Olen malliesimerkki hyvästä torjujasta ja kipeiden asioiden syvälle painajasta. Olen ottanut elämäntehtäväkseni selviytymisen – ja selviytynyt hyvin. Olen peittänyt kaiken kivun, joka sitten on tullut ulos yllättävinä hetkinä.” Näin Olli Tola kuvaa itseään ja kertoo esimerkin.
Hän oli työnsä takia katsomassa Klaus Härön elokuvaa Äideistä parhain, joka kertoo sotalapsen elämästä. Kesken elokuvan hän alkoi itkeä hillittömästi eikä saanut sitä loppumaan. Hän matkusti kotiin raitiovaunulla ja itki yhä. Kotona hän pyysi puolisoaan Lena Meriläistä olemaan kysymättä mitään elokuvasta.
”En tänäkään päivänä tiedä, mitä elokuva vapautti minussa. Luojan kiitos, ihmisellä on paljon selviytymiskeinoja.”
Ollille tärkeitä keinoja ovat olleet työ ja optimistinen, jopa ylioptimistinen luonne.
”En muistele kärsimääni pahaa enkä jää katkeruuteen. Olen kuitenkin syvästi traumatisoitunut ihminen, vaikken itse ole myöntänyt sitä ennen kuin myöhemmällä iällä. ”
Perheen sankari: isä
Kaikki Ollin lapsuudessa muuttui, kun hänen isänsä, lääketieteen ja kirurgian tohtori Jaakko Tola sairastui polioon pojan ollessa viisivuotias. Sen seurauksena hän sai neliraajahalvauksen ja vietti loppuelämänsä hengityskoneessa.
”Kokemukseni mukaan sairaus on aina rangaistus, joka osuu myös kaikkiin sairastuneen ympärillä oleviin ihmisiin. Se traumatisoi jokaisen jollakin tavalla.”
Hilppa-äiti kävi töissä päivisin ja vietti illat isän apuna sairaalassa. Isä ryhtyi myös heti töihin ja elätti perheensä varsin hyvin kirjoittamalla lääketieteestä. Olli Tola, hänen pikkuveljensä Mikko ja isoveljensä olivat kotiapulaisten hoivissa.
Isä tuotiin kotiin keskiviikkoiltaisin ja viikonloppuina. Lapset oppivat vaihtamaan hengityskoneen ilmapommeja ja imemään limaa hänen keuhkoistaan. Tämä oli itsestään selvää.
”Tehtävämme oli pitää isä hengissä. Hän oli perheen sankari. Astuimme hänen puolustajikseen ja yritimme olla hänelle mieliksi.”
Fyysistä läheisyyttä ei juuri ollut. Sen sijaan isän ollessa kotona keskusteltiin, ja lapset saivat mielipiteensä kuuluviin, kun osasivat perustella ne. Olli kutsuu sitä puhumisen korkeakouluksi.
”Kun ei ole kosketusta eikä läheisyyttä, ihminen korvaa sen pätevöitymällä puhumaan. Minulle ei ole luontevaa halata tai olla toisen lähellä. En lapsena oppinut sitä mistään, mutta olen sitä opetellut.”
Olli sanoo, että fyysisen kielen puute on osa hänen traumaansa.
”Puhumalla ei selviä kaikista asioista, vaikka suurimmasta osasta selviääkin. Kun toinen kaipaa fyysistä läheisyyttä ja kosketusta, eivät puheet auta. Tämä on ollut vaikeaa oppia, mutta onneksi olen sentään vähän oppinut.”
Isän varhainen kuolema jätti Olliin pysyvän isäkaipuun. Pikkulapsena kesänviettopaikan naapurissa asui kenraali Simelius, ja Olli asettui hänelle hyväksi pojaksi. Kun kenraali lähti aamu-uinnilleen, Olli saattoi hänet laiturille.
”Myöhemminkin elämässäni olen mielelläni ollut oppipoikana ja kuuntelen hartaasti ihmisiä, jotka osaavat asioita. Toisaalta olen hyvin oman tieni kulkija. Kaikille soisin hyvän isäsuhteen.”
