Näyttelijä Jarkko Niemi on herkkä ja dramaattinen: ”Omien piirteiden kanssa täytyy vain oppia elämään”

Kuutisen vuotta sitten Jarkko Niemi matkusti Helsingissä kolmosen ratikassa, joka pysähtyi toviksi pysäkille tasaamaan aikataulua. Silloin takaosassa istunut keski-ikäinen mies äityi huutelemaan uhkaavasti naiselle ja tämän lapselle. Kukaan ei reagoinut. Lopulta Jarkko nousi paikaltaan, asteli miehen luo ja sanoi tiukasti: ”Nyt joko suljet suusi tai jäät tässä pois.”

Yllättäen mies nyökkäsi ja hiljeni ja poistui seuraavalla pysäkillä. Se on ensimmäinen kerta, kun Jarkko muistaa tunteneensa itsensä aikuiseksi. Vaikka pelotti, hän toimi niin kuin vastuullinen aikuinen toimii. Ja hänet otettiin vakavasti.

Tarinan kerrottuaan Jarkko alkaa empiä:

– Eihän tästä nyt tule sellainen tunne, että kuvittelen olevani joku yleinen sankari?

Kevennykseksi hän heittää toisen esimerkin aikuisuudesta. Yksin kotona ollessaan Jarkko syö joskus jälkkärin ennen pääruokaa. Koska voi.

”Jos päätös on epäreilu, en luovu taisteluitta”

”Huumori, sanavalmius ja herkkyys ovat määrittäneet persoonaani lapsesta saakka. Minulla oli vilkas mielikuvitus ja elin luomissani maailmoissa. Nautin, kun sain nauraa ja naurattaa muita. Ensimmäinen itse ostamani VHS-kasetti joskus alakouluikäisenä oli Mies ja alaston ase 33 1/3. Brittihuumori ja kreisikomedia ovat pudonneet minuun aina.

Esiintyjäntaipaleeni alkoi noin kaksivuotiaana seuratessani äidin polvella isonveljen päiväkodin juhlaa. Kun kysyttiin, haluaisiko joku yleisöstä tulla mukaan näytelmään esittämään kettua, luisuin pois sylistä ja riensin estradille. Sain roolin.

Opin puhumaan varhain, jo seitsemän kuukauden ikäisenä lausuin ensimmäiset selkeät sanat. En voinut sietää sitä, että minulle lässytetään. Äiti on kertonut, että kerran kauppajonossa istuin ostoskärryissä, kun muuan mies alkoi leperrellä minulle. Olin katsonut häntä tuimasti ja sanonut: Puhu! Närkästyin myös, jos aikuiset kohtelivat minua yhtään alentuvasti. Kaksivuotissynttäreilläni äidin kaksossisko oli kysellyt pää kallellaan: Kuka on tädin kulta? Loukkaannuin niin verisesti, etten loppupäivänä edes katsonut tätiin päin.

Temperamenttisuuteni mielletään usein dramaattisuudeksi ja sanomisiani ja tekemisiäni tulkitaan sen perusteella. ’Tuo on nyt taas tuota Jarkkoa.’ Minulla on lapsesta asti ollut voimakas pyrkimys oikeudenmukaisuuteen. Jos jokin päätös on mielestäni epäreilu, en luovuta taisteluitta.

Teininä tuntui, että olen kaikin tavoin liikaa: liian herkkä, liian kiihkeä. Kehossa ja mielessä tapahtui niin paljon kiusallisia muutoksia, etten halunnut yhtään ylimääräistä huomiota. Teki mieli pienentää itseään ja kadota massaan. Tilanne muuttui, kun pääsin Kallion ilmaisutaidon lukioon, jossa oli muitakin luovista aloista kiinnostuneita. Sain tervettä omanarvontuntoa ja itse-empatiaa.

Olenko pyrkinyt jostakin luonteenpiirteestäni eroon? En. On tuhoon tuomittu ajatus yrittää muuttaa perusluonnettaan. Omat piirteet on opittava tunnistamaan ja elämään niiden kanssa.”

