohva muuttaa ystävän mökille, ja uusi on tulossa. Matotkaan eivät ole paikoillaan, Aki sanoo.

Puoliso Kikke Heikkinen lisää, että he ovat pari päivää aiemmin palanneet interrail-matkalta.

Istuudumme juomaan teetä, ja saan maistaa pihamaan omenista tehtyä mehua. Tunnelma on lämmin ja viihtyisä mainostetusta kaaoksesta huolimatta. Kertaamme Akin runoilijan ja CMX-muusikon uraa ja puhumme tulevasta soololevystä.

Pian juttu jo luiskahtaa syviin vesiin.

– Kaikessa kirjoittamisessani ja ajattelussani on vahva henkinen kulma, kaikki kurottaa nopeasti filosofisiin tai mytologisiin teemoihin. Olen aina ajatellut asioita vähintään kahden kertojan kautta. Yritän pitää pöydällä samanaikaisesti useita totuuksia.

Ettei keskustelu iästä ja arvoista menisi liian henkiseksi, Kikke muistuttaa, että miehessä on muitakin puolia.

– Parasta on, että hän saa minut nauramaan. Jokainen aamu alkaa jollain hauskalla jutulla tai vinksahtaneella huomiolla.

Ehkä siinä on yksi pitkän liiton salaisuuksista.

A. W. Yrjänä: ”Laulut syntyvät sanat edellä”

”Visuaalisena kuviona elämä ei ole minulle jana eikä kaari, vaan kuvittelen sen kierteiseksi spiraaliksi. Päivät ja viikot luiskahtavat talvesta kesään, ja spiraali jatkuu kierteenä alas, ylös ja eteenpäin. Viihdyn näissä toistuvissa ja etenevissä pyörteissä joka vuosi paremmin ja paremmin.

Jos minulla on jokin sielunikä, sellainen omimmalta tuntuva, en ainakaan ole nuori enkä lapsi, vaan yli viisikymppinen, aika nykyisen ikäinen. Olin kai parikymppinen, kun joku sanoi, että minä vaikutan papilta, että olen jotenkin iätön.

Minulla ei ole ollut neljän- tai viidenkympin kriisiä, enkä muista, että vanheneminen olisi vielä huolettanut minua. Luotan, että elämänkokemus parantaa elämisen laatua.

Oikeastaan minulla ei ollut edes kunnon murrosikää. Ehkä puberteettia oli vaihe, kun siirryin 12-vuotiaana kirjaston lastenosastolta aikuisten puolelle. Ainoa kapinointini kohde on ollut – niin nuorena kuin vieläkin – yksisilmäinen ajattelu ja empatian puute.

Luen paljon, ja kirjoittaminen on tärkeä osa minua. Pidän päiväkirjaa ja kehittelen laulujen sanoja ja seuraavaa runokirjaa. Luen enimmäkseen tietokirjoja, mutta viimeksi luin uudestaan 1980-luvulla ilmestynyttä Uuden auringon kirjaa. Neliosainen mestariteos tapahtuu kaukaisessa tulevaisuudessa, mutta kirjasarja on paljon enemmän kuin tieteisfantasia.

Kirjailija Gene Wolfe luottaa lukijan älyyn. Suorastaan tunnen, kuinka minua haastetaan ja huijataan. Teos on kuin opas dialogin rakentamiseen ja taitavaan sanankäyttöön. Saan siitä inspiraatiota kirjoittamiseeni.

Lauluni ovat syntyneet teksti edellä. Kaikkiin olen sisällyttänyt ristiriitaa ja kerroksia, yhtä lailla henkisyyttä ja mystisyyttä kuin kepeyttä. Kovassa rokissa voi myös olla ironiaa jopa itse genreä kohtaan.”

Lue myös: Laila Kinnusen tanssi oli käänteentekevä – rohkelikot räjäyttivät popin naiskuvan, mutta kaksi asiaa on vielä miesten käsissä

Aki on kulttuurikodin lapsi

”Olin pitkään vanhempieni ainoa lapsi, sillä sisareni on minua kymmenen vuotta nuorempi. Minulla ja hänellä oli tavallaan erilainen lapsuus.