© Sampo Korhonen
Ylellä tv-toimittajana työskentelevän Tuulianna-tyttärensä isänä ja tämän lasten isovanhempana Olli on ollut mielestään liian työkeskeinen, sillä työ on mennyt kaiken edelle. Hän pitää sitä itsekeskeisyytenä, joka on poissa läheisiltä.
Lue lisää: Suvi, 39, nukkuu yönsä pihalla: ”Makuupussin lämpö ja kapaloitu olo tuovat tyyneyttä nukahtaa”
”Näemme liian harvoin ja suhde lapsenlapsiini voisi olla läheisempi. Onneksi ei ole mitään riitaa tai estettä tulla läheisemmäksi, ja välimme ovat varmaankin ihan normaalit.”
Olli tietää, että hänen tyttärensä arvostaa isänsä rohkeutta ja sitä, että tämä on kannustanut häntä aina.
”Hän tietää, että tapahtuipa mitä tahansa, olen aina hänen puolellaan.”
Hyvä ja huono besserwisser
Isä oli päättänyt, että ulospäinsuuntautuneesta Ollista tulisi ensin ekonomi tai juristi ja sitten diplomaatti. Muuta kuin akateemista uraa ei voinut lääkäriperheessä ajatella.
Olli Tola puolestaan ei nähnyt itseään isän suunnittelemissa ammateissa ja oli ylioppilaskirjoitusten jälkeen hunningolla. Hän luki kyllä yliopistossa muun muassa historiaa, mutta myös draamakirjallisuutta, jonka opintoihin kuului käydä teatterissa.
Isä ei olisi koskaan sallinut hänen hakea teatterikouluun, sillä teatteri oli harrastus, ei ammatti.
Kun isä kuoli maaliskuussa 1974, Olli pyrki heti samana keväänä teatterikoulun näyttelijälinjalle.
”Tiesin pääseväni teatterikouluun”, hän muistelee.
Ohjaajalinjalle Olli vaihtoi, kun sieltä vapautui paikka toisen opiskelijan tragedian takia. Vaihtoa pidettiin hyvänä, sillä Ollista olisi kuulemma tullut kamala besserwisser-näyttelijä.
”Besserwisseriys on ollut hyvä ja huono puoleni. En jätä sanomatta, jos näen puutteita ja virheitä. Olen perinyt isältä periksiantamattomuuden ja tietyn hulluuden. Sanonta ahkeruus kovan onnen voittaa pitää paikkansa kohdallani.”
Olli työskenteli ensin kahdeksan vuotta teatteriohjaajana, mutta vuonna 1987 hän aloitti lähes 29 vuotta kestäneen uransa Ylen viihteen ja draamasarjojen tuottajana.
”Aloittaessani sarjadraama oli kirosana. Minä puolestani olin sitä mieltä, että se on tulevaisuuden televisiota.”
Olli kehitti ja tuotti lukuisia suosikkiohjelmia, esimerkiksi Metsolat, Pakanamaan kartta, Uusi päivä ja Syke. Ylestä Olli jäi eläkkeelle 2016, mutta jatkoi uraansa Yellow Filmin käsikirjoituskehittäjänä viime kesään asti.
”Työssäni oivalsin loppua kohti tärkeimmäksi sen, että tehtäväni on auttaa ihmisiä tulemaan paremmiksi. Näin myös, miten he alkoivat kukoistaa, kun autoin heitä enkä pyrkinyt näyttämään, miten osaava itse olen.”
Mielensä pahoittamisen kulttuuria Olli vierastaa.
”Kipu ja mielipaha kuuluvat elämään. Joka ei kestä mielipahaa, ei kestä elämää, sillä se tuottaa meille vääjäämättä mielipahaa.”
Ryöpytyksen kestäväksi
Äitiin Ollilla oli läheinen, mutta ristiriitainen suhde.
”Otimme äidin kanssa yhteen niin, että isä kielsi minua menemästä mökille samaan aikaan hänen kanssaan. Ehkä olin kuitenkin äidin lemmikkipoika, koska olin ulospäinsuuntautunut.”
