Neljän pojan isoäiti Mirja Pyykkö leikkii kauppaa omintakeisilla säännöillä

Mirja Pyykkö pysähtyy laskemaan.

”Olen syntynyt heinäkuussa 1946, joten olen nyt… Minun on hirveän vaikea tajuta, että olen 78. Mielikuvissani seitsemän- ja kahdeksankymppiset ovat niin vanhoja… Ystäväni täytti äskettäin 80, ja olin aivan järkyttynyt. Tajusin että ensi tapaamisestamme on 60 vuotta!”

Toinen Mirjan kylpyhuoneen lampuista on pimahtanut, ja vanhan helsinkiläistalon hississä on hämärän kellertävä valo, joten päivittäinen peilikuva on armollinen. Oma ikä on helppo unohtaa.

Mirja jäi eläkkeelle Yleisradiosta kuusikymppisenä.

”Olin ollut siellä melkein 40 vuotta ja tehnyt paljon töitä, joten sain elämäntyöni toimittajana valmiiksi. Ajoitus tuntui oikealta, ystäväpiirini ei muuttunut enkä tuntenut putoavani mihinkään näkymättömyyteen.”

Eläkkeelle laskeutumista lievitti myös se, että Mirja kirjoitti seuraavina vuosina kaksi kirjaa. Toinen oli koi­rien ja koiraihmisten elämään keskittyvä Avec Lulu ja toinen omaelämäkerrallinen aikalaiskuvaus Ruudun takana. Lisäksi hän kävi joidenkin vuosien ajan myös puhujakeikoilla. Sittemmin hän on ollut useita vuosia oikeasti eläkkeellä, tosin aivan täysin hän ei ole toimittajan töitä jättänyt.

Mirja päätoimittaa Kruununhaan kaupunginosalehteä, Krunikkaa. Lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa, ja se ­tehdään talkoovoimin.

Koiria ja koiraihmisiä

Krunikkalaisen eläkeläisen päivä alkaa tutulla rutiinilla. Ensin aamukahvit ja yhdeksän kieppeillä koirapuistoon Tervasaareeen.

”Aamulenkki koiran kanssa on ollut tärkeä jo viisitoista vuotta. Koirapuisto merkitsee minulle hyviä keskusteluja sekä tapaamisia. Kohtaan monia kiinnostavia ihmisiä koirineen, ja se on hyvä päivänavaus.”

Minni-koira on 11-vuotias, ja sitä edelsivät Fredi sekä Lulu, joka innoitti emäntäänsä kirjoittamaan kirjankin. Mirja sanoo, että koira on paras ulkoiluttaja ja sosiaalistaja.

Muuten päivät kuluvat rauhallisen aktiivisesti, usein Krunikka-lehden parissa. Mirja haastattelee, kirjoittaa, sopii tulevia juttuja ja kasaa kokonaisuutta.

Aviomies Alf Larsson on muutaman vuoden Mirjaa nuorempi, ja hän tekee vielä tiiviisti töitä. Hän on gemmologi, jalokiviasiantuntija.

”En ymmärrä hänen alastaan juuri mitään, mutta osallistun mielelläni hänen työ- ja kongressimatkoilleen ulkomailla. Yhdessä on kiva matkustaa, ja kohteet ovat yleensä isoja kaupunkeja, joissa keksin helposti tekemistä.”

Tärkeimpiä ihmisiä Mirjan elämässä ovat lapsenlapset – rakas poikajoukko. Hänellä on kaksi poikaa, ja näillä molemmilla kaksi lasta. Ruotsissa asuvat pojanpojat ovat neljä- ja kaksivuotiaat, ja Helsingissä asuvalla pojalla on seitsemän- ja neljävuotiaat pojat.

Omaa kokemusta isoäideistä Mirjalla ei ole.

”En ehtinyt koskaan tavata omiani, ja ainoa isoisänikin oli aika etäinen. Haluaisin olla lapsenlapsilleni keskusteleva ja leikkivä mummi.”

Lastenlastensa kanssa hän on leikkinyt esimerkiksi kauppaa. Viime aikoina leikkiä on harrastettu helsinkiläisen nelivuotiaan kanssa: Ensin poika menee toiseen huoneeseen istumaan ja kääntyy ’tiskin’ takana istumaan selkä oveen päin. Sitten asiakas eli mummi koputtaa oveen ja kysyy, onko kauppa auki. Poika vastaa, että ei ole. Siihen mummi, että voi harmi, täytyy varmasti mennä toiseen kauppaan.

”Sen jälkeen poika ilmoittaa, että kauppa onkin juuri avautunut. Yleensä kauppias haluaa antaa minulle sekä ostokset että rahat. Siinä on vielä opeteltavaa.”

Sodan varjot

Mirjan lapsuuteen vaikutti se, että molemmat hänen vanhempansa olivat olleet sodassa. Sodasta ei kuitenkaan kotona puhuttu.