Sukuni on Peräpohjolasta, mutta asuimme isän teknikon töiden takia eri paikkakunnilla, joten minuun ei koskaan tarttunut mikään murre. Olin duunariperheen kirjakieltä puhuva sarkastinen penikka. Uusissa paikoissa ja kaveripiireissä pärjäsin sanallisesti, mutta totuin tarvittaessa pitämään suuni kiinni, kuuntelin ja tarkkailin.

Ulkonäöltä muistutan isääni, mutta niin kauan kuin hän eli, yritin olla erilainen kun hän. Nyt kun häntä ei enää ole, myönnän paremmin hänen hyvät puolensa itsessäni.

Huumorintajun olen perinyt äidiltäni. Hän oli miesten pukimon ompelija, mutta Torniossa hän toimi tarjoilijana ja hovimestarina, palveluammatissa.

Oikeastaan olen kulttuurikodin lapsi, sillä äiti luki paljon ja isä oli päivätyönsä ohella taiteilijasielu. Hän oli puoliammattilainen upea näyttelijä ja julkaisi esikoisromaanin kuusikymppisenä.

Molemmat olivat tietämättään tai tietäen jonkinlaisia hippejä, vaikkeivat siltä näyttäneet. Opin kotoa rakkautta, reilua tasapuolisuutta ja jonkinlaista elämän kepeyttä. Sanottiin, että älä katso miltä ihminen näyttää, vaan miten hän toimii ja käyttäytyy.”

Piristävä punk vei mukanaan

”Suurimman osan lapsuudestani vietin Torniossa, jossa ikäiseni pojat harrastivat joko urheilua tai metsästystä, mutta minua ei innostanut kumpikaan. Meitä oli pieni kaveripiiri, joka oli kiinnostunut lukemisesta ja sittemmin musiikista.

Minua kiehtoivat uskonnot, teosofia, mytologia ja kansanperinteet, kaikki, millä oli mahdollisimman vähän tekemistä käytännön kanssa. Aloin jo varhain ahmia henkisiin asioihin liittyviä kirjoja.

Olin ehkä 12-vuotias, kun tutustuin punkmusiikkiin. Se oli kuin virvoittava tuulahdus: tajusin, että musiikkia voi tehdä kuka tahansa ja millä taidoilla tahansa.

Kun perustimme bändin, valikoiduin laulajaksi, koska kehtasin esiintyä. Minulla ei ollut erityistä hinkua esille, mutta toisaalta en ole koskaan jännittänyt lavalle menoa.

Lapsena en haaveillut mistään ammatista. Ehkä ajattelin, että minusta tulisi tutkija. Pyrin opiskelemaan moneen eri paikkaan. Päädyin teologiseen tiedekuntaan, koska henkiset asiat kiinnostivat ja ennen muuta koska se oli Helsingissä, kaukana Torniosta.

Papin ammatista en haaveillut, mutta olen yhä sitä mieltä, että teologian opinnot ovat parasta yleissivistystä, mitä saada voi. Vaihdoin vuoden kuluttua humanistiseen tiedekuntaan ja pähkäilin kotimaisen kirjallisuuden ja filosofian välillä. Aloittelin molempia, mutta musiikki vei voiton.

Vanhempiani huolestutti, millä aioin elää. Muutamaa kultalevyä myöhemmin he hyväksyivät valintani.

CMX-yhtye oli saanut alkunsa jo kouluaikanani Torniossa. Nimi tulee latinalaisista sanoista Cloaca Maxima, joka tarkoittaa suurta viemäriä.

Yhtye on yhä pystyssä, palkittu ja monilla mittapuilla menestynyt. Se on Suomen tuntemattomin yhtye, joka on myynyt yli 450 000 albumia.

Nyt tulossa on jotain vielä enemmän omaa, ensimmäinen sooloalbumini.”