”Pääsisipä esittämään pahista”

”’Sinähän oletkin tosi lämmin ja sydämellinen!’ Tällaista palautetta olen saanut tänä syksynä Tanssii tähtien kanssa -ohjelman katsojilta. Viime vuosien tv-roolien perusteella minusta on varmasti välittynyt hyvin toisenlainen kuva.

Sain ensimmäisen ison roolini lukio­ikäisenä 2003 elokuvassa Hymypoika. Olin harrastanut teatteria jo pitkään, ja kokemus vahvisti, että haluan alalle. Uran alkuvaiheessa olin usein pääosan esittäjän symppis kaveri, vähän sellainen kömpelö ensirakastaja. Sittemmin roolikirjo on laajentunut vähemmän sympaattisiin tyyppeihin. Syke-sarjan kirurgi Holopainen on sosiaalisesti kömpelö, Sunnuntailounaan Jani vilpitön narsisti ja Modernien miesten Pete ärsyttävä pikkuveli, joka arvostelee ja syyllistää muita. Olen kuitenkin pyrkinyt saamaan hahmoihin hitusen lämpöä, joka tekee heistä inhimillisiä.

Komediaa tehdessäni en ajattele, että minä tai hahmoni olisivat hauskoja. En lähde liikkeelle kainalopierulla tai hassulla peruukilla. Hauskuus syntyy siitä, että hahmo joutuu absurdiin tilanteeseen, johon hän reagoi tosissaan. Ulkopuolisen silmin reaktio on ehkä kohtuuton ja siksi huvittava.

Olisi mahtavaa päästä esittämään vielä jotakin oikein pelottavaa ja vaarallista hahmoa. Sellaista todellista pahista.”

”Käytin sanavalmiuttani aseena”

”Olin hyvin haastava teini. Koska koti oli turvallinen, uskalsin antaa palaa täysillä. Kasvoin perusperheessä Tuusulassa: isä ja äiti, kolme lasta, kaksi autoa ja koira. Kukaan muu ei ole taidealalla. Sisaruksista olin kai se huomionhakuinen keskimmäinen.

Vanhempieni kasvatustyyli oli sekoitus auktoriteettia ja huumoria. Kotona oli selkeät säännöt. Niitä ei saneltu ylhäältä, vaan niistä neuvoteltiin. Meitä lapsia ei puskettu harrastuksiin, mutta tuettiin kaikessa. Vasta nyt, työssä käyvänä aikuisena, ymmärrän, miten suuria uhrauksia vanhempani tekivät kuskatessaan meitä treeneihin. He kävivät katsomassa joka ikisen esitykseni ja lykkäsivät omien haaveidensa toteuttamista voidakseen kustantaa minulle esimerkiksi kielikurssin ulkomailla.

Lapsuudenkodista mieleen ei tule oikeastaan juuri muuta ärsyttävää kuin sunnuntaiformulat. Isä seurasi aina kisat, kun itse olisin halunnut katsoa toiselta kanavalta Simpsoneja. Toinen riidan aihe oli ruohonleikkuu. Ne ratkaistiin siten, että kaikki me lapset saimme joululahjaksi pienen telkkarin ja pihaan hankittiin robottileikkuri.

Murrosikäisenä todella koettelin vanhempieni hermoja, olin normimurkku potenssiin neljä. Käytin sanavalmiuttani aseena. Sanotaan, että riitely on luottamuksen osoitus, mutta se tuskin suuresti lohdutti isää ja äitiä tuolloin. Pystyin kuitenkin luottamaan siihen, että teinpä mitä tahansa, he eivät hylkää minua.

Perhe ja suku on aina toiminut vahvana turvaverkkona. Vaikeimpina aikoina kummivanhemmat, isän sisko aviomiehineen, olivat suureksi avuksi. Asioita, joita en kyennyt sanoittamaan isälle, kerroin kummisedälle. Hän toimi diplomaattina ja sovittelijana välillämme.

Nyt minulla on seitsemän kummilasta, joille pyrin olemaan turvallinen aikuinen. Olen aina heidän tukenaan, mutta ensisijaisesti olen vanhempien valitsema tukihenkilö. Jos jotakin hälyttävää ilmenee, velvollisuuteni on kertoa siitä heille.

