Tytär, tämä on se, mitä kohti olet kaiken aikaa mennyt. Ne olivat Mitra Matoufin, 30, äidin sanat hänen nähtyään tyttärensä ensi kertaa teatterin lavalla kaksi vuotta sitten.
Tuolloin Mitra, toisen vuoden teatterikorkeakoululainen, esiintyi opiskelijoiden yhteisproduktiossa Tarina tapetin repimisestä Tampereella.
Näyttelijää Iranissa varttuneesta Mitrasta ei pitänyt tulla. Ei, vaikka hän siitä lapsena salaa haaveilikin. Sellaista haavetta ei lausuttu ääneen maassa, jossa naisen paikka on huivin takana. Sen ymmärsi pienikin tyttö.
Yhtä absurdilta tuntui ajatus ryhtyä lentäjäksi laskuvarjojääkäri-isän jalanjäljissä. Mutta siitäkin nuori Mitra haaveili – häntä kiehtoi lentämisen vapaus.
Oman perheen sisällä tytön villitkin haaveet saivat versoa. Muslimivaltaisessa Iranissa perhe edusti radikaalia bahai-uskoa, jonka ydin on valinnanvapaudessa.
Bahaiden keskuudessa maailma on yhtä lailla auki kaikille, uskoakin saa moniin eri jumaliin tai ei mihinkään.
Mitra kasvoi kulttuuriperheessä, jossa uskottiin ennen kaikkea runouteen. Hänelle ja kahdelle sisarukselle lauletut tuutulaulutkin olivat äidin kirjoittamia runoja.
”Kotona lapsuuteni oli yhtä laulua, leikkiä ja tanssia. Persialaisessa kulttuurissa tunteet puretaan tanssiin. Se on vähän niin kuin saunominen suomalaisille.”
Kodin seinien ulkopuolella kaikki oli toisin. Vähemmistöön kuuluvalle bahai-lapselle koulunkäynti oli raskasta, jopa vaarallista. Kiusaaminen ja fyysinen väkivalta olivat arkipäivää, ja niitä piti sietää niin oppilailta kuin opettajiltakin.
”Väkivalta oli niin normaalia, etten edes osannut ajatella sen olevan väärin. Olen tajunnut sen vasta aikuisena”, Mitra sanoo.
”Kun olen kuullut näyttelijäkollegoiden puhuvan Jouko Turkan koulusta, minun on ollut helppo samaistua. Kävin sitä vain jo lapsena.”
Lue myös: Ballroom-tähti Lola Lorenzo koki lapsena jotain sellaista, mitä kenenkään ei pitäisi
Mitra (oik.) pienenä Iranissa Sasan-serkkunsa kanssa.
© Mitra Matoufin kotialbumi
Nuoruus Suomessa oli sumuinen
Kun tilanne Iranissa 2000-luvun alkupuolella kiristyi, perhe vaihtoi ensin kaupunkia toisensa perään ja lopulta maata. Turkissa vietetyn vuoden jälkeen perhe päätyi Suomeen ja Vaasaan.
Mitra oli tuolloin murrosiän kynnyksellä, eikä sopeutuminen ollut helppoa.
Hän kuvaa olleensa äärimmäisen ujo teini, joka ei puhunut englantia, saati uuden kotimaansa kieltä. Aika on jäänyt mieleen sumuisena ja harmaana.
”Vuosina, jolloin minun olisi pitänyt rakentaa omaa identiteettiäni, olin täysin hukassa. En tuntenut itseäni, joten yhteyttä oli vaikea löytää toisiinkaan.”
Pikkuhiljaa siteitä alkoi kuitenkin syntyä. Maahanmuuttoluokalla Mitralla oli opettaja, jonka kanssa kieli ei ollut yhteinen mutta huumori oli.
Samalta luokalta hän sai ensimmäiset ystävänsä, kiinalaisen ja venäläisen tytön. Aiemmat ystävyyssuhteet olivat katkenneet jatkuviin muuttoihin.
