Muusikko Liisa Akimof osti vanhan aseman keskeltä Helsinkiä ja asuu yhdessä tuttujensa kanssa: ”Liitot päättyvät, ystävät jäävät”

Maisema on kuin vanhasta postikortista. Lumi on kuorruttanut ison piha-alueen puhtaan valkoiseksi, ja Liisa Akimof on joutunut kolaamaan melkoisen alueen kotipihassaan Helsingin Huopalahden asemalla.

– Minulla on synnynnäisesti iloinen mielenlaatu ja kolaajan geenit. Äitini on 86-vuotias, mutta tekee edelleen lumityöt.

Liisa tunnetaan monien suosittujen tv-sarjojen tuottajana, sellaisten kuten Tahdon asia sekä jo kaksikymmentä vuotta jatkunut Arto Nyberg ja juuri julkaistu neliosainen dokumentti Sarpaneva ja muodon taju. Tuottajan työ jatkuu edelleen, mutta asema-alue on Liisan vapaa-ajan valtakunta.

– Kiinteistökuningatar, sehän minä olen, Liisa sanoo, esittelee tiluksiaan, ja hymyilee hiukan vinosti.

Hän on jo ehtinyt kertoa, että on – säännöllisten lumi- ja pihatöiden lisäksi – muun muassa putsannut ja rei’ittänyt kattotiilet, pellavaöljynnyt lattialaudat sekä savirapannut puutalon sisäseinät. Selväksi on käynyt, että hän osaa myös käyttää porakonetta ja isoa nosturia.

Tontilla on kaksi isoa ja viisi pienempää puurakennusta, yhteensä noin tuhat neliötä lämmintä tilaa.

Kaksikerroksisessa jugendtyylisessä, vuonna 1924 valmistuneessa asemarakennuksessa on Liisan oma Helsingin-tukikohta sekä kolme muuta asuinhuoneistoa ja barokkiorkesterin harjoitustila. Pihapiirissä on lisäksi työtilarakennus, perusparannettu vahtitupa, sauna, maakellari sekä kahvila, joka on uudisrakennettu entisen yleisen käymälän paikalle.

Toinen hallitseva maamerkki on graniittisokkelin päälle pystytetty kaksikerroksinen rivitalo, jossa on neljä noin sadan neliön asuntoa. Sekin näyttää vanhalta, ja se on tehty kestävän eko- ja puurakentamisen perinteitä sekä viimeisimpiä innovaatioita hyödyntäen.

– Ilman liimaa, Liisa hehkuttaa.

Tarkoituksena on, että asuinkasarmi pysyy pystyssä 400 vuotta ja innostaa muutkin rakentamaan niin, että rakentamisen hiilidioksidipäästöt vähenevät.

Ostotarjous meni kerralla läpi

On silkka sattuma, että Liisa on kiinteistön omistaja. Hän on kasvanut ja työskennellyt Helsingissä mutta asunut pitkään Riihimäellä vanhassa talossa. Se oli hyvä valinta puutarhanhoitoa harrastavalle kahden lapsen äidille.

Nyt lapset ovat eläneet omillaan jo vuosikausia, ja Liisa on pohtinut muita asumismuotoja.

– Suunnittelimme ystävieni kanssa yhteisöasumista, eräänlaista mummofarmia. Mutta ei ole yksinkertaista löytää kiinteistöä, jossa kaikilla olisi riittävästi sekä omaa että yhteistä tilaa ja jossa olisi myös pihamaa, ja joka sijaitsisi Helsingin keskustassa ja olisi halpa.

Sitten Liisa huomasi, että huutokaupattavana oli vanha kaunis asema, jota ympäröi iso tontti ja josta on kymmenen minuutin junamatka keskustaan.

Hän laittoi hetken mielijohteesta ostotarjouksen sisään. Vuosi oli 2013, ja saman vuoden lopulla hän oli yllätyksekseen suojelukohteen kiinteistönomistaja.

