Nuorena Erika, 41, kipuili sinkkuuttaan – sitten tuttu maatilan isäntä soitti ja kertoi olevansa jo matkalla iltakahville

”Lapsena olin aina loppukesästä surullinen ja katkera, kun piti lähteä setäni hevostilalta Pohjois-Karjalasta kotiin Vantaan Myyrmäkeen. Kadehdin serkkujani, jotka saivat asua maalla. He elivät sitä unelmaelämää, jota minä olisin halunnut elää.

Itse elin unelmaani vain kesälomilla. Miten ihanaa oli astua ovesta suoraan nurmikolle paljain varpain, kun kotona betonilähiössä piti kulkea lukittujen ovien ja hissin kautta asfalttipihalle.

Maalla kaikkein ihaninta oli herätä neljältä kesäaamuna ja päästä setäni vaimon mukana maatalouslomittajan töihin. Enon vaimo puolestaan oli töissä sikatilojen lomittajana Nakkilassa. Hänkin otti minut mukaan töihinsä, kun lomailimme heillä.

Huomasin lehmät ja siat yhtä kivoiksi eläimiksi kuin hevoset. Yksitoistavuotiaana minulle oli jo selvää, että haluan isona maatalouslomittajaksi.”

Lue myös: Rauni Miettiselle navetta on luovuuden lähde: ”Lypsyllä ajatukset liitävät”

Kiusaaminen sisuunnutti

”Kotona Myyrmäessä tunsin itseni ulkopuoliseksi ja erilaiseksi. Koin, että en kuulunut sinne vaan kaipasin maalle. Olisin kamalasti halunnut kertoa koulukavereilleni, miten hienoa oli painaa hevosella menemään pitkin peltoja, mutta heitä ei kiinnostanut kuunnella. Hevoshullu-lehden kautta hankin pari kirjekaveria maalta. He olivat samanhenkisiä kuin minä, ja heidän kanssaan kirjoittaminen oli kivaa.

En tuntenut itseäni ulkopuoliseksi siksi, että minua haukuttiin koulussa lihavaksi, sillä ketäpä ei olisi koulussa kiusattu. Nälviminen jätti jälkeensä epävarmuuden ja kovan itsekritiikin, mutta samalla se sisuunnutti. Ei tullut mieleenkään näyttää muille, että heidän sanomisensa olisivat hetkauttaneet minua.

Nykyään ajattelen, että kiusaaminen auttoi kasvamaan sillä tavalla vahvaksi, että en jää märehtimään muiden sanomisia.

Elämäni muuttui helpommaksi, kun muutin 15-vuotiaana pois kotoa. Aloitin opinnot maatalous­oppilaitoksessa Hämeenkyrössä. En todellakaan potenut koti-ikävää.

Vasta jälkikäteen olen ymmärtänyt, mistä lapsuuden ulkopuolisuuden tunteeni johtui. Sisäoppilaitoksesta löysin oikeita ystäviä ja hengenheimolaisia. Nykyään puhutaan siitä, kuinka jotkut kokevat syntyneensä väärään kehoon ja tuntevat esimerkiksi olevansa miehiä, vaikka ovat syntyneet naisen kehoon.

Minä puolestani synnyin väärään paikkaan, kaupunkilaiseksi, vaikka olen sydämeltäni, sielultani ja joka solultani maalainen.”

Minustako peräkylän hassahtanut nainen?

”Maatalouskoulussa kävi pian selväksi, että minusta ei voi tulla lomittajaa. Polveni ja selkäni eivät pitkän päälle kestäisi niin raskasta työtä.

Niinpä jatkoin opintoja ammattikorkeakouluun ja agrologin tutkintoon asti. Maatalouskoulussa oli tytölle tarjolla paljon tulevia isäntiä: meidän luokallamme oli kolmekymmentäviisi poikaa, kun tyttöjä oli viisi. Minä kuitenkin elin sinkkuna. Mitään vakavampaa ei paria seurustelusuhdetta lukuun ottamatta ollut koko opiskeluaikana.

25-vuotiaana pohdin, tuleeko minusta yksinäinen hassahtanut nainen, joka asuu koiransa ja kissansa kanssa rintamamiestalossa Mouhijärven perämetsässä. Muilla samanikäisillä maalaisnaisilla oli jo pari lasta.

Sitten lakkasin ajattelemasta miehettömyyttä ja perheettömyyttä pahana juttuna, koska tykkäsin elämästäni. Sain asua maalla, minulla oli hauskaa seuraelämää ja kiva työ johtavana lomittajana Sastamalassa.

Työnkuvaan kuului tehdä tilakäyntejä. Kävin alueen jokaisella maatilalla tietyin väliajoin katsomassa, että työolosuhteet olivat lomittajien kannalta hyvät ja turvalliset. Näissä asioissa tulin käymään Jannen tilalla.”

Elämä on helppoa purjehdusta

”Työasioista siinä juteltiin, eikä ilmassa ollut mitään flirttiä. Juttelun lomassa ilmeni, että meillä oli yhteisiä tuttuja. Yksi opiskelukaverini oli Jannen hyvä ystävä.

Niinpä Jannen puhelu yhtenä iltana tuli täytenä yllätyksenä. Keskustelun lomassa hän kertoi ajelevansa paraikaa minun luokseni iltakahville. Luulin hänen vitsailevan, mutta kun hän sanoi, minkä tienviitan juuri ohitti, tajusin, että sieltä tullaan oikeasti.

Olin ollut jo menossa nukkumaan, mutta nyt vedin äkkiä vaatetta päälle. Myöhemmin Janne paljasti, että oli heti kysellyt minunkin tuntemalta ystävältään, mikä olin naisiani ja olinko vapaa.

Siitä se lähti. Molemmat ajateltiin, että kun yhdessäolo kerran tuntui hyvältä, asian kanssa ei tarvinnut vetkutella.

Vaikka ennen Jannen tapaamista olin kipuillut perheettömyyttäni, äitiys ei kuitenkaan ollut minulle itsestään selvä toive. Nuorena en osannut nähdä itseäni äitinä ja ajattelin, että en ehkä halua lapsia. Minusta tuntui vahvasti siltä, että äitiys ei ollut asia, joka määrittäisi minua missään määrin.

Ei se määrittelekään, vaikka nykyisin olen äiti. Jannen tapaamisen myötä aloin ajatella, että ehkä voisin olla omanlaiseni äiti-ihminen. Meillä on kolme lasta, ikävuosiltaan 9–12, enkä vaihtaisi heitä mihinkään.

Viime vuodet olen hoitanut työkseni lihakarjaamme. Työn ainoa miinuspuoli on se, että se käy välillä yksinäiseksi. Olen hyvin sosiaalinen. Välillä on päästävä edes kauppaan näkemään muita kuin perhettä.

Muutama vuosi sitten halusin oppia hoitamaan oman karjan kipuja ja lihasjumeja. Kouluttauduin kraniosakraaliterapeutiksi. Se on hellävaraista käsittelyä, ja mikä parasta, sillä voi hoitaa eläinten lisäksi myös ihmisiä. Minulla on asiakkaina niin nautoja kuin niiden emäntiä ja isäntiä. Terapiatyö on on kiva vastapaino karjanhoidolle.

Yläasteen jälkeen elämä on ollut helppoa purjehdusta. Tuntuu, että olen saavuttanut kaiken, mistä unelmoin. En kaipaa minnekään, vaan haluan vain elää tätä elämääni.”

Lue myös Kotiliesi.fi: Millaiset tulot ja menot on maatilaa pyörittävillä Lauralla ja Mikalla? Sipsejä ei ostella ja makeisiakin vain harvoin