Myöhemmin perhe päätyi Turkuun, jossa Mitra kävi koulua Varissuolla. Koulun oppilaat tulivat monenlaisista taustoista, osa hyvinkin vaikeista olosuhteista.
”Aluetta kutsuttiin getoksi, mutta minä viihdyin siellä. Me nuoret tuimme toisiamme, ja oli mahtavaa, miten pystyimme nauramaan yhdessä vaikeuksillemme.”
Nähtyään perhe- ja päihdeongelmien kanssa kamppailevia nuoria Mitra osasi laittaa omat ongelmansa perspektiiviin.
”Ymmärsin, kuinka onnekas olin, kun minulla oli aina ollut rakastavat vanhemmat ja kodin turva.”
Kodin hyväksyvässä ilmapiirissä nuoren Mitran oli turvallista pohtia myös uskonasioita.
Koko elämänsä hän oli vihannut islaminuskoa, joka oli määritellyt lapsuutta Iranissa. Nyt kun aikaa saattoi tarkastella kauempaa, tuli tunne, että vihalle oli saatava kunnon perusteita tai siitä oli luovuttava.
Mitra luki läpi Koraanin ja ymmärsi, ettei siellä käsketty alistamaan naisia tai eri tavoin uskovia. Hän tutki myös muita uskontoja ja tunnisti paljon kauneutta niissä kaikissa.
Hän vakuuttui, että uskonnot eivät tee pahaa, vaan ihmiset, jotka tulkitsevat niitä omien tarkoitusperiensä mukaan.
”Itse valitsin uskoa ihmiseen ja maailmankaikkeuteen. Jos jumala on olemassa, hän on tässä kaikessa.”
Mitra on ehtinyt matkustaa paljon. Vuonna 2014 kohteena oli Kiinan muuri.
© Mitra Matoufin kotialbumi
Burnout iski 19-vuotiaana
Muutto Suomeen toi Mitralle ne mahdollisuudet, jotka Iranissa olisivat jääneet haaveiksi. Oli huumaavaa elää yhteiskunnassa, jossa sukupuolesta tai taustasta riippumatta kenestä tahansa voisi tulla mitä tahansa. Ja yläasteen jälkeen Mitra tiesi tahtovansa lentäjäksi.
Hän rahoitti kalliita yksityislentotunteja opettamalla tanssia ja laulua ja keikkailemalla itsekin laulajana. Sitten hän haki ja pääsi opiskelemaan Vääksyn ilmailulukioon.
Vaikka moni pyöritteli silmiään kunnianhimoisille haaveille, perhe tuki Mitraa varauksetta.
”Äitiä hiukan pelotti, mutta isä oli aivan fiiliksissä; tyttärestäni tulee lentäjä!”
Sitten, juuri kun kaikki ovet näyttivät olevan auki, ne tuntuivat sulkeutuvan. Mitra alkoi saada paniikkikohtauksia ja uupui.
Vasta jälkikäteen hän on tajunnut saaneensa tuolloin burnoutin, 19-vuotiaana.
”Koko siihenastinen elämäni oli ollut selviytymistä, ja kaikki oli tapahtunut kuin pikakelauksella. Minulla ei ollut ollut aikaa pysähtyä.”
Opinnot jäivät, kun Mitra otti tauon kaikesta ja reppureissasi maailman ympäri. Kun happi kulki taas paremmin, hän palasi Suomeen ja kouluttautui lentoemännäksi. Työ ei imaissut mukaansa.
Eräällä lennolla hän kysyi koneen lentäjältä, miksi tämä tekee työtään. Lentäjä sanoi haluavansa saattaa ihmisiä yhteen.
”Lävitseni kulkivat kylmät väreet. Minulle kirkastui, että juuri sitä minäkin haluan tehdä, auttaa ihmisiä kohtaamaan toisensa. Siitä tuli tavoitteeni.”