– Tarjoukseni meni kuulemma läpi, koska en ollut älynnyt asettaa mitään ehtoja kaupalle.

Liisa on joutunut perehtymään muun muassa rakennuslupaprosessiin sekä energiamääräyksiin. Hidasteita ovat aiheuttaneet korona sekä Ukrainan sota, energiakriisi ja korkojen nousu.

Nyt tiukin byrokratia ja suurimmat kauheudet ovat jo taakse jäänyttä elämää. Luvat ovat kunnossa, ja asukkaatkin ovat muuttaneet sisään.

Osa heistä on Liisalle ennestään tuttuja, osa tuttavien suosittelemia. Myös kahvila Casa Haga toimii, samoin asukkaiden yhteisö.

– Mutta hommaa vielä on: hulevesikaivot, piippujen pellitykset, parkkipaikat, aidat, pihatyöt, ulkovalot, jätekatos ja arviol­ta 700 ikkunaruutua…

Lue myös Kotiliesi.fi: Leskeksi jäänyt Maarit, 74, ei halua enää asua yksin ja muuttaa siksi kimppakämppään

Lumikola toimii personal trainerina

Kuka on personal trainerisi? kysyivät tuntemattomat ihmiset Liisalta viime kesänä useammankin kerran. Siron naisen hauislihakset ovat varsin kunnioitusta herättävät.

– Kiitän lumikolaa, hyvän sellaisen saa viidelläkympillä, nuuka-Lissuksikin nimitetty entinen yleisurheilija ja kilpasoutaja sanoo naureskellen.

Anna-lehden haastattelussa 15 vuotta sitten kävi ilmi, että Liisa harrastaa kahta asiaa säännöllisesti, juoksemista ja tupakointia.

– Mieluummin juoksen maratoneja ja poltan kuin pelkästään poltan. Ja jos taas vain juoksee eikä polta, se menee jo himourheilun puolelle, hän perusteli tuolloin.

Sama ironia on tallella, ja tupakkaa kuluu yhä, mutta maratonille Liisa ei ole muutamaan vuoteen ehtinyt.

– Talkkarina ja rakennushommissa on mennyt niin paljon aikaa, etten ole ehtinyt enkä jaksanut juosta. Itse asiassa juokseminen meni jossakin vaiheessa överiksi, ja onnistuin hankkimaan itselleni rasitusmurtumia.

Musiikin tekemisestä tuli elintärkeää 

Liisa Akimof muistetaan 1980-luvulta Tavaramarkkinat-nimisestä yhtyeestä, ja varsinkin kappale Kevät on monelle tuttu. Juuri se, jossa kuljetaan pitkin Hakaniemen rantaa ja tarjotaan salmiakkia ja pannaan peliin koko elämä.

Tavaramarkkinoiden jälkeen Liisa teki neljä sooloalbumia, mutta päätoimisesti hän halusi olla radiotoimittaja ja päätyi perustamaan tv-tuotantoyhtiön. Nyttemmin hän on myynyt osuutensa firmasta, mutta jatkaa yhä tuottajan työtään.

Edellisestä sooloalbumista on yli 25 vuotta, mutta Liisa on tehnyt sävellyksiä ja sanoituksia koko ajan, muun muassa musiikin Harvoin tarjolla -tv-sarjaan.

Silloin tällöin hän on käynyt myös soolokeikoilla ja esittänyt joitakin uusia kappaleitaan.

– Keikoilla minulta on kyselty, missä näitä uusia biisejä voi kuulla. Viime talvena sitten ajattelin, että ehkä voisinkin tehdä levyn. Eihän se olisi keneltäkään pois.

Parin viime vuoden aikana musiikista on tullut Liisalle entistä merkittävämpi, lähes elintärkeä juttu.

On nimittäin tapahtunut erikoisia asioi­ta, joiden seurauksena hän on joutunut erään häirikön kiusaamisen ja jopa tappouhkausten kohteeksi.

