Kuule, sen tietää, kun on se hetki. Niin Outi Pakkanen muistaa tunnetun näyttelijän vastanneen kysymykseen, milloin taiteilijan on oikea aika lopettaa.
Outin päätös kypsyi pitkään. Kahdeksan vuotta ja kuusi dekkaria sitten hän ajatteli, että 30 on hyvä dekkarimäärä, mutta sen tarkemmin hän ei asiaa miettinyt. Monien syiden, kuten linjasaneerauksen ja väistöasumisen takia dekkarin numero 30 ilmestyminen viivästyi ja se oli kova paikka. Kirjailija tunsi pettävänsä kustantajansa ja lukijansa. Myös uusin, syyskuussa ilmestynyt kirja myöhästyi, tällä kertaa terveyssyiden takia. Sairaus on nyt hoidettu, ja myös päätös on tehty.
Outi muistaa hyvin alussa mainitun lauseen, jonka Ritva Oksanen oli saanut vastaukseksi Kyllikki Forssellilta.
”Hän oli oikeassa, minä todellakin tiesin. Tuli vahva tunne siitä, että syyskuussa ilmestynyt Kylmä talo on viimeinen dekkarini. Nyt olo on vapautunut, ja tuntuu, että kaikki on mahdollista. Ei tarvitse enää miettiä, kenet murhaan ja kuka on syyllinen tai milloin on deadline. Jos kirjoittamiseen ei ole riittävää paloa, pakolla ja puurtamisella ei priimaa synny.”
Outi näyttää kuvaa kännykästään. Hän oli loppukesästä ystävien kanssa Saksassa Reinin-matkalla, ja tuliaisena kotiin tuli saksankielinen aforismitaulu. Vapaasti käännettynä siinä lukee: Minun ei ole pakko tehdä yhtään mitään.
Outi Pakkanen helpottui diagnoosista
Outin kortisonilääkitys lopetettiin syyskuun alussa. Sekin tukee tunnetta vapaudesta ja uuden elämän alusta.
”Enää ei ole kipuja, ja jaksan suunnitella tulevaisuutta ja odotella, mitä eteen tulee.”
Epämääräiset kivut alkoivat pari vuotta sitten. Päätä särki, huimasi ja kipuja oli olkapäissä, selässä, käsivarsissa, jaloissa, sormissa… Pahimmillaan Outi oli lähes liikuntakyvytön. Ensin tuntui, että lääkäritkään eivät ottaneet asiaa vakavasti. Ikääntyvillä ihmisillä nyt on kaikenlaista kolotusta.
Polymyalgian hoitaminen muutti myös ulkonäköä joksikin aikaa.
© Liisa Valonen
”Vihdoin löytyi ihana lääkäri, joka ei tuijottanut tietokonetta vaan katsoi minua silmiin ja kuunteli. Hän oli yleislääkäri, mutta ohjasi minut hyvälle spesialistille. Minulla todettiin reumasairauksiin lukeutuva polymyalgia.”
Diagnoosi oli helpotus myös siksi, että kyseessä on sairaus, josta paranee.
”Sain kuulla, että vähintään puolitoista vuotta siihen menisi.”
Olo parani jo ensimmäisen kortisoniannoksen jälkeen, mutta rankoista hoidoista seurasi myös ikäviä sivuvaikutuksia.
”Kortisoni vaikutti mielialaan ja ulkonäköön. Väsytti, kasvot turposivat ja iho kuivui sekä punoitti. Aamulla oli välillä vaikea katsoa peiliin ja hyväksyä, että pinkki possu olin todella minä.”
Onneksi Outi sai runsaasti vertaistukea, eniten Ruotsissa asuvalta ystävältään, joka oli sairastanut polymyalgian vuotta aikaisemmin.
”En hautautunut kotiin, vaan laitoin pakkelia naamaan ja yritin elää kuin ennenkin. Jaksoin, koska tiesin, että taudin kesto on rajallinen. Tosin ihan joka hetki en jaksanut.”
