Nainen, 40, Helsinki:
”En ole puhunut isäni kanssa kahdeksaan vuoteen. Välirikko alkoi, kun lapseni, joka oli silloin kolme, oli hoidossa vanhemmillani – elin yksin lapseni kanssa ja olin pikkulapsiaikana tosi riippuvainen vanhempieni hoitoavusta. Kesken hoitopäivän äiti soitti minulle: ”Isä yritti väkisin syöttää pikkuista. Menin väliin. Isä vain kiroili ja huusi. Meille tuli tosi kova riita.”
Samassa silmissäni vilisivät lukuisat tilanteet omassa lapsuudessani, joissa oli ollut samaa. Isäni on ollut aina arvaamaton. Pelkäsin häntä lapsena. Päätökseni oli heti selvä. Seuraavan sukupolven ei tarvitse kärsiä samaa uhkailun ja riitojen ilmapiiriä, jonka minä olin läpikäynyt. Kirjoitin isälleni viestin: ”En enää halua, että hoidat lastani.”
Seuraavana aamuna avasin pahaa-aavistamattomana sähköpostini. Siellä oli monisivuinen kirje isältäni. Se on kamalin teksti, jonka olen ikinä lukenut. Se oli täynnä vihaa ja halveksuntaa. Hän kritisoi siinä äärimmäisen yksityiskohtaisesti kaikkia suuria elämänvalintojani. Hän kirjoitti, että ainoa syy, miksi olin edennyt urallani, oli se, että olin käyttänyt hyväksi seksuaalista vetovoimaani. ”Olet hullu ja kiimainen, niin kuin kaikki muutkin naiset.”
Kun luin meilin, purskahdin saman tien itkuun. Tajusin, ettei isän kirje kertonut yhden illan ajatuksista, vaan hän oli ollut tätä mieltä minusta jo pitkään.
Ensimmäiset viikot kirjeen jälkeen päällimmäisenä tunteenani oli suru. Pian se vaihtui raivoksi isääni kohtaan. Olin niin täynnä vihaa, että kävellessäni esimerkiksi töihin saatoin vain kiroilla itsekseni ja manata isää.
Pahin seuraus oli kuitenkin se, miten arvottomaksi kirje sai minut itseni tuntemaan. Vaikka tiesin, että olin hyvä työssäni ja että menestykseni oli älykkyyteni ja osaamiseni ansiota, aloin epäillä itseäni. Isän vihjailut siitä, että olin häpeäksi perheelle ja huono nainen, osuivat tosi syvälle.
Sairastuin uupumukseen. Lakkasin nukkumasta ja lihoin 14 kiloa – sisälläni oli niin suuri pahoinvointi, että halusin varmaan, että se näkyisi myös ulospäin. Kun olin ihan pohjalla, tajusin, että ainoa keinoni selviytyä olisi, että löytäisin uudelleen oman arvokkuuteni omissa silmissäni. ”Sun pitää löytää keinot arvostaa itseäsi omista syistäni”, sanoin itselleni.
”Häpeä olisi kuulunut isälleni”
Muutosprosessi oli hidas. Kuin entisöijä, joka poistaa kuonaa taideteoksen päältä, aloin raaputtaa itseäni esiin. Itseinhoni oli tosi kovaa, mutta pala palalta löysin armollisuuden itseäni kohtaan. Sain apua esimerkiksi buddhalaisesta meditaatiosta.
Vasta pari vuotta myöhemmin eräs psykiatri kertoi minulle, mitä minun olisi kannattanut tehdä meiliaamuna: kääntää häpeä saman tien takaisin isälleni. Sen sijaan, että häpesin hiljaa monta vuotta yksin – ikään kuin olisin tehnyt muka jotain väärin – häpeä olisi kuulunut isälleni. Olisin voinut ottaa viestiketjuun mukaan sisarukseni ja äitini ja vastata isälle saman tien: ”Sinä ällöttävä vanha mies, miten kehtaat ajatella tyttärestäsi noin! Häpeä!”
Kun välirikosta oli kolme vuotta, aloitin terapian. Keskustelut terapeutin kanssa ovat olleet tärkein tukeni matkallani tasapainoon.
Luin terapeutille myös tärkeimmät kohdat isän kirjeestä. Ensimmäisenä hän tuki minua siinä, että olen pitänyt päätökseni enkä ole antanut lapsenikaan olla yhteydessä isoisäänsä. Välirikon jälkeen sain perheeltäni ja jopa joiltain ystäviltäni kovaa painostusta siitä, että antaisin lapseni nähdä isoisäänsä, mutta terapeutti sanoi heti: ”Sinä olet oikeassa.” Tuntui hyvältä, kun joku oli vihdoin puolellani ja näki absoluuttisesti, ettei minkäänlainen suhde isääni ollut mahdollinen.