Mitra lopetti lentoemännän työt, jatkoi opintojaan ja valmistui yksityislentäjäksi. Vaadittiin kuitenkin vielä toisen haaveen toteutuminen ennen kuin tavoite saattoi täyttyä.
Mitra on työskennellyt myös lentoemäntänä.
© Mitra Matoufin kotialbumi
Ensi yrittämällä Teatterikorkeakouluun
Elämän suunnan muutti ystävän ohimennen heittämä kommentti. ”Pitäisiköhän sun hakea Teatterikorkeakouluun, olisit näyttelemisessä niin hyvä”, ystävä ehdotti.
Mitraa ajatus lähinnä huvitti. Vaikka hän oli tottunut esiintyjä, näyttelemisestä hänellä ei ollut kokemusta. Sitäkin suuremmilta esteiltä tuntuivat oma maahanmuuttajatausta ja heikko suomen kielen taito.
”Nyt minua hävettää, että ajattelin niin. Miksi painoin itseäni ja samalla muita kanssani samankaltaisia alas?”
Kun päätös hakemisesta syntyi, Mitra ei kertonut siitä kenellekään. Mutta jo pääsykokeissa tuntui siltä kuin hän olisi tullut kotiin.
”Sain tehdä asioita, joista olen aina nauttinut: leikkiä, tanssia ja laulaa. Se oli puhdasta pakoa arjesta.”
Mitra pääsi Teatterikorkeakouluun ensimmäisellä hakukerrallaan, valmistuminen siintää kuluvan vuoden lopussa.
Neljä viime vuotta hän on näytellyt pääosin eri teattereissa, viimeisimpänä Helsingin kaupunginteatterissa.
Mitra myös lentää yhä, nyt rentoutuakseen.
”Kun näyttelemisestä tuli työ, lentämisestä tuli vapaa-aikaa. Lentäessäni irrottaudun kaikesta.”
Mitran mukaan lentäminen ja näytteleminen eivät oikeastaan juuri eroa toisistaan.
Niin lavalla kuin koneessakin fokus on täydellisesti yhdessä asiassa, ja jos tulee hätätilanne, se on pystyttävä ratkaisemaan heti. Vastuu yleisölle on suuri.
”Molemmissa ammateissa olen kokenut myös kuolemanpelkoa, vaikka vain lentokoneessa se on konkreettista. Mutta kyllä näyttämöllä putoaminen tuntuu ihan yhtä hirveältä.”
Lue myös Kotiliesi.fi: Mehdistä piti tulla lentäjä, mutta hän ajautuikin jengiin – tekee nykyään töitä maahanmuuttajien hyväksi: ”Tiedän, millaisia vaikutuksia rasismilla voi olla”
Viime kesänä Mitra lensi Sevettijärvelle, Inarin pohjoispuolelle. ”Se oli yksi hienoimmista kokemuksistani.”
© Mitra Matoufin kotialbumi
”Lähteminen on aina ollut minulle liian helppoa”
Toukokuussa Mitra kertoi Ylen haastattelussa kyllästyneensä siihen, kuinka usein hänelle tarjotaan musliminaisen rooleja. Tarjoukset herättivät hänessä muiston ajasta, jolloin auktoriteetit määrittelivät hänen olemistaan pukeutumisesta lähtien.
”Myönnän, että olen sen suhteen herkkänahkainen.”
Jutun jälkeen vastaavia rooleja ei enää ole tarjottu, mistä Mitra on positiivisesti yllättynyt.
Vaikka ei hänellä ole mitään marginaaliroolejakaan vastaan, kunhan ne eivät ole tarinassa vain täyttääkseen tietynlaista kuvastoa.
”Jos näyttelen sellaista, haluan kertoa ihmisen koko tarinan enkä pelkästään vahvistaa stereotypioita.”
Lokerointi on tuntunut hassulta siksikin, ettei Mitra itse osaa sitoa identiteettiään mihinkään tiettyyn maahan. Jatkuva muuttaminen on tehnyt hänestä maailmankansalaisen.
