Pakkohoitoon joutuminen Englannissa jätti syvät jäljet Finiin, 38: ”Tuli olo, etten ollut edes ihminen”

”Kun 18-vuotiaana lähdin yksin maailmalle, en koskaan ollut edes pussannut poikaa. Olin seurakuntanuori, joka oli elänyt suojattua elämää maalla. Vartuin Huittisissa vanhempieni ja kahden sisarukseni kanssa.

Kun nuorena sain jonkin idean, lähdin aina sata lasissa sitä kohti. Kirjaston kirjoista ahmin tietoa maista, joihin tahtoisin matkustaa. Lukion jälkeen lähdin au pairiksi Uuteen-Seelantiin.

Siellä rakastuin mieheen, josta tuli ensimmäinen aviomieheni. Muutimme yhdessä Lontooseen, jossa opiskelin kampaajaksi. Muutaman vuoden yhteiselon jälkeen huomasimme tulevamme paremmin toimeen ystävinä.

Eron jälkeen muutin kimppakämppään ja aloitin kivuliaan on-off-suhteen erään miehen kanssa. Samaan aikaan kun viimein löysin voimia jättää hänet, ajauduin ongelmiin kämppisteni kanssa ja sain lähtöpassit asunnosta. Jäin tyhjän päälle.

Jälkikäteen näen, että juuri silloin mielenterveyteni alkoi rakoilla.”

Lue myös Kotiliesi.fi: ”Kuulin jo lapsena päässäni mekkalaa” – skitsofreniaa sairastava Mervi kertoo, millaista on elää harhojen kanssa

”Aloin epäillä, että venäläiset yrittävät myrkyttää minut”

”Kimppakämpässä asunut koira oli ollut minulle hyvin rakas. Lähtöni jälkeen pelkäsin, ettei kukaan huolehtisi siitä. Huoli yltyi niin suureksi, että ilmoitin koirasta Suomen Lontoon-suurlähetystöön. Se oli ensimmäisiä merkkejä siitä, ettei minulla ollut kaikki hyvin.

Aloin epäillä, että venäläiset yrittävät myrkyttää minut kuten Aleksandr Litvinenkon. Olin rauhaton ja peloissani. Vaelsin ympäri Lontoota ja lähettelin outoja viestejä läheisilleni Suomeen.

Välillä ymmärsin, että jotakin oli vialla, ja hakeuduin sairaalaan. Silloin minuun ei saanut yhteyttä moneen päivään. Perheeni oli huolissaan, ja äiti jopa matkusti Lontooseen etsimään minua.

Kerran poliisit pysäyttivät minut keskellä katua, ja välikohtauksen päätteeksi minut kuljetettiin ambulanssilla pakkohoitoon. Sairaalaa piirittivät kiviaidat, joiden päälle oli viritetty piikkilankaa.

Koska kieltäydyin hoidosta, sain antipsykoottisen lääkityksen injektioina. Koin pakkohoitotoimenpiteet hyvin traumaattisina. Niistä tuli olo, etten ollut edes ihminen, vain pelkkä potilas.

Alkuun en halunnut nähdä läheisiäni, sillä syytin heitä hoitoon joutumisestani. Vastustin apua, koska en tunnistanut sitä siksi. Pidin kynsin ja hampain kiinni omasta todellisuudestani.

Vein pakkohoitopäätökseni oikeuteen. Tuomari kuvaili minua papereissaan nokkelaksi ja viehättäväksi naiseksi, jolla oli hyvin meikatut kasvot. Lopputulos oli kuitenkin se, että pakkohoitopäätös oli perusteltu. Se oli minulle iso kolaus.

Kun kuulin, että joutuisin jäämään puoleksi vuodeksi vihaamalleni osastolle, vaadin päästä hoitoon Suomeen. Kaksi sairaanhoitajaa lähti saattamaan minua kotiin.”