Lapseni näkee edelleen isoäitiään. Vanhempani erosivat pari vuotta sitten, ja äiti on pysynyt elämässämme.
Terapian parantavin juttu on ollut kuitenkin se, että olen ymmärtänyt, ettei isäni käytös johdu minusta. ”Isäsi on naisvihamielinen, eikä se liity sinuun, vaan on varmasti vanhempi juttu”, terapeutti sanoi.
Tänä päivänä osaan nauttia taas elämästä. Tunnen ylpeyttä perheestäni ja kaikesta, mitä olen saavuttanut. Toiveikkuuteni ja elämänuskoni ovat palanneet. Korjaavaa on ollut myös se, että olen voinut muuttaa sukupolvien suuntaa omassa vanhemmuudessani: minun lapseni saa minun täyden tukeni ja varauksettoman hyväksyntäni ja rakkauteni.
Koen, että olen löytänyt rauhan isäsuhteen kanssa. Olen luopunut täysin ajatuksesta, että tilanne koskaan muuttuisi. Terapeutti on opettanut minua erottamaan toisistaan isäkaipuun ja toiveen siitä, että isä muuttuu. Voin surra sitä, ettei elämässäni ole rakastavaa isähahmoa, mutta minun kannattaa unohtaa kokonaan toive siitä, että isä muuttuisi. Hän ei koskaan tule sanomaan: ’Olen ymmärtänyt, että tein väärin. Haluan muuttua.’”
Sosiaalipsykologi, psykoterapeutti, tietokirjailija Saara Kinnunen kommentoi:
”Tämä on tyypillinen tarina siitä, että jos suhde isään on ollut traumatisoiva, jossain vaiheessa asia aktivoituu ja haittaa omaa elämää. Nainen oli jo etääntynyt omista lapsuusmuistoistaan, mutta kun isä käyttäytyi sopimattomasti lapsenlasta kohtaan, muistot ryöpsähtivät esiin.
Kirjallisuudestakin tiedetään, miten kiistattoman tärkeä isä on omanarvontunnolle. Tämä koskee niin tyttäriä kuin poikia. Isän hyväksymisen merkitys on erilainen kuin äidin. Jos kertojan kohdalla tilanne olisi jäänyt siihen, että välit menevät poikki, nainen olisi selvinnyt vähemmällä, mutta kun isä laittoi kirjeen: ”Olet mitätön ja arvoton ja häpeäksi”, se rikkoi jotain perustavanlaatuista. Vaati pitkän terapian, että nainen sai koottua omanarvontuntonsa.
Nainen kertoo purskahtaneensa itkuun isän kirjeen luettuaan. Terapeuttina haluaisin kysyä tässä kohtaa: ”Mitä itkit?” Silloin konkretisoituisi se, mitä kaikkea kirje kertojalle merkitsi ja mitkä asiat aktivoituivat. Ehkä nainen ymmärsi: ”Ei minulla koskaan ole ollutkaan kannustavaa ja tukevaa isää.” Ehkä hän tunnisti surun kaikesta siitä, mitä ei ole ollut, ja myös surun siitä, kun isä poistuu lapsenlapsen elämästä. Ehkä kirje aktivoi naisen miettimään ylipäätään, mitä isä oli hänen elämässään aiheuttanut – nainen ei ehkä ennen tätä hetkeä ollut ollut tietoinen asiasta.
Tarinan upein kohta on se toivo, jonka nainen antaa: hyvin haavoittavastakin isäsuhteesta voi päästä rauhaan, vaikka isäsuhde ei muutu. Nainen olisi voinut jäädä työstämisessään siihen pisteeseen, että tunnisti isän naisvihamielisyyden, mutta hän osasi jatkaa edelleen käsittelyä ja löysi sovinnon. Naisen tarina todistaa, että traagisistakin historioista voi selvitä. Kun ne pääsee käsittelemään ymmärtävässä kontaktissa, saa koottua itsen palaset ja omanarvontuntonsa.
Haluan alleviivata vielä yhden kohdan tarinasta: oivalluksen siitä, että isän kaipuu on eri asia kuin odotus, että isä muuttuisi. Jos oppii erottamaan nämä kaksi asiaa, pääsee jo pitkälle isäsuhdematkallaan. Isän kaipuu säilyy meissä kuolemaan asti. Kaipaaminen on sitä, että pohtii esimerkiksi, mistä sellaisesta on jäänyt vaille, mikä itselle olisi kuulunut, mutta ero tulee siinä, ettei elä vaatimuksen tai katkeruuden kanssa.”
