Näyttelijä Juho Milonoff ei ole ollut edes kohdussa itsekseen – myös loppuunpalaminen osui veljen kanssa yksiin

Itsekontrolli ajoi Juho Milonoffin burnoutiin

”Keväällä 2021 liukastuin kadulla ja istahdin nilkkani päälle. Se murtui pahasti. Jouduin olemaan kolme päivää sairaalassa ja sen jälkeen pitkän tovin täysin paikallani. Samaan aikaan niskaan ilmestyi välilevyn pullistuma, joka säteili käteen ja puudutti kolme sormea. Olin aika rampa.

Voimani ja heikkouteni on vahva itsekontrolli. Sen avulla olen saanut paljon aikaan työelämässä, mutta se myös ajoi minut burnoutiin.

KOM-teatterin johtajana tein aivan järjettömän pitkiä työpäiviä: olin paikalla ensimmäisenä ja poistuin viimeisenä. En antanut armoa tai kiitosta itselleni enkä varmaan tarpeeksi muillekaan. Saavutimme taiteellista ja taloudellista menestystä, mutta mikään ei riittänyt minulle.

Sairaalassa oli pakko luopua kontrollista ja antaa valta hoitohenkilökunnalle. Olen ollut hyvin tarkka siitä, mitä laitan sisääni, ja karttanut lääkitystä. Nyt sain vahvaa kipulääkettä ja minun piti luottaa siihen, että sitä annostellaan oikein. Hoidettavaksi ja hoivattavaksi antautuminen oli silmiä avaava kokemus. Siinä konkretisoitui ajatus, että me todella olemme täällä toisiamme varten.

Jos onnettomuus olisi tapahtunut vaikka viisikymmentä vuotta aiemmin, olisin luultavasti jäänyt rammaksi ja joutunut luopumaan näyttelijäntyöstä. Kiitos nykylääketieteen, jalka saatiin kuntoon. Nilkkaan asennettiin yksitoista ruuvia ja titaanilevy. Pystyin palaamaan töihin.

Olin päättänyt, että jos teatterinjohtajuus alkaa muuttua vankilaksi, luovun siitä. Jätin pestini vähän ennen onnettomuutta ja jatkoin näyttelijänä.

Näyttelemiseni on aina perustunut voimakkaaseen keholliseen läsnäoloon, mutta vammauduttuani ilmaisuni oli rajoittunutta. Istuin pyörätuolissa, kun aloimme harjoitella Lou Salomé -näytelmää. Vaikka liikuntakyky myöhemmin palasi, fyysinen itsetuntoni oli pitkään nollassa.

Liukastumisesta jäi trauma. En enää uskaltanut kävellä reippaasti, vaan töpöttelin surkastuneilla lihaksillani hitaasti ja varovasti. Olin 47-vuotias, mutta identifioin itseni vanhukseksi. Tuntui, että kaikelta on pudonnut pohja.”

Paineet onnistua johtajana olivat valtavat

”Kun olin teini-ikäinen, vanhempani kutsuivat kaksoisveljeäni Tuomasta eli Tunnaa muurahaiseksi ja minua sirkaksi. Kesälomalla Tunna painoi raskasta duunia Valion tehtaalla, kun taas minä olin saanut näyttelijäntöitä televisiossa. Jännää sinänsä, että teatterissa ikänsä työskennellyt isäni ei pitänyt näyttelemistä ’oikeana työnä’.

Taiteilijaperheessä meille neljälle pojalle annettiin paljon vapautta ja itsenäisyyttä. Iso kaveripiirimme sai esimerkiksi oleskella paljon kotonamme Helsingin Katajanokalla.

Olin mukana, kun graffitit saapuivat Suomeen. Vanhempanikin kiinnostuivat niistä, mutta laittomuuksia he eivät suvainneet.

Maalattuani graffiteja luvattomiin paikkoihin jouduin selvittämään asiaa viranomaisten kanssa ja kannoin seuraukset. Kotona minua ei rangaistu, ellei sellaiseksi lasketa moraalisfilosofisia keskusteluja kahden älykkään vanhemman kanssa. Ne tehosivat paremmin kuin remmi.

Matkustimme paljon perheen kanssa ympäri Eurooppaa. Kulkupelimme oli vanha kauppa-auto, joka oli muutettu matkailuun sopivaksi. Isä antoi meidän veljesten koristella bussin kyljet graffitein. Maalasimme toiseen kylkeen sanan Peace ja toiseen Dream. Siinä yhdistyivät kahden sukupolven ideologiat.

Kuusitoistavuotiaana lähdin ensimmäiselle Interraililleni. Muistan huumaavan vapauden tunteen, kun katselin ruotsinlaivan kannelta etääntyvää Katajanokan siluettia. Ajattelin, että koko siihenastinen elämäni on tähdännyt tähän. Tätä minun kuuluu tehdä!

Tunna poimi koulussa huippuarvosanoja ja suunnitteli menevänsä oikikseen. Minua puolestaan alkoi näytteleminen kiinnostaa yhä enemmän. Kallion lukiossa opiskellessani sirkkuus minussa vei voiton, ja päätin pyrkiä Teatterikorkeakouluun. Kolmannella kerralla pääsin sisään.

