lltauutisten aikaan Elli Aaltonen, 71, levittää huovan olohuoneen lattialle. Hän asettuu siihen selälleen, nostaa jalat sohvalle ja ryhtyy katsomaan televisiota. Borderterrieri Gubbe kipaisee kainaloon.
Näissä hetkissä Kansaneläkelaitoksen pääjohtajan pestistä viitisen vuotta sitten eläköitynyt Elli on onnellinen.
Hänen poikansa hankkivat äidilleen aikoinaan koiran, jotta tämä ei tekisi liikaa töitä. Todellisuudessa Kelaa johtaessa päivät venyivät, ja Gubbe tarvitsi tuon tuosta hoitajaa.
Nyt terhakka terrieri pääsee emäntänsä kanssa lenkille Porvoonjoen rantaan, ja muutenkin kaksikko pitää tiukasti yhtä.
Eläkeläiseksi Elli tekee silti ihmeen paljon hommia.
”On ihmisiä, joiden pääoma ei jää eläkkeelle. Minä olen sitä joukkoa.”
Sosiaalialan konkarin terävillä näkemyksillä on ollut viime aikoina kysyntää esimerkiksi A-studiossa, kun on puhuttu sosiaaliturvan leikkausten vaikutuksista ihmisten elämään. Sosiaalipolitiikan dosenttina hän jakaa pääomaansa myös yliopistoissa, joissa hän kiertää luennoimassa sosiaalipolitiikasta, sosiaaliturvasta ja henkisestä kriisinkestävyydestä. Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajuus puolestaan lennättää Elliä aika ajoin myös maailmalle.
Elämä ei ole sisulaji
Hetkellä, jolloin Elli Aaltonen aloitti Kelan johdossa, iski kriisi. Perustoimeentulotuen maksatus siirtyi samaan aikaan, tammikuussa 2017, kunnilta Kansaneläkelaitokselle. Homma ruuhkautui pahasti, eivätkä ihmiset saaneet rahojaan ajoissa. Oikeusasiamies huomautti asiasta, kansalaisilta tuli vihaista palautetta ja Elli Aaltonen pyysi Kelan asiakkailta anteeksi.
Silti Elli sai tappouhkauksia. Hänen kotinsa postilaatikkoon ilmestyi kuollut lintu, ja stalkkeri seurasi häntä. Elli ei voinut hetkeen kulkea kotoa töihin julkisilla kulkuvälineillä.
Eläköidyttyään Kelasta Elli jätti Helsingin. Uusi koti löytyi Porvoosta, joka oli hänelle jo entuudestaan rakas paikka. Savonlinnan seudulla varttuneesta naisesta pikkukaupungin tunnelma tuntui kotoisalta.
Luonto on vieressä ja ulkoilumahdollisuudet oivat, mikä on hyväksi terveydelle. Liikkumisestaan ja syömisistään Elli pyrkii pitämään nyt erityisen hyvää huolta, koska perinnöllinen sydänvaiva alkoi nostaa päätään kiireisinä työvuosina.
Kun työn imu oli kovimmillaan, hänen oli vaikea löytää tasapainoa työn ja levon välillä. Joskus huimasi niin, ettei meinannut päästä kadun yli.
”Osa ihmisistä painaa sisulla eteenpäin ja kuolee pöydän ääreen. Osa taas on alkanut miettiä yhä enemmän työn ja elämän välistä tasapainoa kuten minäkin. Ajattelen, että on tärkeää kysyä välillä itseltään, että mitä sinulle kuuluu. Elämä kun ei ole pelkkä sisulaji.”
Lue myös Kotiliesi.fi: M.A. Numminen epäonnistui nuorena ihastustensa kanssa.
© Sampo Korhonen
”Herra Jumala, säästä tuo tyttö.”
Vuonna 1953 sääminkiläisen maalaistalon kuopukseksi syntyi Elli.
”Olen perheemme lapsista ensimmäinen, joka syntyi sairaalassa, Savonlinnan synnytyslaitoksessa.”
Sisaruksia hänellä oli valmiina neljä. Oli ollut viisikin, mutta perheen esikoinen oli kuollut kaksivuotiaana keuhkokuumeeseen.
”Äiti oli silloin raskaana, ja kaksi päivää esikoislapsen kuolemasta hän synnytti jo seuraavan. Nykyisin ajattelen, että voi äiti rakas. Ihan armotonta.”
Kun Elli vuorostaan makasi lapsena angiinan kourissa, äiti kävi tämän vuoteen vieressä ja sanoi: ”Herra Jumala, säästä tuo tyttö.”
Ajan tapaan vanhemmat olivat työteliäitä ja edellyttivät sitä jälkikasvultakin. Ellin selkä taipui jo varhain sokerijuurikasta harventamaan. Juurikasta viljeltiin tilalla Suomen sokerille, ja siksi lapsetkin saivat kitkemisestä tienestiä. Isä oli perheen auktoriteetti, jonka arvoja olivat ahkeruus, rehellisyys, säästäväisyys ja rohkeus.
Paitsi kovaa työtä, koti tarjosi lapsille turvaa.