– En saanut nukutuksi, keskittyminen oli vaikeaa ja pelkäsin oikeasti henkeni puolesta. Kyseinen psykopaatti on tehnyt elämäni helvetiksi, mutta musiikki on pitänyt minut jollakin lailla järjissäni.

Liisa kuvailee, että lauluja syntyi kiivaimpina aikoina kuin automaattikirjoituksella.

– Hirveää patetiaa ja mielipuolista huumoria. Yhtäkkiä tuntui, että minulla on kamalasti sanottavaa ja pää täynnä melodioita.

Lauluista tuli autofiktiivisiä ja ironisia. Uusia kappaleita sikisi automatkoilla, haravanvarressa ja toisinaan unettomina öinä.

Ensi viikolla albumi ilmestyy. Nimi on Kaikenlaista uutta tulossa.

Lauluissa irvaillaan lämpimästi peloille ja toteutumattomille aikeille sekä isoilta katastrofeilta tuntuville asioille, jotka lopulta ovatkin vain tavallisia takaiskuja.

Itseirvailun lisäksi niistä voi löytää myös syvällistä lohtua: Kun tänä yönä sä mietit että / Jätät kaiken kokonaan / Niin minä sanon / Odota vielä / Ajatus tulee, ajatus menee.

Liisa Akimof tietää nyt, että pärjää kovassa paikassa 

Kiusaajastaan Liisa ei halua eikä voi puhua, sillä häirikkö on vapaana ja arvaamaton. Hän sanoo vain, että kokemus on ollut pelottava, ja että hän on joutunut turvautumaan myös terapiaan.

Jotakin hän on myös oppinut, kuten hyväksymään sen, että ihmisissä voi olla todellista pahuutta ja että psykopatiaa ei voi parantaa.

– Olen myös jo aiemmin tiennyt, että minulla ei ole masentumistaipumusta ja nyt tiedän, että kovassa paikassa minulta löytyy resilienssiä. Olen tässä ja vielä hengissä.

Hengissä oleminen tuntuu toissa vuonna 60 täyttäneen Liisan mielestä yhä merkityksellisemmältä. Ehkä sen oivaltaminen on ollut jopa elämän isoin oppi.

– Olen uuttera työntekijä ja synnynnäinen vastuunkantaja ja arvostan sanansa mittaisia ihmisiä.

Kymmenen vuotta sitten Liisa antoi itselleen erikoisen viisikymppislahjan.

Taustalla on se, että hän opiskeli aikoinaan yliopistossa sosiologiaa ja esimerkiksi espanjalaista filologiaa, mutta opinnot jäivät kesken.

– Tein pyöreitten synttäreitteni kun­niaksi 1980-luvulla aloittamani gradun valmiiksi ja valmistuin maisteriksi. Sitkeys on hyve.

Liisa ei vedä tarkkaa rajaa työn ja vapaan välille eikä ole juurikaan pitänyt perinteisiä lomia.

– Lepäytyminen eli lepääminen ja palautuminen tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Ajattelen, että koska ihminen on eläin, on tärkeää rehkiä fyysisesti. Tässä ajassa on todennäköistä ympäröityä digitodellisuudella, joka rääkkää hermoston kilahtamistilaan.

Hänestä on myös täysin luonnollista tehdä monia asioita yhtä aikaa.

– Ihmettelin äskettäin yhtä kaveriani, joka kertoi, että hän todellakin vain katsoo telkkaria. Kai sekin on mahdollista, mutta itse en siihen pysty. Hyperaktiivisuuteni pakottaa minut touhuamaan samalla jotain muuta, vaikka käsitöitä tai laskujen maksamista läppärillä.

Sanalla yksinäisyys on Liisan mielestä liian negatiivinen kaiku

Yksi Liisan moniehtimisen salaisuuksista on se, että hän pystyy järjestämään elämäänsä miettimättä muiden aikatauluja. Hän ei ole koskaan ollut avioliitossa ja nauttii suunnattomasti, kun voi esimerkiksi musisoida oman inspiraation mukaan. Se on todellista vapautta.