Toivoisin, että jonakin päivänä saisin itsekin olla isä.”

”Opin kuuntelemaan kroppaani uudella tavalla”

”Neljä vuotta sitten kävelin pyhiinvaellusreitin Pamplonasta Santiago de Compostelaan, 790 kilometriä. Se ei ollut minulle uskonnollinen reissu, vaan pikemminkin eräänlainen walkabout, rituaalivaellus. Australian aboriginaalien kulttuurissa oli tapana lähettää aikuisuuden kynnyksellä oleva poika kulkemaan itsekseen erämaahan. Minä täytin tuona vuonna 35. Ajattelin, että nyt olisi hyvä hetki kävellä ja pohtia elämääni.

En ollut koskaan ennen vaeltanut. Pakkasin matkaan kahdeksan kilon repun: kolme vaatekertaa, joita pesin yöpymispaikoissani majataloissa, vaelluskengät ja sandaalit. Noudatin samaa rutiinia joka päivä. Viiden maissa ylös, yhdeksän jälkeen nukkumaan, siinä välissä kävelyä ja ruokailua. Reitti kulki Espanjan pohjoisosan halki, läpi vuoristojen, tasankojen, kylien ja kaupunkien.

Alkumatkasta kroppa oli tosi kipeä ja iltaisin lääkitsin rakkoja jaloissa. Rankin taival oli noin 40 kilometrin pätkä pelkkää paahteista suoraa. Se oli eräänlainen taitekohta. Tuli väsähdys. Ja puhdistava itku. Sitten taival jatkui taas.

Puolivälin jälkeen rakkoja ei enää ilmestynyt. Jaksoin jopa parikymmentä kilometriä pidempiä päivämatkoja ja palauduin lyhyemmälläkin levolla. Opin kuuntelemaan kroppaani uudella tavalla. Tuntui, että keho ja mieli yhdistyivät. Yksitoikkoinen tekeminen oli hyvin meditatiivista. Olen luonnoltani häärääjä, jonka on vaikea olla paikallaan, ilman tekemistä ja ärsykkeitä. Käveleminen tuotti läsnäoloa. Jalat veivät minua eteenpäin, mieli sai vaellella omia polkujaan.”

”Olen potenut riittämättömyyttä”

”Näyttelijän ammatissa on vaikea kokonaan välttyä vertaamasta itseään muihin. Samalla tulee kaivaneeksi itselleen kuopan. Olen potenut riittämättömyyttä, kun en ole kyennyt täyttämään omia ja muiden odotuksia.

Vaadin itseltäni paljon. Loin itsestäni ravihevosen, jota piiskasin eteenpäin. Se johti tilanteeseen, jossa en pystynyt enää keskittymään hetkeen. Ajatus laukkasi tulevassa ja tavoittelin koko ajan jotakin seuraavaa. En osannut nauttia siitä, mitä on nyt. Minulta unohtui, että herrajumala, olen olemassa muutoinkin kuin vain ammatin kautta.

Olen työskennellyt freelancerina koko urani ajan, ja kesti pitkään tottua elämään epävarmuudessa. Pienikin paussi töiden välissä sai miettimään: mitä jos momentumini meni ohi enkä enää koskaan saa näytellä. Piti hyväksyä se, että työnhaussa jokaista kyllä-vastausta kohtaan tulee viisi ei-vastausta. Etenkin nuorena se oli hyvin kuluttavaa. Jossakin muussa ammatissa epäonnistumiset voidaan paikata kulisseissa. Mutta jos näyttelijä epäonnistuu, paikalla on yleensä joko yleisö tai kamerat, joilla esitys taltioidaan. Onhan se pelottavaa. Toisaalta, jos mokaan monologiesityksen, entä sitten? Näyttelijyys on intohimoni, minun on vaikea kuvitella tekeväni mitään muuta. Mutta kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Joskus voi relata, epäonnistua ja nauraa itselleen. Peli sujuu paremmin, kun ei purista mailaa liian lujaa.