Kauhunhetket lentokoneessa muuttivat Finiä

”Kotimatka oli monella tapaa käänteentekevä. Lennolla Lontoosta Tukholmaan koneeseen tuli jokin vika. Ikkunasta katsoessa minusta näytti, että siipi törrötti oudosti.

Olimme kaikki kauhuissamme. En ikinä unohda, miten hoitaja tuona hetkenä puristi kättäni. Viesti oli selvä: olen tässä ja välitän sinusta. Tunsin tulevani kohdatuksi ihmisenä.

Laskeuduimme turvallisesti, mutta odotimme kentällä pitkään vaihtolentoa Suomeen.

Englannin päästä ehdotettiin, että hoitajat voisivat lentää Tukholmasta takaisin Lontooseen. He oikein suuttuivat ajatuksesta ja vaativat ehdottomasti saada saattaa minut turvallisesti kotiin.

Kun saimme kuulla, että Suomessa meitä odottaisi poliisikyyti, hoitajat hermostuivat taas: Finiä ette nöyryytä tunkemalla häntä poliisiautoon! Lopulta minut vietiin sairaalaan ambulanssilla.

Suomessa todettiin, etten tarvinnut pakkohoitoa. Olin vapaa lähtemään ja palasin pian takaisin Lontooseen. Kaupunki ei kuitenkaan enää tuntunut samalta kuin ennen.

Olin hukassa ja tunsin syvää yksinäisyyttä. Masentuneisuudesta huolimatta en edelleenkään ajatellut olevani sairas.

Muutin takaisin Suomeen. Kun mania seuraavan kerran puhkesi, jouduin jälleen sairaalaan. Tällä kertaa olin vahingosta viisastunut ja otin lääkkeeni.

Myönsin viimein itselleni ja muille, että olen sairas. Sairauden hyväksymisessä auttoivat läheiseni, jotka kertoivat lempeästi, etten ollut ollut oma itseni.”

Lue myös: Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava Jonna Hietala ei muista, milloin viimeksi tunsi onnellisuutta: ”Se on elämäni raskaimpia taakkoja”

Rakkaus löytyi Tinderistä

”En tiedä syytä kaksisuuntaisen mielialahäiriön puhkeamiseen, mutta koen, että mieleni on aina toiminut jotenkin eri tavalla kuin toisten.

Masennuskauteni ovat olleet lieviä, enemmän olen taipuvainen levottomuuteen ja ylienergisyyteen, jotka johtavat hypomaniaan. Psykoosi tuntuu siltä kuin olisi viikkoja tai kuukausia huumeissa. Kun siltä reissulta palaa, on pitkään aivan loppu.

Nyt sairauteni on ollut remissiossa yli kuusi vuotta. Sinä aikana olen opiskellut tradenomiksi ja perustanut oman kampaamoalan yrityksen.

Nuorena elin kaoottisesti, nykyään minulla on oman hyvinvointini vuoksi tiukat rutiinit. Syön ja liikun säännöllisesti, otan lääkkeeni ja menen nukkumaan joka ilta samaan aikaan. Herkkyyteni ja luovuuteni olen kanavoinut taiteeseen, maalaan tauluja ja kirjoitan.

Monta vuotta ajattelin, että minua kohdeltiin sairaanhoidossa väärin. Nyt ymmärrän, että vaikka ylilyöntejä saattaa tapahtua, suurin osa ammattilaisista tekee parhaansa vaativissa olosuhteissa.

Olen ottanut linjan, että kerron sairaudestani heti kättelyssä. Niin tein Tinderissäkin, jossa tapasin nykyisen aviomieheni. Hän ei tiennyt sairaudesta mitään, mutta lupasi ottaa selvää. Mieheni hyväksyy minut täysin, hän on maadoittajani.

En koskaan lakkaa olemasta kiitollinen läheisilleni, jotka ovat pysyneet vierelläni silloinkin, kun olen ollut vaikea. Minua on aina rakastettu tosi paljon. Se on varmasti pelastanut henkeni.”