”Minä ja isosiskoni kuulimme kuiskinnat ja aistimme vanhempiemme pelot. Uutta sotaa pelättiin, vaikka sitä ei juuri mainittu.”

Mirjan poikien ikäluokka sen sijaan sai elää turvallisen lapsuuden. Sota oli vain jossain kaukana, se ei koskenut suomalaisia. Sodasta ja rauhanliikkeestä keskusteltiin, mutta suoranaista pelkoa ei ollut.

”Nyt olemme uudessa tilanteessa. Lapset lukevat otsikoita, ja lööpit kirkuvat Putinia ja Venäjän uhkaa. Eräänä päivänä jopa julistettiin, että Suomi on jo sodassa. Siinä on selittämistä pienille elämän ihmettelijöille.”

Mirjan mielestä aikuiset sanovat kevyesti isoja asioita lapsista ja lasten kuullen, varsinkin aiemmin tietous lapsipsykologiasta oli olematonta.

”Kun minulla todettiin kymmenvuotiaana synnynnäinen sydänvika, lääkäri sanoi vanhemmilleni, että tuolla sydämellä ei eletä yli nelikymppiseksi.”

Aiheesta ei juteltu sen enempää, ja siinä vaiheessa se kuulosti samalta kuin seitsemänkymppiselle sanottaisiin, että tuskinpa elät yli satavuotiaaksi.

”Lause jäi silti jonnekin mieleni sopukkaan. Vasta kun sydämeni leikattiin 32-vuotiaana, aloin uskoa, että voin elää vanhaksikin. Sen sijaan kuntoilemaan en oppinut. Kun en nuorena saanut sydämeni takia harrastaa liikuntaa, en myöhemminkään osannut.”

Vanhempien neuvot eivät kiinnosta lapsia, ja Mirja arvelee, että suoranaiset ohjeet eivät mene perille.

”Yritän aina keskustella lasten kanssa samalta tasolta, pohtia asioita tasa-arvoisesti ja kysellä heidän mielipiteitään. Saan varmasti heiltä enemmän kuin he minulta.”

Hän haluaisi siirtää lapsille kykyä viisastumiseen. Viisaus on Mirjan mielestä älyä, tilannetajua ja empatiaa.

”Kaikkein tärkeintä on empatia. Ajattelen, että se on kovuuden vastakohta. Yritän näyttää empatian mallia, siihen kannustaa ja sitä pohtia.”

Takana hyvä työelämä

Ammatti teki Mirjasta realistin, ja työ piti hänen jalkansa maassa. Hän teki paljon yhteiskunnallisia ohjelmia ja yritti nostaa esiin epäkohtia. Monet muistavat esimerkiksi 1980-luvun alussa esitetyn Lastenklinikan osasto 10 käsitelleen A-raportin. Lasten syöpäosaston resurssipulan paljastavan ohjelman seurauksena Mirja sai porttikiellon silloiseen Hyksiin, koska katsottiin, että ohjelma huononsi sairaalan imagoa.

”Odotin silloin toista poikaani, ja hieman pelokkaana mietin, mitä tapahtuisi, jos lapsi sairastuisi. Voisinko mennä häntä katsomaan?”

Myöhemmin ohjelma sai paljon kiitosta, huomion seurauksena aloitettiin merkittävä keräys, ja vähitellen syöpäosaston talous parani.

”Jos jotakin opin työurani aikana, niin ainakin sen, että ammatti tai asema eivät takaa mitään. Auktoriteettiusko ja herranpelko katosivat. Asioita kannattaa kyseenalaistaa ja vallanpitäjiltä pitää vaatia vastuuta.”

Kun Mirja haastatteli Tampereen yliopiston tieotusopin laitoksen dosenttia Tapio Varista, tämä sanoi, että jokaisella sukupolvella on oikeus ja velvollisuus luoda yhteiskuntaan oma tunnelmansa.

”Hän käytti sanaa velvollisuus, ja tuota viisasta lausetta olen muistelut seuratessani esimerkiksi uutisia Elokapinaliikkeestä. Sympatiani ovat heidän puolellaan. Kapinointi on tärkeää, tavat vain muuttuvat, ja paheksujia riittää.”

Mirja muistaa kuinka hän 1980-luvun juppiaikana ei oikein löytänyt paikkaansa toimittajana. Tuolloin lapsia kasvatettiin pärjäämään yksilöinä, tavara oli arvossaan ja nuoret isät sijoittivat ja seurasivat osakkeidensa heilahtelua. Vastapainoksi ajan tunneilmastolle syntyi Yöstudio, jonka tarkoitus oli muistuttaa mitalin toisesta puolesta. Ensimmäisessä lähetyksessä puheenvuoron saivat ääriliikkeistä irtautuneet uskontojen uhrit ja myöhemmin ääneen pääsivät muun muassa niin sanotut pultsarit.

”Jotkut heistä tervehtivät minua kadulla vieläkin.”