Kevään ja kesän aikana lääkitystä on alennettu vähitellen, ja syyskuussa Outi on jo ollut ilman kortisonia – ja ilman kipuja.
Outi Pakkanen ponnisti kirjailijoiden perheestä dekkaristiksi
Outin äiti oli lastenkirjailija Kaija Pakkanen. Hänellä on kaksi isoveljeä, kirjailija Jukka ja joulupukkinakin tunnettu Timo. Outi opiskeli ekonomiksi ja työskenteli mainostoimistossa. Hauskaa oli, mutta vähitellen hän alkoi kaivata jotakin muuta, ehkä tiedostamattomasti kanavaa luovuudelleen.
”Viisas äiti ehdotti, että mitä jos kokeilisit kirjoittaa dekkarin.”
Outi oli siihen mennessä lukenut vain muutamia dekkareita, ei esimerkiksi ainuttakaan Agatha Christien kirjoittamaa. Maria Langin tuotannon hän tunsi, ja hän huomasi, että kirjat olivat laajuudeltaan noin 250 sivua ja niissä oli kiinnostava alku, keskikohta ja loppu.
”Siitä oli hyvä aloittaa. Sijoitin tapahtumat minulle tutulle mainosalalle, ja huomasin että kirjoittaminen oli kivaa. Esikoiskirja Murhan jälkeen mainoskatko vuonna 1973 syntyi yllättävän helposti, ja seuraavakin kirja tuli melko kivuttomasti.
Kolmannen kirjan tekemisen aikoihin Outi seurusteli näyttelijä Jussi Jurkan kanssa. Suhde alkoi aluksi salasuhteena, joka sekin aiheutti paineita. Kun rakkaus puolen vuoden jälkeen muuttui julkiseksi, tuli entistä isompia haasteita. Jussi Jurkka sairastui keuhkosyöpään ja pari ehti nauttia onnestaan vain reilun vuoden verran.
”Muistan, kuinka vein käsikirjoituspinkan kustannustoimittajalle ja seuraavalla tapaamisella selvisi, että korjaamista oli.”
Outi sai kuulla, että murhaaja oli väärä henkilö. Eikä siinä vielä kaikki, myös uhri oli väärä.
”Painelin ovet paukkuen kotiin, luin tekstini ja rauhoituttuani tajusin, että kustantaja oli oikeassa. Korjasin monta asiaa, mutta silti tuo Kiinalainen aamutakki on ehkä huonoin kirjani.”
Vaikean rakkaussuhteen keskellä äidiksi
Jussi Jurkan lisäksi Outilla on ollut elämässään toinenkin suuri rakkaus, mutta sitäkään ei ollut tarkoitettu pysyväksi. Mies oli ollut Outin elämässä jo ennen Jussia, ja samaisen miehen Outi tapasi uudestaan vuosia myöhemmin.
”Olin sokeasti rakastunut ja uskoin, että hän olisi muuttunut kymmenessä vuodessa.”
Kohtaamisesta seurasi suuri onni: Outi sai pojan 43-vuotiaana.
Outi Pakkanen on päättänyt lopettaa dekkareiden kirjoittamisen.
© Liisa Valonen
”Se oli käänteentekevä merkkipaalu sekä työ- että yksityiselämässäni. Lapsen syntymän jälkeen ikä ikään kuin tipahti pois. En ollut enää minkään ikäinen, olin vain Antti-Pekan äiti.”
Hurmaavalta tuntuva aviomies ei ollut valitettavasti muuttunut kymmenessä vuodessa, joten liitto päättyi eroon, kun lapsi oli nelivuotias. Eron jälkeen Outi alkoi suhtautua kirjoittamiseen uudella tavalla, edelleen kepeästi, mutta enemmän tosissaan.