Terapia on parasta, mitä olen itselleni antanut. Siellä opin itsemyötätuntoa ja oman sisäisen äänen kuuntelemista: mitä tarvitsen ja kaipaan juuri nyt? Aiemmin, jos minulla oli muutaman viikon tauko töiden välissä, kalenteroin itselleni valtavasti kehittävää tekemistä, kuten urheilua ja kirjojen lukemista. Kaikki jäi lopulta puolitiehen ja tuli vain entistä paskempi olo. Nyt olen antanut itselleni luvan olla välillä tekemättä mitään. Tosin ihan ilman rakennetta ja päämäärää en osaa elää. Minulla on 5-vuotissuunnitelma, jonka raameissa pyrin etenemään.”

”Olen oppinut arvostamaan yksinoloa”

”Asun Helsingin kantakaupungissa 8-vuotiaan norfolkinterrierini kanssa. Tove on hyvin mukautuvainen ja ihmisrakas tyyppi, koirapuistossakin hän käy lähinnä moikkaamassa koiranulkoiluttajia. Tove on paitsi kämppikseni, myös kollegani. Hän on näytellyt kanssani Aikuiset-sarjassa, Siskonpedissä ja Sunnuntailounaassa.

Vaikka asun yksin, hyvin harvoin tunnen oloni yksinäiseksi. Aiemmin itsekseen kotona hengailu kuulosti tylsältä ja pyrin järjestämään tekemistä ja tapaamisia. Nyt olen oppinut arvostamaan yksin­oloa ja omaa aikaa.

Ystävät ovat silti tosi tärkeitä. Pisimmät suhteet ovat lapsuudesta ja nuoruudesta, jolloin olimme vielä kuin tyhjiä kankaita. Parikymppisenä ajattelin, että nyt olen tavannut kaikki ne ihmiset, jotka muodostavat loppuelämän ystäväpiirin. Onneksi se ei mennyt niin.

Tänä syksynä tutustuin TTK:ssa kanssakilpailijaani Sointu Borgiin, ja meillä synkkasi heti. Hän on viisas, rohkea ja suora nainen, jolla on mahtava huumorintaju. Keskusteluissa hyppäsimme saman tien syvään päähän. Kesällä törmäsin sattumalta kadulla kansanedustaja Ville Meriseen, Terapeutti-Villeen, ja vaihdoimme muutaman sanan. Myöhemmin menimme syömään ja nyt olemme kavereita.

Oma heimo kasvaa, kun on auki maailmalle ja ihmisille.”

”Hollywoodissa pitäisi olla aina vähän paremman näköinen”

”Viihdyn nahoissani. Jos työskentelisin Hollywoodissa, aina pitäisi olla vähän paremman näköinen ja saada vähän enemmän lihaksia. Ammatin takia toivoisin kuitenkin olevani vielä muuntautumiskykyisempi. Siitä olisi näyttelijän työssä enemmän hyötyä kuin vaikkapa kiiltokuvamaisuudesta.

Taannoin lihotin itseni 15 kiloa elokuvaroolia varten asiantuntijan avustuksella. Jouduin vetämään massajauhetta, kun en pystynyt syömään riittävän suuria määriä. Lihottaminen oli elimistölle hirveä sokki. Tukala olo ei johtunut niinkään ylipainosta kuin epäterveellisestä ruoasta, jota mätin sisääni. Kuvausten jälkeen pudotin kilot kymmenessä viikossa. En ryhtyisi samaan uudelleen. Tai no, ehkä, jos tarpeeksi maksettaisiin.

En pidä kiinnostavana pohtia sitä, minkä toivoisin olevani kropassani toisin. Mieluummin keskityn sen potentiaaliin. TTK-taipaleella hämmästelin jatkuvasti, mihin kaikkeen kehoni kykenee. Kuinka paljon siinä onkaan piileviä kykyjä, jotka jäävät käyttämättä.

Nyt odotan malttamattomana pääseväni taas näyttelemään. Tanssin kautta työhön on löytynyt aivan uudenlainen ilo ja innostus.”