Uskonto tuntui falskilta

Mirjan lapsuudenkoti oli uskonnollinen, ja perhe asui Oulun diakonissalaitoksella. Isä oli talouspäällikkö ja äiti kotirouva.

”Jouduin kulkemaan mukana körttiseuroissa ja kuuntelemaan tylsiä saarnoja. Lapsikin huomasi, että yhteisön ihanteet ja todellisuus eivät täsmänneet tapaan olla hyvä ihminen.”

Kun isä ja äiti olivat poissa, Mirjaa ja hänen isosiskoaan tuli hoitamaan diakonissaopiskelija. Heti kun vanhemmat olivat lähteneet, opiskelijatyttöjä olikin paikalla viisi tai kuusi. He juttelivat keskenään ja soittelivat perheen lankapuhelimesta toisella paikkakunnalla asuville poikaystävilleen, joiden olemassaolo oli heiltä kielletty. Ja kun vanhemmat tulivat kotiin, paikalla oli jälleen vain yksi kuuliainen lastenvahti.

”Emme koskaan käräyttäneet tyttöjä, sillä olimme kuulleet, että eräs hoitaja oli tehnyt itsemurhan. Tajusimme, että heillä oli tiukka kuri ja moni asia oli vain kulissi.”

Kouluvuotensa Mirja asui Kangas­alla Tampereen lähellä, jonne perhe muutti, kun Mirja oli kuusivuotias.

”Vanhempien vakaumusta ja körttiläistä yhteisöä seuraamalla aloin teini-­iässä vieroksua uskontoa yhä enemmän. En eronnut kirkosta, mutta en voi sanoa olevani uskonnollinen.”

Kuoleman jälkeistä elämää Mirja ei ole erityisemmin miettinyt. Realistina hän suhtautuu kaikkiin teorioihin epäilevästi.

”Että olisinko voikukka vai pääskynen”, hän sanoo naurahtaen.

Eli kasvaisiko ihminen vain rikkaruohoa tai saisiko linnun hahmon kuolemansa jälkeen? Sitten hän kertoo uskomuksesta, jonka mukaan ihmisen elämä saattaisi siirtyä nuorelle läheiselle. On ajateltu, että vanhemman sukulaisen kuoltua samoihin aikoihin syntynyt nuorempi sukulainen saattaisi periä hänen ominaisuutensa, elämä ikään kuin jatkuisi uudessa tulokkaassa.

”En sano, että uskon tähänkään, mutta jotakin koskettavaa ajatuksessa on.”

Mirjan isoäiti kuoli 55-vuotiaana, kaksi vuotta ennen Mirjan syntymää, ja näillä kahdella eri aikaan eläneellä sukulaisnaisella on paljon yhtäläisyyksiä.

”Olemme hyvin samannäköisiä ja -kokoisia, ja isoäidillä oli sama sydänvika kuin minulla. Isoisän mielestä olimme myös samantapaiset. Olen aina kokenut isoäitini kaikkein läheisimmäksi sukulaiseksi, vaikka en ehtinyt koskaan tuntea häntä.”

Hyvää arkea

”Uskon, että ihmisen perusminä muuttuu melko vähän, tunnen olevani sama ihminen kuin nuorempanakin. Toivottavasti kuitenkin edes vähän nuoruuden ehdottomuutta olisi kadonnut. Joskus osaan jo katsoa joitakin asioita vähän sormien läpi.”

Vanheneminen on Mirjan mielestä ristiriitaista, eikä hän halua erityisemmin ajatella koko asiaa. Hän elää tyytyväistä arkea, päivä kerrallaan.

”Mitään suuria ja toteutumattomia unelmia minulla ei ole. Elämäni on ollut hyvä, ja realistina tiedän, että raja tulee joskus vastaan. Nyt nautin jokaisesta päivästä.”

Kuolemaakaan Mirja ei suostu pelkäämään eikä edes pohtimaan. Miksi sitä pitäisi ajatella?

”Jos oikein pakottaudun miettimään omaa kuolemaani, ensimmäiseksi nousee mieleen, että kuinka lapsenlapset pärjäävät. Heillä ei olisi enää mummia. Sitten ajattelen realistisesti: En minä ole oleellisin asia heidän arjessaan, he selviävät kyllä vallan hyvin ilman minua.”

Mirja ei ole miettinyt hautapaikkaansa eikä kirjannut ylös toiveita värssyistä tai muistojuhlan ohjelmista tai tarjoiluista.

”Sitä olen suunnitellut, että laittaisin jollekin paperille kaikki pankkiasiani, tunnussanat ja muut tietokone- ja paperijutut, jotka helpottaisivat perillisieni järjestelyjä, mutta sitäkään en ole saanut tehdyksi. Huomaan koko ajan lykkääväni tuon tyyppisiä asioita johonkin tulevaisuuteen. Sitten joskus.” 

Juttu on julkaistu Vivan numerossa 9/2024.