Lukion jälkeen roolimme Tunnan kanssa vaihtuivat. Broidi lähti kiertämään maailmaa,­ minä valmistuin, perustin perheen ja aloin luoda uraa. Hoidin asiat siinä järjestyksessä kuin ne tässä yhteiskunnassa perinteisesti kuuluu hoitaa.

Freelancevuosien jälkeen asetuin KOM-teatteriin. Se on työyhteisönä hyvin epähierarkkinen, monet päätökset tehdään yhdessä. Silti jonkun täytyy kantaa lopullinen vastuu. Tuolloin johtajana toimi isäni Pekka. Yhteistyö sujui, koska olimme koko ajan hyvin rehellisiä toisillemme.

Isän jäädessä eläkkeelle minua pyydettiin hänen työnsä jatkajaksi, mutta aluksi tuntui vaikealta ajatella itseäni hänen saappaisiinsa. Tilannetta helpotti hieman, että aloite tuli talon sisältä eikä isä ollut valitsemassa minua pestiin.

Silti minulla oli valtavat paineet onnistua. Tunsin selässäni isän silmät. KOM on isälle kuin viides lapsi, olihan hän perustamassa sitä 53 vuotta sitten.

Lähes koko aikuisikäni olen kantanut paljon vastuuta muista. Luovuttuani johtajan­ tehtävästä aloin ottaa enemmän vastuuta itsestäni. 1700-luvulla elänyt ortodoksimunkki Serafim Sarovilainen on sanonut viisaasti: ’Pelasta itsesi, niin tuhannet ympä­rilläsi pelastuvat’. Se, että huolehtii omasta hyvinvoinnistaan, ei ole itsekkyyttä. Päinvastoin.”

Yhteenottoja ei pidä pelätä

”Teakissa samalla kurssilla aloitti tuleva puolisoni Vilma Melasniemi. Olimme tavanneet Ylioppilasteatterissa ja alkaneet seurustella. Minusta Vilma oli – ja on yhä – paitsi häikäisevän kaunis ja karismaattinen, myös käsittämättömän terävä ja älykäs. Kun tieto opiskelupaikasta tuli, olimme kahdestaan Sinikka Sokan luona koiravahteina. Tuntui, että sillä hetkellä ratkesi iso osa elämää.

Lue myös: Juho Milonoffin ja Vilma Melasniemen rakkaus alkoi jo opiskeluaikana

Menimme naimisiin 1998 ja saimme kaksi lasta. Kaikki suhteet vaativat omat kipuilunsa, mutta olemme saaneet kotoa hyvän esimerkin pitkästä liitosta. Sekä minun vanhempani Satu ja Pekka että Vilman vanhemmat Kristiina Halkola ja Eero Melasniemi ovat yhä yhdessä.

Omat mausteensa liittoomme on tuonut yhteinen työpaikka KOMissa. On iso voimavara, että vierellä on kumppani, joka ymmärtää täysin työhön liittyvän huolen ja ahdistuksen. Mutta välillä teatterin asioita puidaan nukkumaanmenoon asti, mikä on raskasta. Parhaillaan harjoittelemme helmikuun lopussa ensi-iltaan tulevaa­ näytelmää Putoavat linnut, jossa esiinnymme ensi kertaa näyttämöllä avioparina.

Parisuhteellinen kemia välillämme on toiminut aina. Ei ole tarvinnut miettiä, olisiko ruoho vihreämpää aidan takana. Suhteen ylläpitäminen vaatii silti duunia. On oltava valmis kohtaamaan ja kuuntelemaan.

Yhteenottoja ei pidä pelätä, päinvastoin. Konflikteja kaihtamalla kerätään usein ruutitynnyriä, joka räjähtäessään saattaa aiheuttaa korjaamattomia vahinkoja. En pysty menemään nukkumaan ennen kuin riidat on sovittu.

Tätä periaatetta olen noudattanut myös töissä. Nykyään törmää usein ajatukseen, että työpaikalla pitäisi olla koko ajan kivaa. Mutta eteen tulee väistämättä myös epämukavia ja vaikeita tilanteita, jotka pitää pystyä kohtaamaan.

Edeltävä teatterisukupolvi taisi usein lähteä kapakkaan setvimään pitkään kyteneitä erimielisyyksiä. Itse pidän tärkeänä nostaa kissa pöydälle jo varhaisessa vaiheessa. Nuorena saatoin vähän nauttiakin siitä, kun ilmassa oli konfliktin tuntua. Nykyään toipumiskyky ei ole enää niin vahva. Puhallellessa menee vähän pitempään.

Vuonna 2010 teimme KOMissa Kone-näytelmän, jossa Herlinien suvun perhetarina vuorotteli harjoituksissa käytyjen keskustelujen kanssa. Synnytimme draamaa lisäämällä kitkaa työyhteisön sisällä. Kerroimme rehellisesti asioista, jotka vaivaavat, ja olimme välillä aika armottomiakin toisillemme.

