Nyhtökauran perustaja Reetta Andolinilla oli poikkeuksellinen lapsuus – äidiksi tultuaan hän päätti, ettei aio elää kahdessa maailmassa

Reetta Andolin, 47, asuu Helsingin Käpylässä keskellä unelmaa. Puutalon pihalla kukkivat kukat ja rönsyävät syreenipensaat. Kasvihuoneessa kypsyvät kurkut, herneet ja tomaatit.

– Rakastan puutarhanhoitoa. Minulle on tärkeää saada istuttaa taimia ja olla jonkin sellaisen äärellä, mikä ei ole minusta lähtöisin, mutta jota voin ruokkia ja seurata kun asiat kasvavat, elintarviketieteiden tohtori, tuore esikoiskirjailija kertoo.

Kaipuu maan möyrimiseen heräsi jo teininä, kun Reetta asui Hämeenlinnassa. Hän pani Maaseudun tulevaisuuteen ilmoituksen, että haluaa maalle töihin ja pääsi hartolalaiselle maatilalle kolmeksi kesäksi.

Sittemmin hänellä on ollut lähes jokaisessa kodissaan puutarha.

Käpylän-talo on Reetta Andolinille paikka, jossa hän voi hengähtää. Hän on reissannut Helsingin ja Raision väliä syksystä 2023. Silloin hän aloitti uudessa pestissään elintarvikeyhtiö Raision innovaatiojohtajana vastaten tutkimus- ja tuotekehityksestä. Pari yötä viikossa hän nukkuu Raisiossa, ettei tarvitse olla jatkuvasti tien päällä.

– Tämä sopii elämänvaiheeseen, jossa lapseni ovat jo aikuisia. Raisiossa on työ ja Käpylässä elämä. Olen innoissani, että työskentelen pitkästä aikaa korporaatiossa, pari startupia kuten nyhtökaurasta tunnetun Gold and Greenin perustanut Reetta sanoo.

Hänen mielestään ihmisten pitäisi käyttää lihalle vaihtoehtoisia proteiineja paljon nykyistä enemmän, jotta ilmastonmuutosta voitaisiin jarruttaa ja terveys kohenisi.

– Syömme yhä hirveitä määriä lihaa. Meillä on Raisiossa koko kauraketju sopimusviljeljöistä, myllystä aina kaurajuomiin asti. Minun pitää nyt tiimeineni ratkoa esimerkiksi sitä, miten kasvattaa kauran arvoa raaka-aineena. Vaikka nyhtökaura loi aikanaan ilmiön, olemme kasviproteiinien kanssa vasta alussa. Pitää löytää ratkaisu, joka maistuu massoille.

Lue myös: Satavuotiaiden sanat tekivät Li Anderssoniin valtavan vaikutuksen –”Elämässä pitää olla sopivassa suhteessa lämpöä, naurua, tanssia ja rakastelua”

”Minulla oli lapsena enemmän kuin muilla”

Lapsuudessaan Hämeenlinnassa Reetta pääsi tutustumaan raakaravintoon, kun hänen äitinsä harrasti sitä 1980-luvun henkeen: kotona oli ituviljelmiä ja juotiin vehnänorasmehua, vaikka toki muutakin syötiin. Äiti oli luontaishoitoyrittäjä ja isä opetti insinöörejä. Kolmilapsinen perhe kuului esikoislestadiolaiseen uskonyhteisöön.

– Kasvoin hyvin yhteisöllisessä ilmapiirissä. Usein minulta kysytään, mistä olen joutunut uskonyhteisön takia luopumaan tai mistä olen jäänyt paitsi. En kokenut sellaista vaan tunsin, että minulla oli lapsena enemmän kun muilla, serkkujakin 52.

Reetan mieleen ovat painuneet lastenleiri ja muut yhteiset hetket, joissa pelattiin kirkonrottaa ja lipunryöstöä.

– Ne ovat ehkä kirkkaimpia muistojani lapsuudesta.

Yhä hän ajattelee, että yhteinen hyvä on tärkeää, mutta uskonnollisen yhteisön elämään hän ei osallistu.

– Kun aikuistuin, sain lapset ja menin töihin, yhteisön opit oikeasta ja väärästä alkoivat tuntua ahtailta. Mietin, miksi käyn tilaisuuksissa jos en usko, mitä niissä puhutaan. Pohdin myös, mitä opetan omille lapsilleni. Että enhän voi elää kahdessa maailmassa.

Jo nuorena Reetta alkoi kaivata pikkukaupungin ympyröistä muualle. Häntä eivät kiinnostaneet ikätovereiden puuhat vaan hän vietti aikaa kirjastossa luonnontiedeaiheiset tietokirjat tai L. M. Montgomeryn Anna-sarjan romaanit käsissään.