– Viihdyn yksin enkä ole koskaan ollut yksinäinen, koko sanalla on mielestäni turhan negatiivinen kaiku.

Liisa sanoo, että perinteinen parisuhde on monelle elämänvalintoja ja olemassaoloa helpottava peruspilari.

– Mutta lopulta olemme kaikki tässä universumissa yksin ja yksilöitä. On hienoa, että perhekäsitys on moninaistunut, se vapauttaa kaikenlaisten sukupuolten elämää.

Liisa arvostaa yhä enemmän ystäviä, koska he ovat ystäviä vapaaehtoisesti. Romanttisissa suhteissa kuviot voivat joskus muodostua suorastaan sairaiksi ja ihmisistä tulee toisilleen tukahduttavia riippakiviä.

– Liitot päättyvät, ystävät jäävät. Minulle valtavan tärkeä on niin sanottu Sisäpiiri, pari kaveria, joiden kanssa voin jakaa häpeällisimmätkin asiat.

Optimistinen realisti näkee itsessään huvittavia piirteitä

Päällisin puolin Liisa on sama maailmanparantamiseen pyrkivä feministi ja lämpimästi ironinen humoristi kuin nuorenakin. Hän sanoo muuttuneensa iän karttuessa lähinnä suhteessa omaan itseensä.

– Kuvittelin olevani kovakin tyyppi, mutta sittemmin olen oppinut katselemaan itseäni hiukan kauempaa.

Hän kutsuu ilmiötä nimellä itsetransendenssi. Se tarkoittaa yksilöllisen itsen ylittämistä ja sen ymmärtämistä, että olemme pieni osa jotakin suurempaa.

– En ota enää itseäni yhtä vakavasti enkä luule olevani ainutlaatuinen. Hetkittäin katselen touhujani vähän kuin avaruudesta: Siellä se kamalasti tohottaa menemään, viuh viuh, olevinaan taas tärkeää hommaa.

Kiperissä tilanteissa häntä auttaa eniten ryhtyminen toimeen.

– Ajattelen, että nyt kun tämän tekee, jaksaa ja kestää, niin se on tehty, ja huomenna tämäkin ikävä juttu on vain sivu muistojen albumissa.

Liisa sanoo olevansa realisti, mutta optimistinen sellainen.

– Nauran enemmän kuin nuorempana ja näen itsessäni yhä enemmän huvittavia piirteitä. Esimerkiksi monomaanisuuteni ja ylivireisyyteni ovat varmaankin kamalaa katsottavaa. Rock till you drop.

Muissa ihmisissä häntä huvittaa suhteellisuudentajuttomuus, se, miten vakavasti monet suhtautuvat esimerkiksi työelämän absurdiuteen ja käskyihin.

– Sopimukset ja määräykset ovat ihmisten keksimiä juttuja, mutta moni stressaa ihan tosissaan, jos ei onnistu täyttämään joitakin höpömääräyksiä tai ulkonäkö­ihanteita.

Realismia on sekin, että Liisa myöntää pelkäävänsä kuolemaa.

– Minulla on jo monia kavereita, jotka ovat siirtyneet yläkerran orkesteriin, ja ymmärrän, että ei tänne kukaan jää ikuisesti pyörimään. Toisaalta ehkä kuolemanpelko myös ajaa innostumaan ja tekemään kaikenlaista, elämään täydemmin.

Hän ei varsinaisesti unelmoi, mutta jonkinlainen tulevaisuuskuva hänellä on:

– Näen itseni härössä ja hauskassa yhteisössä kolaamassa lunta ja korjaamassa aitaa tai siemailemassa cavaa. Ensitöikseni aion kuitenkin keikkailla uusien laulujen ja bändin kanssa.

Opittavaa ja tehtävää on paljon, kuten uudessa laulussa listataan: hyviä aikeita / tarkoitus tehdä tekoja/ joista hyödyn itse ja hyötyy koko maailma. Laulussa yleviä suunnitellut kertoja päätyy kuitenkin lopussa juomaan kaljaa.