”Lapsuuteni ei ollut ideaalein mahdollinen. Äiti oli yksinhuoltaja ja joutui tekemään paljon töitä, joten minä ja kaksi vuotta nuorempi siskoni vartuimme 90-luvulle tyypillisinä avainkaulalapsina helsinkiläisessä lähiössä.
Kun olin 17-vuotias, äiti sai aivoinfarktin ja kävi lähellä kuolemaa. Koska äiti joutui opettelemaan uudelleen sekä puhumaan että kävelemään, otin vastuun perheen arjesta.
Muistikuvat tuolta ajalta ovat ristiriitaisia. Toisaalta olin ihan tavallinen lukiolainen ja vietin aikaa ystävieni kanssa. Samaan aikaan olin kuitenkin myös äitini omaishoitaja.
Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että eihän lapsen olisi sellaista taakkaa pitänyt ottaa kantaakseen. Minulle äidin sairastuminen oli kokemus, joka viimeistään pakotti itsenäistymään.
Anu lukioikäisenä. – Kuvassa näkyy positiivisuus, jonka tunnistan itsessäni vielä tänäkin päivänä.
Adhd-diagnoosi selitti opiskeluvaikeuksia
Kun ensimmäinen yritykseni meni konkurssiin nelisen vuotta sitten, laskin tehneeni töitä tauotta 13-vuotiaasta. Pitkälle aikuisikään olen määrittänyt arvoni koulu- ja työmenestyksen mukaan.
Koulussa vetelin kokeista kymppejä, minkä vuoksi opettajat katsoivat sormiensa läpi levotonta käytöstäni ja epäjärjestelmällisyyttäni. Vielä lukiossa pärjäsin, mutta yliopistossa en enää saanut opintoja kasaan.
Olin hyvin suorituskeskeinen ja tavoitteeni olivat niin korkealla, etten pystynyt niitä saavuttamaan. Koska en myöskään saattanut madaltaa rimaa, jätin hommat kokonaan tekemättä. Olen jättänyt parikin eri korkeakoulututkintoa kesken.
Aikuisiällä sain adhd-diagnoosin, joka selittää erityisesti opiskeluvaikeuksiani. Uskon, että oikeanlaisella tuella olisin voinut selvitä yliopiston läpi.
Sen sijaan hakeuduin työelämään, ja siellä olenkin pärjännyt. Nykyään osaan palastella tavoitteeni sopiviksi sekä säädellä sosiaalista jaksamistani.
”Eron jälkeen koko hermostoni on rauhoittunut.”
Konkurssia seurasi rypemisvaihe
Kun sain nyt 14- ja 12-vuotiaat lapseni, aloin haaveilla yrittäjyydestä. Koin sen olevan helpoin tapa yhdistää työ ja perhe.
Yhdessä yhteistyökumppanini kanssa keksimme perustaa lastentarvikeliikkeen. Hän oli paras mahdollinen yhtiökumppani, ja koko työyhteisömme oli kuin perhe. Kun yritys vuonna 2020 ajautui konkurssiin, pahimmalta tuntui se, että työntekijämme menettivät paikkansa.
Konkurssia en hävennyt. Olimme tehneet yrityksen eteen kaikkemme, ja päätimme myös puhua asiasta suoraan. Liian usein yrittäjät vetävät itsensä aivan piippuun. On ihan sallittua luovuttaa hyvän sään aikana.
Olin onnekkaassa asemassa, sillä minulle ei jäänyt velkaa eikä maksuhäiriömerkintää. Silti koin konkurssin jälkeen rypemisvaiheen. Kun en saanut heti töitä, ajattelin, etten ikinä tule löytämään paikkaani työelämässä.
En ollut koskaan elämässäni ollut tekemättä mitään, mutta nyt vietin kuukausia täysin jouten. Aloin kirjoitella liiketoimintasuunnitelmia omaksi ilokseni, ja yhtenä päivänä havahduin siihen, että kotini läheltä puuttui lastentarvikekirppis. Sen jälkeen asiat edistyivätkin nopeasti: parissa viikossa uusi kirpputoriyritykseni oli pystyssä.
Anu vaihtoi helmikuun alkupuolella sukunimensä. Ilontaka putkahti hänen mieleensä eron jälkeen lenkillä.
Suomen uhkarohkein yrittäjä on varovainen
Kesällä 2023 minut valittiin Suomen uhkarohkeimmaksi yrittäjäksi. Se tuntuu ristiriitaiselta, sillä olen yrittäjänä nykyään hyvin varovainen. Opin aiemmista virheistäni ja aloitan jokaisen päiväni Excelillä.
