Kuusi vuotta sitten kävin läpi ison kriisin. Olin tehnyt 10 vuotta uraa ukrainalaisessa tv-yhtiössä käsikirjoittajana, mutta työ ei tuntunut täysin omaltani. Vaikka rakastin kirjoittamista, kaipasin syvempää merkitystä tekemiseeni. Ristiriita kuormitti niin, että minulle tuli työuupumus. Lopulta irtisanouduin. Samoihin aikoihin myös pitkä parisuhteeni päättyi.
En enää tiennyt, kuka olen ja mitä haluan elämältä. Menetin horisonttini. Onneksi pääsin terapiaan. Aloin myös opiskella psykologiksi. Olen ollut aina kiinnostunut ihmismielestä. Opiskeluporukastani, joka oli tosi tiivis, muodostui tärkeä tuki omalla matkallani. Vähitellen pääsin yli vaikean vaiheen.
Toteutin myös toisen haaveeni: aloin kirjoittaa esikoisromaaniani. Otin tavaksi mennä kahvilaan tietokoneeni kanssa. Nautin Kiovan ilmapiiristä, sen kaoottisuudesta ja draivista. Tunsin olevani vapaa.
Valmistumisen jälkeen löysin paikan Montessori-päiväkodista. Uusi työ lasten kanssa tuntui heti merkitykselliseltä. Sain myös ihanan työyhteisön.
”Olot Kiovassa muuttuivat nopeasti vaarallisiksi.”
Joulukuussa 2021 sain hyviä uutisia: maineikas harkovalainen kirjakustantamo julkaisisi esikoisromaanini.
”Huomasin, että olin kuluttanut omat voimavarani loppuun”
Mutta sitten tuli helmikuu ja Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Kun tulee hätätilanne, jokaisella meillä on omat selviytymiskeinomme. Opin itsestäni, että oma tapani on toimia ja tehdä. Halusin auttaa ja tukea muita. Aloin tarjota ihmisille ilmaiseksi keskusteluapua.
19-vuotias journalisminopiskelija. Kuva on otettu kesälomalla kotikaupungissani Tšernihivissä Pohjois-Ukrainassa.
Olot Kiovassa muuttuivat nopeasti vaarallisiksi, ja lähdin ystävieni kanssa Länsi-Ukrainaan. Ilmoittauduimme vapaaehtoisiksi työntekijöiksi pakolaiskeskukseen.
Kun kaksi kuukautta oli mennyt, huomasin, että olin kuluttanut omat voimavarani loppuun. Olin niin väsynyt, etten jaksanut enää auttamistyötä. Suomalaiset ystäväni Katja ja Antero Kaappa ehdottivat, että tulisin heidän luokseen Satakuntaan – olin tutustunut Kaapan perheeseen kahdeksan vuotta aikaisemmin suomalaisella vapaaehtoistyöleirillä. Päätin tarttua tarjoukseen.
Ensimmäiset viikot Veneskosken kylässä, Kankaanpäässä, nukuin vain. Olin uupunut kuukausia jatkuneesta stressistä. Tunsin myös syyllisyyttä siitä, että olin jättänyt kotimaani.
Vähitellen huomasin, että Suomi teki minulle hyvää. Energiani alkoivat palata. Aloin pohtia, mitä voisin tehdä täältä käsin ukrainalaisten hyväksi.
Tässä kohtaa Katjan ja Anteron poika Tuomas kutsui minut Ouluun tutustumaan. Ihastuin kaupunkiin ensisilmäyksellä. Löysin suomen kielen kurssin. Löysin myös ukrainalaisten avustuskeskuksen. Kerroin siellä, että haluaisin alkaa järjestää vapaaehtoisena lasten taidekerhoja. Idea otettiin avosylin vastaan.
Tuntui hyvältä, kun pystyin taas auttamaan muita. Hetken päästä löysin itselleni myös työn: pääsin työntekijäksi kotoutumishankkeeseen Nuorten Ystävät ry:lle. Iltaisin ja viikonloppuisin järjestin toimintaa ukrainalaisille perheille. Perustin esimerkiksi kuoron.
”Aloimme seurustella”
Vaikka kävin töissä ja pidin itseni kiireisenä myös vapaa-aikana, olin tosi allapäin. Itkin päivittäin kotona ollessani. Eniten sain toivoa lasten kanssa työskentelystä. Myös keskustelut Tuomaksen kanssa antoivat minulle voimaa, meistä oli tullut ystäviä. Yritin pitää yllä myös kirjoittamistani, koska se antaa minulle tasapainoa. Olen aina tykännyt tehdä myös omia biisejä. Kun olin ollut pari kuukautta Oulussa, kirjoitin laulun pakolaisnaisesta, joka ei saa yöllä unta vaan valvoo vähän taianomaisessa jääkaupungissa miettien omaa menneisyyttään. Naisesta tuntuu, että hänellä on kaksi elämää: toinen Ukrainassa ja toinen jääkaupungissa. Hän yrittää kerätä itsensä kokoon palasista ja aloittaa jotain uutta.