Lue lisää: Apuväline maksoi apteekissa 2,20 e ja auttoi unettomuuteen, kuorsaamiseen ja hampaiden kiristelyyn
”Pidän Mika Waltarin ilmauksesta kaunis turhuus, siinä on yhtä aikaa jotakin kepeää ja syvällistä.”
Outi muistelee, että pojan pikkulapsiaika oli tiivistä ja täyttä elämää. Lapsen lisäksi hän huolehti vanhenevista vanhemmistaan, teki päivätöitä ja kirjoitti kirjoja.
Outi on kirjoittanut myös kaksi elämäkertaa: Emmi Jurkasta ja Aino Acktésta.
”Rakas Emmi -kirja oli tavallaan minun surutyöni. Sain mahdollisuuden tutustua Jussin perheeseen ja taustaan menetykseni jälkeen.”
Rajallisuuden äärellä
Polymyalgia ei ole saanut Outia tuntemaan itseään vanhaksi eikä pelkäämään kuolemaa.
”En mitenkään jaksa uskoa, että olen jo 78-vuotias. Vanhus olen vasta sitten, kun en kykene huolehtimaan itsestäni. 99-vuotias Jutta Zilliacus on sanonut hyvin: En ole vanha, olen vain elänyt kauan.”
Outi toivoo, että hän saisi aikanaan lähteä niin sanotusti saappaat jalassa. Kuulostaa kauniilta, kun kerrotaan, että joku kuoli tuolilla istuessaan tai nukkuessaan.
”Oikeastaan pelkään vain kuolemaa mahdollisesti edeltäviä kipuja ja ennen kaikkea sitä, että olisin avuttomana muiden armoilla. Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, että kuolema olisi vain kaiken loppu, musta seinä. Nykyään näen pikemminkin valoa, mutta harppua en halua joutua soittamaan jonnekin pilven reunalle. Onneksi emme tiedä, mikä meitä odottaa.”
Outi oli puolisonsa Jussin lähellä, kun tämä kuoli. Se oli kaunis kokemus, ja sen jälkeen kuolema ei ole tuntunut hänestä enää pelottavalta. Silloin, 9.4. vuonna 1982, oli pitkäperjantai. Hän istui miehensä vuoteen vierellä ja piti tätä kädestä kiinni. Mies hengitteli, muttei ollut enää tajuissaan. Outi katseli ulkona leijailevia pehmeitä lumihiutaleita ja kuunteli vaikeutuvaa hengitystä.
”Tunnelma oli lähes pyhä ja miltei tunsin, kuinka henki irtautui hänestä. Teki mieli avata ikkuna, että sielu pääsisi lentämään ulos. Kasvot silisivät ja kivut olivat poissa. Tajusin, että siinä on vain kuori. Hän oli jo poissa. Sitten tuli syvä rauha. Se oli ainutlaatuinen hetki.”
Lue lisää: Anja lopetti tutun ruoka-aineen käytön miehen kuoleman jälkeen – nyt vatsa voi paremmin kuin koskaan
Outin isä kuoli myös sairaalassa, mutta hän oli tajuissaan vielä edellisenä iltana. Häneltä Outi muistaa viimeisiksi jääneet sanat: ”Ko mie katselen noita tähtiä, niin ihmettelen että miks mie oon vielä täällä.”
Äitiään Outi ei nähnyt kuolleena. Veli oli paikalla lähdön hetkellä, mutta Outi myöhästyi. Hän sai kuulla, että äiti oli jo kuollut. Hän pysähtyi suljetun oven taakse ja viipyi siinä hetken.
”Äiti oli hyvin eläväinen ihminen ja hän oli ilmoittanut, että häntä ei saa tulla katsomaan, kun hän on kuollut. Kunnioitin hänen toivettaan.”
Äidin kuolemasta on jo vuosia, mutta Outi kertoo yhä juttelevansa tämän kanssa silloin tällöin. Kaija-äiti oli ilmoittanut jo vuosia ennen kuolemaansa, että lupaa olla tulematta kummittelemaan, mutta auttaa hän voisi aina kun mahdollista.