Oma persoonani kirjoitettiin näytelmään epärealistisena idealistina, joka haluaisi hylätä vanhan ja uudistaa kaiken kerralla.

Juuri tuo intomielisyys on vienyt minut pitkälle, ja joskus mahdottomaltakin tuntuneet unelmat ovat toteutuneet. En vieläkään oikein käsitä, miten esimerkiksi pystyimme toteuttamaan omakotitalon rakennusprojektin kesken kiivaimpien ruuhkavuosien. Talo on konkreettisinta, mitä koskaan olen saanut aikaan.”

Monet sekoittavat yhä Tunnan ja Juhon toisiinsa

”Isossa perheessä kasvaneena ympärilläni on ollut paljon porukkaa lapsesta saakka. Ehkä siksi minulle on vierasta matkustaa tai ylipäätään kokea asioita itsekseni. Haluan jakaa fiilikset.

Edes kohdussa en ollut yksin. Olemme Tunnan kanssa identtiset kaksoset. Olemme saaneet alkumme samasta siittiöstä, joka halkaisi yhden munasolun. Meillä on sama DNA. Onhan se melkoinen ihme.

Kasvu yksilöksi kaksosena on omanlaisensa prosessi. Olemme kuin kaksi auringonkukkaa, niitä ei voi silmällä erottaa toisistaan. Vanhoista valokuvista emme itsekään aina tiedä, kumpi on kumpi.

Jossakin vaiheessa meitä kutsuttiin kaveripiirissä Juhotunnaksi, mikä oli sietämätöntä. Se sai meidät hakemaan omaa identiteettiä entistä vimmaisemmin.

Myöhemmin olemme miettineet, olisimmeko sittenkin halunneet tehdä toistemme juttuja. Luopuiko Tunna esimerkiksi näyttelijyydestä ja jätti sen minulle?

Monet sekoittavat meidät yhä toisiimme. Joku hyväkin tuttu saattaa jutella minulle pitkän tovin luullen minua Tunnaksi. On aina yhtä kiusallista sanoa, että hei, puhut nyt väärälle ihmiselle. Tilanteeseen tulee jokin ihmeellinen, ahdistunut sähköisyys.

Kerran teimme Docventures Talk Show’n suorassa televisiolähetyksessä pienen jäynän. Tunna poistui hetkeksi kesken haastattelun luvaten palata kohta, mutta tilalle astuinkin minä. Haastateltavat eivät huomanneet mitään, eivätkä edes kotona ohjelmaa katsoneet vanhempamme.

On ollut aikoja, jolloin emme ole Tunnan kanssa tavanneet toisiamme kuin perhe­dinnereillä muutaman kerran vuodessa. Olemme eläneet hyvin eri todellisuuksissa, joskus hyvinkin kaukana toisistamme.

Silti meille on sattunut joitakin jänniä asioita samaan aikaan. Opettelimme esimerkiksi jongleeraamaan toisistamme tietämättä, Tunna Goalla ja minä Suomessa. Myös ammatillinen loppuunpalaminen osui suunnilleen samoihin aikoihin pari vuotta sitten, ja se on yhdistänyt meitä.”

Entinen Juho palasi takaisin

”Täytän helmikuun lopussa viisikymmentä vuotta. Kävin juuri erästä haastattelua varten läpi CV:täni ja ihmettelin, miten olen ehtinyt tehdä tämän kaiken. Silti tunnen olevani vasta alussa.

Voimakas itsekontrolli johti siihen, että aiemmin mietin aina joko mennyttä tai tulevaa ja olin läsnä vain ne pari tuntia, jotka vietin näyttämöllä. Liukastumisonnettomuuden aiheuttama henkinen romahtaminen johti minut aivan uudelle polulle.

Käsitellessäni traumaani terapiassa tajusin, että ennen onnettomuutta Juho Milonoffissa oli 99 prosenttia työminää ja vain prosentti Juhoa. Se oli kauhea havainto. Onneksi en ehtinyt kadota itseltäni ihan kokonaan.

Lue myös Kotiliesi.fi: Voit olla työuupunut, vaikka et olisi väsynyt – dosentti listaa 8 oiretta, jotka on syytä ottaa vakavasti

Nyt opettelen elämään nykyhetkessä myös näyttämön ulkopuolella. Tietoisuustaitoja harjoittelemalla olen löytänyt elämääni armollisuutta ja rakkautta. Olen myös vallannut takaisin entistä Juhoa, sitä on jo yli puolet. Mutta ei ole olemassa mitään valmista minää, minuus kehittyy jatkuvasti.

Olin edennyt henkisellä tielläni jo jonkin matkaa, kun oivalsin, että ilman kehollista itsetuntoa en ole kokonainen. Personal trainerini auttoi minua saamaan sen takaisin hemmetin kovilla lihastreeneillä.

Olen nyt paremmassa kunnossa kuin ehkä koskaan aiemmin. Uskallan taas astella reippaasti liukkaallakin kelillä.”