Toista kertaa Suomessa. Veneskosken kyläjuhlilla Kaapan perheen vieraana 2015.
Jossain kohtaa tajusin, että Tuomas on minulle enemmän kuin pelkkä ystävä. Aloimme seurustella. Olen tosi onnellinen, että olen löytänyt kumppanikseni hänen kaltaisensa ihmisen. Voin jakaa Tuomaksen kanssa luovuuden, mikä on minulle tosi tärkeää. Keksimme yhdessä projekteja. Parhaillaan kuvaamme musiikkivideota jääkaupunkinaisesta kertovaan biisiini. Toisaalta voin jakaa hänen kanssaan myös toisen puoleni: äärettömän herkän mieleni.
Marraskuu 2022 toi yllättäviä uutisia Ukrainasta: sodasta huolimatta esikoiskirjani näkisi päivänvalon. Sain postissa kirjalämpimäisen.
”Kun pääsin takaisin kotiin Ouluun, huomasin, että jokin oli muuttunut”
Pidän viime kesää käännekohtana omassa kotiutumisessani. Löysin silloin tasapainon uuden elämäni kanssa. Ensin matkustin poikaystäväni kanssa lomalle Länsi-Ukrainaan. Oli tosi tärkeää minulle, että sain tavata ystäväni, joiden kanssa olin tehnyt vapaaehtoistyötä sodan ensimmäiset kuukaudet. He olivat järjestäneet myös tilaisuuden, jossa sain kertoa ihmisille esikoiskirjastani. Kun pääsin takaisin kotiin Ouluun, huomasin, että jokin oli muuttunut. Sydämeeni oli astunut rauha. ”Olet oikeassa paikassa ja teet oikeita asioita”, ääni sisälläni sanoi minulle.
Tykkään Oulusta. Se on moderni, elävä kaupunki, mutta siellä on myös hiljaisuutta, joka tekee hyvää mielelleni. Tärkeintä on kuitenkin se, että Oulun kaupungin ja eri järjestöjen tuen avulla pystyn auttamaan Ukrainan pakolaisia. Sota tekee sen, ettei yksikään meistä voi unohtaa hetkeksikään tilannetta kotimaassamme. Elämme pysyvän huolen ja pelon kanssa.
Uskon erityisesti ryhmiin ja niiden antamaan psykologiseen tukeen. Olen järjestänyt yhdessä oululaisten terapeuttien kanssa esimerkiksi naisten ryhmän, jossa harjoitellaan hengitys- ja mindfulness-tekniikoita. Ryhmästä on tullut tosi tärkeä monelle. Ihmiset ovat tajunneet: ”En ole yksin. Muillakin on samoja kokemuksia.”
Tärkein palaute minulle henkilökohtaisesti on se, kun näen, miten naiset muuttuvat kasvoiltaan kokoontumisen aikana: he sulavat. Stressi, joka meillä kaikilla ukrainalaisilla on, menee hetkeksi pois. Kasvoille syttyy hymy.
Hyvää elämää
Olen ylpeä
ukrainalaisista lapsista. Ihailen heidän resilienssiään. Vaikka he ovat menettäneet kotinsa ja ystävänsä, he eivät ole menettäneet mielenkiintoaan tutkia maailmaa.
Inspiroidun
ihmisistä. Rakastan tarkkailla ihmisiä julkisilla paikoilla: heidän ilmeitään ja liikkeitään. Esimerkiksi taidenäyttelyssä on mielenkiintoista seurata, miten ihmiset ottavat teokset vastaan.
Rakkain rutiinini
on kahvi. Minulle tulee aina lämmin ja kodikas olo, kun saan kahvikupin käteeni.
Saan voimaa
lasten kohtaamisesta.
Haaveilen
omasta puutarhasta, jossa kasvaisi puita ja kukkia.
Tunnetko naisen, jonka elämäntarinan haluaisit lukea näiltä sivuilta?
Lähetä vinkki meille sähköpostilla anlukija@otavamedia.fi tai kirjeitse Anna, Firdonkatu 2 T 151, 00015 Otavamedia (kuoreen merkintä ”matka naiseksi”). Emme valitettavasti voi vastata kaikkiin viesteihin henkilökohtaisesti.