A. W. Yrjänä kiinnostui tulevasta puolisostaan ensisilmäyksellä

”Tulevan vaimoni Kiken tapasin hänen bändinsä Little Mary Mixupin keikalla, kun olin 25-vuotias. Minulle oli heti selvää, että hän se on. Se oli kuin jostain korkeammalta tullut käsky: tuohon ihmiseen täytyy tutustua.

Etenimme kuitenkin varovasti, ja vasta puolentoista vuoden kuluttua muutimme yhteen. Kun ystäväni Jaakko Heinimäki vihki meidät, hän muistutti, että olimme harjoitelleet kymmenen vuotta ja nyt vihdoin uskaltautuimme naimisiin. Olemme olleet yhdessä yli kolme vuosikymmentä.

Meillä on seitsemän kummilasta, mutta en ole koskaan haaveillut omista lapsista tai osannut nähdä itseäni perheenisänä. Viihdymme Kiken kanssa kaksin, eikä lapsettomuus ole ollut kummallekaan ongelma tai vaikea paikka. Se ei määritä eikä häiritse meitä.

Maailmassa on paljon lapsia ilman meidän panostamme. Olemme pohtineet kodittomia lapsia ja harkitsimme aikanaan adoptiota, mutta elämässä oli niin paljon työtä ja muutoksia, että se jäi.

Näin on oikein hyvä, rakkautta riittää ja meillä on kivaa yhdessä. Vaistoni oli oikeassa. Kikkeen kannatti tutustua, ja toivottavasti hänenkin minuun.”

Ruoka on yhteinen harrastus

”Perheeseemme kuuluu myös valtavan suuri ystäväpiiri. Järjestämme juhlia ja kutsumme kavereita syömään pienissä ja isoissa porukoissa. Vuosien myötä minusta on tullut muutenkin käytännöllinen toimeen ryhtyjä ja korjausmies.

Kirjoitin jossain vaiheessa ruokakolumneja ja tutkin ruokakulttuuria, perinteiden taustoja ja ruoan poliittisia ulottuvuuksia.

Kokkaaminen on minun ja Kiken yhteinen harrastus. Saatamme antaa ystävälle lahjaksi pitopalvelun syntymäpäiville. Kerran järjestimme kaverien firman avajaisiin 400 hengen cateringin, mutta siihen saimme apujoukkoja.

Harrastukseen liittyy piirre, jota miltei nolottaa paljastaa. Suurinta luksusta on, että syömme silloin tällöin arvostetuissa gourmet-paikoissa, sellaisissa, joissa henkilökuntaa on enemmän kuin asiakkaita. Hinnat ovat korkeita, ja siksi se onkin kirjaimellisesti harvinaista herkkua.

Junamatkailu on mielestäni ihanan rauhallista ja melkein päästötöntä. Äskettäin matkustimme Euroopan läpi Tanskasta Andalusiaan. Eniten pidin Ranskan Lyonista, vaikka taitava taskuvaras vei siellä lompakkoni ja siitä seurasi ylimääräistä harmia. Emme ehtineet Asterixin luojan René Goscinnyn haudalle, kuten olimme suunnitelleet.

Iso osa kolmen viikon matkabudjetista kului Kööpenhaminassa, jossa olimme kuin ihmeen kaupalla saaneet jonotuslistan kautta pöydän Geranium-ravintolaan. Se on ensimmäisenä Tanskassa saanut kolme Michelin-tähteä. Ateriointi tällaisissa paikoissa on kuin taide-elämys. Jokainen yksityiskohta on mietitty ja kauniisti toteutettu.”

Keho: Suht ookoo

”Olen ehkä ainoa tuntemani mies, jota kaljuuntuminen ei huolestuta. Pärjään hyvin korkean hiusrajani kanssa enkä voi kuvitella itselleni hiussiirrettä. Kalju on ikärokkarin peruskampaus.

Vaatteitanikaan en kovin suuresti mieti. Esiintymisasuissa olemme yleensä bändin kanssa menneet väri edellä. Kaikki on mustaa: kauluspaita, liivit, ehkä puvun takki, sellainen 1930-luvun runoilija -look.