”Minne tahansa nykyään menenkin, tunnen olevani kotona. Se helpottaa sopeutumista, mutta on tehnyt minusta myös lähtijän.”
Viitteitä luonteenpiirteestä oli nähtävissä jo Mitran lapsuudessa. Vaikka hän kuvaa olleensa sävyisä ja hiljainen lapsi, itselleen tärkeissä asioissa hän ei joustanut. Jos hän ei saanut tahtoaan läpi, hän lähti.
Kerran viisivuotiaana hän riiteli isänsä kanssa, pakkasi tavaransa ja karkasi kotoa. Vanhemmat eivät olleet uskoa silmiään, kun näkivät lapsen marssivan päättäväisesti moottoritien viertä.
Yhdellä karkureissullaan Mitra oli ehtinyt 10 kilometrin päähän, ennen kuin hänet löydettiin.
”Lähteminen on aina ollut minulle liian helppoa, ja siitä olen pyristellyt nyt aikuisena eroon. On vienyt kauan ymmärtää, että ongelmat ratkotaan kohtaamalla.”
Vaikeus sitoutua on heijastunut erityisesti ihmissuhteisiin. Nykyisen kumppaninsa kanssa Mitra on seurustellut kuusi vuotta. Mitralle se on saavutus, josta hän onnittelee itseään.
”Uuden suhteen aloittaminen on helppoa, vanhan pitäminen hyvänä vaikeampaa. Nyt olen opetellut avaamaan ajatuksiani ja sietämään sitä, että suhde muuttuu meidän ihmisten muuttuessa.”
Pari ei aio mennä naimisiin. Mitrassa kytee Iranin aikoina kylvetty vanha trauma ajatuksesta, että nainen olisi aviomiehen omaisuutta. Hän ei ole myöskään valmis yhteiseen omistusasuntoon.
”Sen sijaan ostimme Sipoosta saaristomökin, jossa vietämme aikaa loppukeväästä alkusyksyyn. Se oli kompromissi, johon saatoin taipua.”
Mitran toiveissa on tehdä tositapahtumiin perustuva monologi jonkun kiinnostavan ihmisen elämästä.
© Sampo Korhonen
Mitra haluaa olla tienraivaaja
Aina ottaessaan askeleen urallaan Mitra ajattelee kaltaisiaan lapsia ja nuoria. Vaikuttaako hänen tekemänsä valinta siihen, millaiseen maailmaan he kasvavat? Auttaako se heitä toteuttamaan unelmiaan?
Hän haluaisi huutaa ääneen, että jos minä olen pystynyt tähän, tekin pystytte.
”Haluan raivata heille tietä. En siksi, että elämästä tulisi helppoa vaan jotta siitä tulisi täyteläistä.”
Mitra itse kokee saaneensa paljon mahdollisuuksia, häneen on uskottu monta kertaa.
Syyskuun alussa Helsingin kaupunginteatterissa sai ensi-iltansa Ilon aika, jossa Mitra näyttelee muun muassa Heidi Heralan kanssa.
Norjalaisnäytelmän ytimessä on ihmisten ikiaikainen pyrkimys kohdata toisensa; uskaltaa katsoa silmiin, oli toinen mistä tai millainen tahansa. Siitä Mitran oli helppo saada kiinni.
”Olen nähnyt, kuinka kulttuurit voivat erottaa, mutta tiedän, että ne voivat myös yhdistää ihmisiä. Sen vaaliminen on tärkein tehtäväni.”
Mitra Matouf, 30
Työ: Näyttelijä, laulaja, tanssija, Nagupellet-teatterin perustajajäsen.
Perhe: Äiti, isä, veli ja sisko. Kumppani ja tämän lapset.
Asuu: Helsingissä ja Sipoon saaristossa.
Harrastukset: Lentäminen, metsästäminen, kuvataide, ruoanlaitto.
Ajankohtaista: Ilon aika Helsingin kaupunginteatterissa.
