Niukan lapsuuden elänyt Petra, 41, kävi lukioiässä ensimmäistä kertaa kaverilla, joka asui omakotitalossa

Olin kasiluokkalainen, kun luin Jari Sarasvuon Sisäisen sankarin. En varmaan kuulunut kirjan kohderyhmään, mutta Sarasvuon ajattelu kolahti minuun täysillä. Olin elänyt niukan lapsuuden Pupuhuhdan lähiössä Jyväskylässä kaksin yksinhuoltajaäitini kanssa, mutta Sisäisen sankarin ansiosta tajusin, että voisin vaikuttaa tulevaisuuteeni.

Se, että aloin lukea Sisäistä sankaria, tapahtui puolivahingossa. Sarasvuon nimi oli minulle tuttu Hyvistä, pahoista ja rumista. Olin alkanut seurata tv-ohjelmaa, koska olin kiinnostunut nyrkkeilystä ja Simo Rantalaisesta. Se taas juontui siitä, että tätini mies on nyrkkeilyvalmentaja. Olin aina pienenä viikonloppuhoidossa hänen nyrkkeilysalillaan, jos äiti joutui olemaan töissä – äitini teki siihen aikaan laitossiivoojan ja vahtimestarin töitä.

Rakastin nyrkkeilysalin lämpöistä tunnelmaa. Olin maskotti, josta kaikki pitivät huolta.

Yksi Pupuhuhdassa asumisen hyvä puoli oli siinä, ettei lasten kesken ollut vertailua. Kaikilla perheillä oli sama taloustilanne. Mutta välillä, kun kavereiden kesken tuli puhetta tulevaisuudesta, tunsin ulkopuolisuutta. Moni ystävistäni halusi jäädä asumaan samoille kulmille ja mennä lähitöihin. Minulla oli isompi kuvio mielessäni: halusin menestyä opinnoissani ja lähteä valloittamaan maailman. Pärjäsin hyvin koulussa. Sisäisen sankarin innoittamana päätin hakea Tampereelle viestintälukioon.

”Moni asia, joka muille oli tavallista, oli minulle ihmeellistä”

Uusi kotikaupunki avasi minulle aivan eri ikkunan maailmaan. Vasta seuratessani keskiluokkaisista perheistä tulevien ystävieni elämää ymmärsin selkeämmin, mikä oma taustani on. Moni asia, joka muille oli tavallista, oli minulle ihmeellistä. Kävin esimerkiksi elämäni ensimmäistä kertaa kylässä kaverilla, joka asui omakotitalossa. Kun ystäväni vanhemmat tulivat kättelemään minua ovelle, olin aivan ihmeissäni. En ollut tottunut siihen, että aikuiset käyttäytyvät noin.

Vaikka olin tosi hyvä koulussa, lukion opo kehotti minua hakemaan ammattikorkeakouluun. ”Akateemisten lapset menevät yliopistoon”, hän sanoi. Lähdin opiskelemaan yhteisöpedagogiksi. Sain rahoitettua opintoni työskentelemällä R-kioskeilla.

Ammattikorkean opettajat kannustivat minua hakemaan yliopistoon, ja niin hain lukemaan sosiaalipolitiikkaa. Olen sukuni ensimmäinen, joka on käynyt yliopiston. Sisäisessä sankarissa ihminen on oman onnensa seppä, mutta en ajattele niin mustavalkoisesti. Välillä elämässä on myös onnea tai epäonnea. Minulle kävi tuuri siinä, että tielleni tuli hyviä opettajia.

Yliopistossa tapasin myös ensimmäisen aviomieheni. Menimme naimisiin. Vaikka opiskelin, kävin koko ajan myös töissä. Tein keikkoja lastensuojelussa, kunnes siirryin töihin järjestöön, joka tekee ehkäisevää huumetyötä nuorten parissa.

Työelämässä pyyhki hyvin, mutta yksityiselämäämme varjosti iso murhe: emme saaneet lasta mieheni kanssa. Pääsimme hedelmöityshoitoihin, mutta niistäkään ei ollut apua. Tapamme oireilla tilannetta ajoivat meidät erilleen, ja päädyimme lopulta eroamaan.