– Haaveilin suuremmasta maailmasta kuin missä pikkukaupungissa elin.

Hän muistaa kirkkaasti viisitoista-vuotiaana Helsinkiin tekemänsä retken ja käynnin valokuvataiteen näyttelyssä Kaapelitehtaalla. Muisto liikuttaa häntä.

– Se oli pään räjäyttävä kokemus. Että voi olla jotain niin kaunista. Näin kuvista, miten ihmiset elävät muualla.

Uran ja perheen ristiriita

Reetta Andolinin tuoreen esikoisromaanin Unelma päähenkilö, vegaanista juustoa kehittävä Hanna elää uskonnollisessa yhteisössä. Se ei kuitenkaan kuvaa Reetan lapsuuden yhteisöä.

– Romaanin yhteisö on vain jokin uskonnollinen yhteisö.

Romaanin Hannalla on monta pientä lasta, ja hän on perustamassa startup-yritystä. Hän tasapainoilee uskonyhteisön edellyttämän roolin ja urapaineiden välillä. ”Töihin meno on huoruuden alku”, sanotaan romaanissa.

– Usein uskonnolliseen yhteisöön kuuluvaa naista kuvataan synnyttämisen ja perheen kautta, mutta itse halusin kuvata naista töihin menon kautta. Olen itsekin kokenut ristiriitaa uran ja perheen välillä, mutta minulla ei ole siihen muuta vastausta kuin että se pitää vain elää läpi.

Myös hänen oma äitinsä oli itsenäinen yrittäjänainen, joka toteutti itseään vaikka kantoi myös perinteisen roolinsa.

Reetan oma polku vei aikoinaan opiskelemaan Helsingin yliopistoon luonnontieteitä ja elintarvikekemiaa. Hän perusti perheen parikymppisenä ja sai lyhyen ajan sisällä kolme lasta.

– Minulla oli paljon samanikäisiä ystäviä, joilla oli myös lapsia, joita me hoidimme yhdessä. Muistoni perheemme pikkulapsiajasta ovat hyvin positiivisia.

Neljännen lapsensa Reetta sai vajaa kolmekymppisenä. Samoihin aikoihin hän aloitti työelämää Atrialla, jossa hän kehitti tuotantoprosesseja.

Reetan avioliitto päättyi neljä vuotta sitten eroon. Silloin Reetta Kivelä osti paritalon puolikkaan Käpylästä ja otti käyttöönsä isoisänsä sukunimen Andolin.

Lue myös: Tara, 42, kasvoi katoliseen kulttuuriin, jossa avioliitto ajatellaan ikuiseksi – lopulta onnen toi avioero

Uskonyhteisössä ei korkeakoulutettuja naisia

Vaikka elintarvikekemiassa oli Reetan sanoin kaikki, mistä hän piti, oli muitakin haaveita. Kirjoittamista ja runojen lukemista hän oli harrastanut nuoresta lähtien.

– Minua ovat aina kiinnostaneet sanat ja se, miten niitä voi käyttää. Olisin halunnut lähteä lukemaan jotain, missä saa olla sanojen kanssa olla tekemisissä. Mutta ei se niin yksinkertaista ollut.

Hän tarkoittaa, ettei uskonyhteisössä, johon hän kuului, juuri ollut korkeakoulutettuja naisia. Hänen perheessään sisko sekä veli tosin olivat teknisen alan korkeasti koulutettuja.

– Ajattelin, että se on ok, mutta humanistiset alat ovat jotenkin liian villejä. Pitää opiskella jotain, missä on töitä tarjolla.

Ja töitä Reetta Andolinilla onkin riittänyt, Atrian jälkeen Helsingin yliopistolla, tutkimuspäällikkönä Fazerilla, E2-tutkimuksessa sekä omissa startupeissa: Gold and Greenissä sekä Nordic Umami Companyssa.

Siitä huolimatta hän ei puhu urasta vaan hän on yksinkertaisesti aina innostunut, kun joku on kysynyt uuteen.

– Minusta on kiinnostavaa katsoa, mitä nurkan takaa löytyy. En välttämättä ajattele, mihin se johtaa.

Onneksi eräs ystävä kertoi kymmenisen vuotta sitten olevansa menossa Kreikan Santorinille kirjoituskurssille.

– Mäkin haluan, Reetta ajatteli silloin.

Se oli ihmeellistä. Hän sai olla viikon irti työstä ja perheestä ja miettiä sanoja.

– Olin ajatellut, ettei minulla ollut oikeutta käyttää aikaa sellaiseen kuin kirjoittamiseen. Että taiteilijat saavat kirjoittaa, mutta minulla on oma ammattini.