Kun Olli pääsi ylioppilaaksi, hän matkusti äidin kanssa kaksin autolla Euroopassa kuukauden. Myöhemmin hän sai selville Mikko-veljensä kirjoituksista, että hän siellä vain tuhlasi isän rahoja äidin kanssa. Katkeruus ja kateus olivat hänelle järkytys.
”Olen halunnut välttää katkeruutta ja vihaa, koska ne syövät elinvoimaa, ainoaa voimavaraani. Kaikki me kärsimme vääryyksiä, mutta on tärkeää keskittyä omaan elämään. Hyvän ajatteleminen tekee ihmiselle hyvää.”
Ollin mielestä pelkuruus on yleisin ihmissuhteita vaivaava ongelma. Työelämässä rohkeat laitetaan tikunnokkaan, uhrautumaan toisten puolesta.
Yksityiselämässä pelottomuutta taas luullaan helposti ylimielisyydeksi tai toisia ihmisiä jyrääväksi, mitä se ei ole.
”Ehkä äidin kanssa tapellessani opin, että olen se, joka kestää ryöpytyksen ja suuttumuksen. Olen aina ollut sitä mieltä, että vaikeudet ovat voitettavissa ja menen päin ikäviä asioita. Sitten ne selvitetään pala kerrallaan, ja yleensä ne selviävät.”
Lue lisää: Anja lopetti tutun ruoka-aineen käytön miehen kuoleman jälkeen – nyt vatsa voi paremmin kuin koskaan
Voimakastahtoista äitiä kutsuttiin Hurja-Hilpaksi ja Hurjikseksi. Hän oli kuin aurinko, jonka ympärillä kaikki pyöri.
”Äiti oli oppinut arvostelun taidon, jolla hän varsin hauskoin ja piikikkäin sanankääntein osoitti kaikille paikkansa. Hän saattoi ilmoittaa toiselle päin naamaa, että tällä oli rumat vaatteet tai että tämä oli lihava. Kun sitä piti ilkeänä, hän sanoi, että hänhän vain totesi.”
Kuitenkin Olli koki olevansa rakastettu ja tärkeä. Äidinäiti, mamma, oli kohtuuttomastikin hänen puolellaan, mitä äiti ei aina ollut. Mutta sekin, että Olli ja äiti ottivat niin paljon yhteen, sitoi heitä toisiinsa.
Äiti kuoli 2014, ja hänen hautajaisissaan pitämässään puheessa Olli totesi olevansa nyt vapaa.
”Äidin kuolema vapautti minut omaan elämääni.”
Kun demoni poistui
Mikko oli ympäröinyt itsensä palavilla kynttilöillä ja pukeutunut kultalameepukuun, jonka äiti oli ostanut Ollille yhteisellä Euroopan-matkalla. Olli kysyi lääkäriltä, eikö tämä voisi antaa Mikon kuolla, kun hän halusi niin. Mutta veljen sydän saatiin uudelleen käyntiin, ja tajuihinsa tultuaan hän oli onnellinen siitä, että oli elossa. Silloin Olli tajusi, miten väärin oli ymmärtänyt kaiken.
Ollia kaksi vuotta nuorempi Mikko oli sairastunut skitsofreniaan jo nuorena.
© Sampo Korhonen
”Kun Mikko sairastui, luulin, ettei hän ollut oikeasti sairas eikä häneen saa iskeä niin paljon lääkkeitä. Olin väärässä. Minulla oli vahva pelastusvietti, mutta minusta ei ollut pelastamaan häntä ja yritykseni olivat poissa vain itseltäni.”
Mikon kolmannen itsemurhayrityksen jälkeen Olli Tola muutti pois asunnosta, jossa he olivat asuneet yhdessä. Hänen oli pakko riuhtaista itsensä irti. Mikko teki itsemurhan 34-vuotiaana.
Mikon poika Joonatan Tola kuvasi lapsuuttaan 2021 ilmestyneessä romaanissa Punainen planeetta.