Olen jatkuvasti kartalla siitä, kuinka paljon firman tilillä on rahaa. Kivijalkakaupallani ei ole senttiäkään velkaa, sillä en enää kasvata yritystä velkarahalla.
Meillä on nyt kaksi myymälää, ja avaan uusia vain harkiten. Kasvutahti on rauhallinen, sillä en tahdo olla aina töissä.
Yrittäjänä vahvuuteni on päätöksentekokyky. Olen oppinut myös hyödyntämään adhd:tani. Surffaan sen avulla – olen hetkittäin älyttömän luova ja nopea, ja saatan tehdä yhden aamupäivän aikana koko viikon työt. Vastineeksi sallin itselleni palautumisaikaa hetkinä, jolloin työnteko ei huvita.
Avioero vei terapiaan
Kun vuosi sitten erosin lasteni isästä liki 14 avioliittovuoden jälkeen, tajusin, että konkurssissa ja avioerossa on paljon samaa. Molempien taustalla on usein pitkällistä hampaat irvessä -yrittämistä. Vasta jälkikäteen tajuaa, että hanskat olisi pitänyt lyödä tiskiin jo paljon aiemmin.
Miellyttäjäluonteena olen aina halunnut ilahduttaa muita, ja jos olen onnistunut siinä, olen pitänyt itseäni riittävänä. Kun avioliitto romahti, katosi kaikki, mitä olin pitänyt turvallisena.
Eron jälkeen kävin terapiassa. Sieltä tarttui ymmärrys siitä, ettei minun tarvitse suorittaa, jotta minut huomattaisiin. Osallistuin myös eroseminaariin, jossa tajusin, etten tarvitse ketään muuta täyttämään tarpeitani. Pystyn siihen itse.
Tukea olen saanut rakkailta ystäviltäni ja siskoltani. Myös äitini, joka on ollut sairauseläkkeellä infarktistaan asti, on tukenut minua omalla tavallaan. Hän on aina hyväksynyt minut sellaisena kuin olen.
– Pyöräily on minulle todella merkityksellinen harrastus. Sen avulla olen selvinnyt niin konkurssista kuin avioerostakin.
Vapaus ostaa kaupasta mitä haluaa
Koska tulen niukoista kotioloista, minun on ollut vaikea suoda itselleni taloudellista menestystä. Tuntuu oudolta, että voin ostaa miettimättä lapsille kengät tai ruokakaupasta mitä haluan.
Toisaalta on hauskaa, että nykyään voin käyttää rahaa asioihin, jotka tuottavat minulle iloa. Tänäänkin olen menossa hierontaan. Kun on elänyt joskus toisin, tätä osaa arvostaa.
Eron jälkeen koko hermostoni on rauhoittunut. Vuoden mittaan olen nauttinut asioista, joita en ole pitkään aikaan tehnyt. Olen käynyt keikoilla ja festareilla, mutta myös ollut kotona tekemättä mitään.
Ensimmäistä kertaa elämässäni olen uskaltautunut tuntemaan tunteita. En enää sysää niitä syrjään liikunnalla tai suunnittelemalla jotakin uutta, vaan vain olen niiden kanssa.
Lapsetkin saavat nähdä minut itkemässä. Haluan opettaa heille, että kaikki tunteet kuuluvat elämään eikä niissä ole mitään pahaa. Tunteisiin ei kuole.
Olen oppinut, että turva on minussa itsessäni. Kun kohtelen itseäni ja muita hyvin, elämäni on hyvää.”
Hyvää elämää
Olen ylpeä siitä, miten hyvin kohtelen itseäni. Ajattelen itsestäni hyvää.
Inspiroidun pikkusiskostani Jaanasta. Hän on paras ystäväni ja esikuvani. Olen oppinut häneltä paljon omien rajojen vetämisestä.
Rakkain rutiinini on salilla käyminen. Treenaan tarkan ohjelman mukaan, jonka myötä joudun säännöllisesti epämukavuusalueelle.
Saan voimaa ihan tavallisesta arjesta. Nautin elämästä itseni ja lasteni kanssa, työstä ja levosta.
Haaveilen elämän pienistä ja isoista nautinnoista, joita saan kokea.
Arvostan avoimuutta ja rehellisyyttä sekä tunnetaitoja.
Tunnetko naisen, jonka elämäntarinan haluaisit lukea Annasta?
Lähetä vinkki meille sähköpostilla anlukija@otavamedia.fi tai kirjeitse Anna, Uudenmaankatu 10, 00015 Otavamedia (kuoreen merkintä ”Matka naiseksi”). Emme valitettavasti voi vastata kaikkiin viesteihin henkilökohtaisesti.