Romaanille kimmoke työvuosista

Seuraavana vuonna Reetta jäi vuorotteluvapaalle ja harjoitteli kirjoittamista intohimoisesti. Kun samaisena vuonna syntyi nyhtökaura, tekstin teko jäi. Sittemmin Reetta osallistui kirjailija Taija Tuomisen luovan kirjoittamisen kursseille.

Kursseilla hänessä avautui luova puoli.

– Siitä kuljin vielä pitkän matkan ennen kuin koin oikeutuksen kirjoittamiseen.

Esikoisromaani Unelma sai kimmokkeensa kiireisimmistä työvuosista. Niistä, jolloin Reetta oli Maija Itkosen kanssa luomassa nyhtökaurayritystään. Yhtäkkiä kaikki puhuivat Reetan kehittämästä uudesta elintarvikkeesta, jossa oli kauraa, keltahernettä ja härkäpapua, ja halusivat myydä tai syödä sitä. Moni myös kyseli, millaista kasvuyrityksen perustaminen on.

– Sen kohtuuttoman maailman selittäminen ymmärrettävästi oli vaikeaa. Ajattelin, että pitää kirjoittaa romaani.

Kun Maija ja Reetta sittemmin myivät yrityksensä ja Reetan työvelvoite loppui vuonna 2019, hänellä oli aikaa kirjan tekoon. Hän kirjoitti kasvuyrityksen täydestä vapaudesta ja toisaalta stressaavuudesta ja toi sen rinnalle uskonnollisen yhteisön, missä kaikki on ikiaikaista ja ennalta määrättyä.

Hetkittäin kirjoittaminen teki kipeää.

– Startup-maailmasta kirjoittaminen on ollut suorastaan fyysistä, välillä olen hikoillut mutta olen nauranutkin.

– Olihan Gold and Green valtava kehitystarina. Maijalla oli ajatus kauralihasta, minulla oli kauratietoutta ja ymmärrystä miten elintarviketehdas toimii, miten rakenteita luodaan ja miten kuluttaja otetaan mukaan. Sain tehdä työtä niin suurella kapasiteetilla kuin itsestä löytyi. Yhtäkkiä tie oli auki unelmallemme.

Lue myös Kotiliesi.fi: Antti Lindtman liittyi kirkkoon kolmekymppisenä, vaikka oli elänyt uskonnottomana siihen asti – mikä saa ihmiset liittymään kirkkoon?

Työpäivät olivat monta vuotta ympäripyöreitä, ja lopulta Reetta tunsi itsensä hirvittävän väsyneeksi. Lepopulssi huiteli korkealla, ja hän paloi loppuun.

– Yksi syy romaanin kirjoittamiselle oli, että luin tutkimuksen, joka kertoi että 80 prosenttia start upien teknologiajohtajista palaa loppuun. Eli suurin osa meistä muurahaisista, jotka toteutamme yrityksestä annettuja lupauksia. Halusin tuoda kirjaan armollisuuden ajatuksen: kukaan ei jaksa loputtomasti eikä kenenkään pidäkään jaksaa.

Reetta muistaa saaneensa ohjeita, että mene metsään kävelemään ja nuku, mutta se ei ollut silloin mahdollista.

– Yleensä uutta tehdastuotantoa pystytetään vuoden ajan, mutta me teimme sen kolmessa neljässä kuukaudessa. Kaikki piti tehdä itse, postilaatikon seinään poraamisesta lähtien.

Koko ajan piti painostaa yrityksen väkeä että ”kiire, kiire, kiire.” Se oli hänestä inhottavaa.

Senkin hän muistaa, että erään pitkän työpäivän aikana pisin aika, jolloin kukaan ei kääntynyt hänen puoleensa tarpeineen, oli minuutti ja 58 sekuntia.

Läpi elämän säilynyt päämäärä on maapallon pelastaminen.

– Muistan, kuinka kauhuissani olin yläasteella, kun meille näytettiin käyriä, miten ilmasto lämpenee. Sen jarruttaminen on suurin motivaationi tehdä työtä. Iloitsen, että nykynuoret ovat asiassa äänekkäitä, koska itse koin nuorena lähinnä hiljaista tuskaa. Sittemmin olen ollut esimerkiksi perustamassa Suomeen Pro Vege -yhdistystä, joka puhuu kasviproteiinien puolesta.

Vaikka Reetta ajaa sähköautolla ja syö kasvisruokaa, on hänellä petrattavaa arjessaan.

– Olisi ekologisempiakin tapoja asua kuin vanha puutalo, jonka lämmitys vie paljon energiaa. Joudun työssäni myös lentämään paljon.

Vapaalla hän painuu mieluiten kansallispuistoihin patikoimaan tai juoksee pallon perässä.

– Pelaan kaikkea, mihin pääsen mukaan. Hiljattain perustimme korisjoukkueen. Palloa jahdatessa saa ajatukset työstä ihan muualle.