”Suhde eteni vauhdilla”

Tapasin nykyisen puolisoni Eeron Tinder-treffeillä. Ihastuin heti hänen komeuteensa ja tapaansa keskustella. Hän oli älykäs ja verbaalinen ja hänestä huokui innostuminen elämästä. Myös hänen avoimuutensa teki vaikutuksen. Hän ei arastellut kysyä suoraan esimerkiksi lapsettomuudesta.

Suhde eteni vauhdilla. Koska olimme molemmat kokeneet jo yhdet liitot, tiesimme mitä haluamme: toivoimme perhettä. Kuinka ollakaan, ei mennyt kuin muutama kuukautiskierto ja olinkin raskaana. Kun näin varhaisultran monitorissa pienen sykkivän sydämen, tunne oli uskomaton.

”Vastasin, että olen opiskellut Sarasvuon pitkän oppimäärän”

Risto on nyt kahdeksan. Hän on mieletön tyyppi. Nautin tosi paljon hänen seurastaan.

En tunne muuttuneeni ihmisenä äitiyden vuoksi, mutta yksi asia on ny­kyään eri lailla: tapani tehdä työtä on muuttunut. Olen kokenut työnteon aina palkitsevana. Se antaa minulle onnistumisen kokemuksia ja hyvää oloa. Olen kova uppoutumaan töihini. Olen joutunut kuitenkin opettelemaan priorisointia. Vaikka töissä olisi kuinka kiinnostavia asioita, tiedän, etten voi antaa työlle sataa prosenttia itsestäni, vaan minun pitää säästää osa voimistani siihen, että voin olla läsnä kotona.

Tein neljä vuotta sitten urahypyn. Taas Sarasvuolla oli roolinsa muutoksessa. Olin tehnyt 15 vuotta töitä järjestöpuolella mutta nyt hain uutta paikkaa piirrosvi­deoita tekevässä yrityksessä. Haastattelussa kysyttiin, mikä on bisnesosaamiseni laita. Vastasin, että olen opiskellut Sarasvuon pitkän oppimäärän. Tarkoitin sillä, että olin lukenut kaiken, mitä hän oli kirjoittanut, kuunnellut hänen ohjelmansa ja opiskellut hänen kirjavinkkinsä – minussa on ollut aina se, että haluan kehittää itseäni ja tutkia uusia maailmoja. Vastaus tyydytti työnantajaani, ja sain paikan. Nykyään toimin saman yrityksen toimitusjohtajana. Olen innoissani siitä, että olen uuden äärellä. Nautin kehittäjän roolista.

”Vielä parikymppisenä peittelin sitä, että tulin eri maailmasta kuin muut”

Omassa kasvussani vaikeinta on ollut hyväksyä ne asiat, jotka omalla polulla ovat tapahtuneet. Vielä parikymppisenä peittelin sitä, että tulin eri maailmasta kuin muut, kunnes kolmenkympin jälkeen huomasin, että lapsuus olikin kääntynyt voimavarakseni. En kokenut enää, että tulisin takamatkalta.

Viime keväänä sain hyvän ystäväni kanssa idean: perustaisimme stipendin vanhaan yläkouluumme. Aloimmekin pohtia, mikä urapolkujamme yhdistää, vaikka reittimme poikkeavat toisistaan – ystäväni meni 16-vuotiaana metsäopistoon, sai perheen nuorena ja eteni sitten korkeaan asemaan työelämässä.

Lopulta keksimme vastauksen: meitä yhdistää uteliaisuus! Se on se, mikä on tuonut meidät tähän pisteeseen. Muotoilimme tekstin: ”Tämä stipendi annetaan henkilölle, joka lähestyy maailmaa innokkaasti tutkien ja kokeillen. Jatka ilolla ja pidä samalla itsestäsi huolta. Maailman tutkimiseen on aikaa koko elämä.”