”Minulle on tullut tavaksi kysellä äidiltä neuvoja erilaisissa ongelmatilanteissa. Hän pohtii ja vastailee, eikä siihen liity mitään mystistä. Pikemminkin ajattelen niin, että käyn siinä terapeuttista vuoropuhelua itseni kanssa.”
Outi Pakkanen Vivassa: ”Yksin asuminen on minulle ainoa vaihtoehto”
Fatalisti-realisti. Niin Outi määrittelee itsensä. Kaikella on aikansa ja asiat vain tapahtuvat. Hän siteeraa entistä pääministeriä Esko Ahoa ja uskoo, että ”niin on hyvä kuin käy”.
”Tavallaan luotan sattumaan, toisaalta uskon, että kaikella, jokaisella sattumallakin on tarkoitus.”
Parhaiten nykyistä elämäntilannetta kuvaa sana vapaus, ja vapaus suo mahdollisuuden vaikka mihin. Päällimmäisenä Outin lähitulevaisuudessa on uuden kodin etsintä.
”Olen asunut tässä Lauttasaaren talossa kahdessa eri asunnossa 36 vuotta, joten on jo aika muuttaa. Haluan vähän pienempään funkkishenkiseen asuntoon. Ehkä muutan täältä lempikaupunginosaani Töölöön, tai sitten unelmien asunto löytyy läheltä. Uskon tässäkin kohtaloon. Kun kävelen tulevan kotini ovesta sisään, tiedän, että se on siinä.”
Myös se on varmaa, että Outi muuttaa uuteenkin kotiinsa yksin.
”Olen seurustellut pitkiäkin aikoja eroni jälkeen, ja jos nyt aloittaisin uuden suhteen, edellytys on, että miehellä on oma asunto. Yksin asuminen on minulle ainoa vaihtoehto.”
Entä kuinka ehdoton on lopetuspäätös? Entä jos viimeisen dekkarin jälkeen syntyykin vielä jotakin?
”Ainakaan se ei olisi historiallinen romaani, minun tarinani tapahtuvat ehdottomasti tässä ajassa. Voin myös luvata, etten kirjoita enää keittokirjaa enkä ensimmäistäkään lastenkirjaa. Jos joskus saan lapsenlapsia, luen heille äitini kirjoja.”
Outia hymyilyttää, kun mieleen muistuu Hector. Tämän arvoa ei lainkaan vähennä, että hänellä on ollut useampikin jäähyväiskonsertti.
Outilla on ollut useiden kirjojensa syntyvaiheessa ensimmäisenä valmiina viimeinen lause. Hän on aina satsannut siihen. Suosikkiloppu on kirjassa Yön syli. Se kuuluu näin: ”Hän oli menossa puhumaan tulevaisuudesta, jota ei ollut.”
”Muutama viikko sitten päähäni pasahti kesken kokkailujen kaksi lausetta. Aloitus, jossa oli vain kaksi sanaa sekä kolmisanainen lopetuslause. En kerro tarkemmin, ettei kukaan nappaa niitä. Siellä ne ovat, tallessa, eikä minulla ole aavistustakaan johtaako tämä johonkin. Annan elämän yllättää.”
Juttu on julkaistu Vivan numerossa 10/2024.
Outi Pakkanen
SYNTYI: Vuonna 1946 Kokkolassa, varttui Helsingissä.
ASUU: Helsingin Lauttasaaressa.
PERHE: Aikuinen poika Antti-Pekka ja veljet perheineen.
URA: Vapaa kirjailija, ekonomi, työskenteli pitkään markkinointi- ja mainosalalla. Tunnettu erityisesti Helsinkiin sijoittuvista dekkareistaan. Uusin kirja Kylmä talo ilmestyi syyskuun lopussa.
HARRASTUKSET: Teatteri, ooppera, elokuvat, taiteilijaelämäkerrat, kokkailu.