Lukiossa sain miltei ehdot, koska inhosin koululiikuntaa. Voimistelunopettaja kuitenkin armahti, kun näki minut kerran lenkillä. Hän hämmästeli, että sinähän juokset. Myöhemmin pari-kolmekymppisenä lenkkeilin paljon ja kävin tosissani kuntosalilla. Olin monia vuosia aika timmissä kunnossa.

Nykyään harrastan lähinnä kävelyä ja tiedän, että pitäisi liikkua enemmän. Olen sellaista tyyppiä, että painoni nousee jo hyvän ruoan näkemisestä.

Minulla todettiin kymmenen vuotta sitten uniapnea, joka on hoidossa. Samoin perinnöllinen psoriasis pysyy kurissa ruokavaliolla, esimerkiksi vehnä ei sovi minulle lainkaan. Muuten olen aika terve.

Ennen Vain elämää -ohjelman kuvauk-sia olin juuri ollut sairaalassa. Diagnoosi oli bakteeriruusutulehdus päässä ja verenmyrkytys. Kuume nousi neljäänkymmeneen, mutta en olisi tajunnut lähteä sairaalaan, ellei Kikke olisi patistanut. Verenmyrkytykseen olisi voinut jopa kuolla, mutta selvisin viikon antibiootti­tiputuksella.

Isäni boheemipuoleen kuului, että alkoholi maistui hänelle liiankin hyvin. Oma alkoholinkäyttöni on melko kohtuullista, mutta ehkä kotitaustani näkyy siinä, että huomaan toisinaan tarkkailevani muiden juomista.

Nyttemmin en juo juuri lainkaan, ei vain maistu. Interrail-matkamme aikana nautin vain pari olutta. Kyseessä ei ole mikään tipaton kuu, vaan näin on jatkunut jo yli puoli vuotta. Se on tuntunut hyvältä.”

A. W. Yrjänä: ”En pelkää edes kuolemaa”

”Ajattelen, että ihmiset ovat ensisijaisesti sielunolentoja. Olen perehtynyt länsimaiseen mystiseen ja mytologiseen perinteeseen.

Olen ylpeä siitä, kun teosofi Kyllikki Vuorinen aikoinaan sanoi, että minulla on hyvä erottamiskyky. En ole koskaan ollut jyrkkä enkä ole höyrähtänyt mihinkään aatteisiin tai tullut uskoon. Tutkin jatkuvasti eri vaihtoehtoja, suodatan asioita ja etsin totuuksia. Minulla on nuoresta asti ollut kyky kaksoisvalottaa asioita.

Ehkä läheisin ajattelija minulle on kreikkalainen mystikko ja filosofi George Ivanovitš Gurdjieff, joka neuvoi oppilaitaan suhtautumaan kriittisesti kaikkeen, myös siihen, mitä hän heille puhui.

Ihmisissä arvostan aitoa läsnäoloa ja lojaaliutta. Sekä sitä, että pystyy ymmärtämään ja kunnioittamaan kanssaihmisen erilaisuutta. Itse olen yrittänyt opetella lempeyttä ja anteeksiantamisen taitoa. Ehkä olen vähän oppinutkin.

En osaa sanoa pelkääväni oikein mitään, en edes kuolemaa, sillä tuntuu turhalta pelätä asiaa, joka tapahtuu joka tapauksessa. Kaikki, jotka eivät kuole nuorena, elävät vanhaksi. Samoja latuja täällä hiihdetään, vaikka suksissa on erilaisia voiteita. Ehkä pelottavinta olisi olla kuolematon.

Työpuolella uneksin kirjoittavani kirjan, joka olisi edellisiä parempi, ja haluaisin tehdä lauluja, joissa olisi vielä syvempiä sisältöjä. Yksityispuolella haaveilen lyhyistä onnellisista hetkistä. Sellaisista pysäyttävistä, jollaisen saattaa kohdata joskus matkalla – tuokio, jolloin ei yhtäkkiä tarvitse olla kukaan.”

Lue myös Kotiliesi.fi: Sikke Sumari jättää ravintolansa ja Suomen pölyt – uusi bisnesidea Italiassa