”En ole pystynyt puhumaan Mikosta aiemmin enkä oikein vieläkään. Varsinkin Joonatanin kirjasta on vaikeaa puhua itkemättä. Vaikka se on fiktiota, se osuu vahvasti syviin tunteisiin ja palauttaa menneen vahvasti mieleeni.”
Ollin mielestä niin fyysinen kuin psyykkinen sairaus ovat tuhoisia, mutta mielen sairautta on vaikeampaa ymmärtää, koska siinä sairas muuttuu sisäisesti eri ihmiseksi. Nuorempana myös Olli pelkäsi sairastuvansa psyykkisesti. Itsetuhoinen minä nousi esille alkoholin vaikutuksen alaisena. Kerran hän juoksi päin seitsemännen kerroksen ikkunaa, joka putosi alas.
”Tämä yritys poisti minusta sen demonin. Se ’paransi’ minut.”
Terapiaan Olli ei ole hakeutunut koskaan. Hän pohtii, että siihen ovat vaikuttaneet myös ankeat kokemukset Mikon psykiatreista. Joku heistä poltti tupakkaa, ei sanonut mitään, ja Mikko puhui tuntitolkulla.
”Olen selviytynyt, rikkinäisenä ja itsellenikin arvaamattomana. Mutta tällä mennään. Kaikilla on omat ristinsä kannettavina. Olen saanut elää terveenä verrattuna isääni, joka oli valtavan sairas.”
Paitsi, että sairaus rikkoo, se voi myös herkistää hoksaamaan asioita muista ja itsestä.
”Suurin oivallus on ehkä se, että antaa tunteiden ja kokemusten vaikuttaa. Siitä kasvaa ja tulee viisaammaksi. Viisauteen liittyy se, että ymmärtää toisen olevan tärkeämpi kuin itse, ja se, että haluaa oppia jatkuvasti.”
Perhesuhteet ovat tärkeitä
Lapsuudenperheessään Olli on kokenut kaksi välirikkoa. Ensin pikkuveli Mikko sairautensa myötä katkaisi kaikki välit. Kymmenen vuotta sitten myös Ollin isoveli lakkasi pitämästä yhteyttä.
”Minulle on ollut suuri tragedia, että veljeni pani välit poikki. Se tuli omasta mielestäni aivan puskista, oli asioita, joita en ollut havainnut lainkaan.”
Samalla Olli menetti yhteyden myös veljensä poikiin, jotka olivat hänelle tärkeitä.
”En ole ollut heidän enkä heidän lastensa elämässä sen koommin, ja se on suuri menetys. Ei ole kivaa tulla potkituksi pois omasta suvustaan.”
Olli ei tunnista itsessään samanlaista ehdottomuutta. Välirikot ovat vahvistaneet hänessä ajatusta, että perhesuhteet ovat tärkeitä. Reilut kymmenen vuotta sitten Olli alkoi rakentaa entistä tiiviimpää suhdetta edesmenneen Mikko-veljensä lapsiin. Nykyään hän on kiinteästi tekemisissä näyttelijä ja ohjaaja Pamela Tolan, kirjailija Joonatan Tolan ja niin ikään Helsingissä asuvan nuorimman veljen kanssa. Sisaruksista vanhin asuu Kuopiossa.
”En ole jäänyt yksin tai epätoivoiseen tilanteeseen. Kaikista menetyksistä huolimatta olen onnenpoika.”
Pamelan kanssa Olli on rakentanut nollapisteestä hyvin läheisen suhteen.
”On elämän ydinasioita tuntea joku ihminen läheiseksi.”
Olli sanoo, että hän on vapaa katkeruudesta. Myönteinen luonne on lahja, joka on auttanut häntä kaikissa asioissa. Iloa tuottavat hänen kaikki perheensä, sosiaaliset tilanteet, ystävien tapaaminen ja vuosi vuodelta parempi liitto Lenan kanssa.
”En ota ikäviä asioita kuormaani. Mennyttä en voi muuttaa, edessäpäin oleviin asioihin voin vaikuttaa.”
Juttu on julkaistu Vivan numerossa 11/2024.