”Kun tulin koulusta, äiti oli aina kotona, ja illalla söimme yhdessä hänen valmistamaansa ruokaa. Se oli valtavan turvallista. Jos meistä lapsista on jotain tullut, se johtuu tästä läsnäolosta ja huolenpidosta. Se on varmaan syy siihen, miksi aikanaan kiinnostuin sosiaali-alasta.”
Pyörtyi rokotuksessa
Lapsena Elli näki Säämingissä, kuinka kyläyhteisössä ihmiset pitivät toisistaan huolta. Toisaalta hän kuuluu sukupolveen, joka sai varttua yhdessä ensi askeleitaan ottavan hyvinvointivaltion kanssa. Lapselle yhteiskunnan huolenpito tarkoitti rokotuksia ja röntgentarkastuksia.
Erään kerran Elli pinkaisi äitinsä sylistä kunnantalolla karkuun ja piiloutui pihan pensaikkoon, kun rokottaminen pelotti niin paljon. Tyttö löydettiin, ja piikki tuli.
”Isorokkorokotus annettiin sitten koulussa luokan edessä. Oli aika hirveää seistä siinä paitahihasillaan tikattavana. Taisin silloin pyörtyä”, Elli muistelee.
”Keuhkojen röntgenkuvauksiin taas jonotimme kunnantalolla. Mutta julkista terveydenhuoltoa ei lapsuudessani vielä ollut, vaan se luotiin vasta 1970-luvulla kansanterveyslain myötä.”
Lain myötä sosiaali- ja terveydenhuollosta tuli kaikille yhtäläinen oikeus varallisuuteen katsomatta.
”Eihän meillä niin hyvää sosiaalipoliitikkoa ole ollutkaan kuin Pekka Kuusi 1960-luvulla. Hän oivalsi, että kansasta on pidettävä huolta, jotta se kykenee työhön ja elättämään itsensä ja perheensä.”
Tämä ajatus on nyt kadoksissa. Vallalla tuntuu olevan ajatus, ettei osasta ihmisistä tarvitsekaan pitää huolta, ja se kauhistuttaa Elliä. Hän pohtii, ollaanko Suomessa nyt rikkomassa hyvinvointiyhteiskunnan arvoja tavalla, josta ei ole paluuta.
”Meillä on oikeus julkiseen terveydenhuoltoon, mutta se ei toimi. Kaikki resurssit pitäisi panna nyt julkiselle puolelle, joka on kaiken perusta.”
Hän tietää itse kuuluvansa etuoikeutettujen joukkoon, joka voi halutessaan hakeutua myös yksityiselle lääkärille.
© Sampo Korhonen
Kun veli katosi
Sisarukset ovat Elli Aaltoselle aikuisten poikien ohella tärkeä arjen turvaverkko. Siskojensa kanssa hän soittelee lähes päivittäin. Jos johonkuhun sisarukseen ei saada yhteyttä, pirautetaan toiselle, onko tämä kuullut jotain.
”Sisäkehällä ovat poikani, sitten tulevat sisarukset.”
Elli viettää paljon aikaa kakkoskodissaan, joka sijaitsee synnyinseudulla Savonlinnassa. Siellä on myös hautausmaa, jossa hän käy hoitamassa vanhempiensa ja edesmenneitten sisarusten hautoja.
”Otan hautausmaalle mukaan termospullollisen kahvia ja voileivät. Juon heidän kanssaan aamukahvit ja juttelen rauhassa.”
Elli oli alle neljänkymmenen ikäinen, kun lapsuudenperhettä kohtasi tragedia. Hänen veljensä, josta oli kaavailtu kotitilan jatkajaa, katosi laivaristeilyllä. Kului yli puoli vuotta, ennen kuin veli löydettiin merestä Pietarsaaren edustalta.
”Se oli kovaa meille kaikille, mutta erityisesti äidille ja isälle. Isä kävi kastelemassa veljeni parvekekukkia aina siihen asti, kunnes hänet löydettiin.”
Ymmärrys kuolemasta lisääntyi
Yhteiskunnalliset aineet kiinnostivat Elliä jo koululaisena, mutta koska häneltä sujuivat kielet Savonlinnan tyttölyseossa, ammatinvalinnanohjaaja suositteli lentoemännän ammattia. Elli ei ehdotukseen tarttunut. Totesi vain, ettei ”semmoiseen mene”.
Luettuaan sosiaalitieteitä Tampereen yliopistossa – ja valmistuttuaan pikavauhtia – hän oli jo 22-vuotiaana johtamassa Kotikallion vanhainkotia Punkaharjulla. Elli kulki töihin lapsuudenkodistaan.
”En osannut pelätä vastuuta. Ehkä se rohkeus tulee sieltä isän arvoista.”
Viiden kunnan kuntayhtymän vanhainkodissa asui sekä ikääntyviä, vanhuksia että vammaisia, ja elämä oli yhteisöllistä puutarhanhoitoineen ja rantakalailtoineen. Kuolema oli arjessa läsnä.
”Näin 22-vuotiaana kuolemaa varmaan enemmän kuin moni koko elämänsä aikana. Ymmärrys kuolemasta lisääntyi, mutta ei se kuolemanpelkoa poistanut. 71 vuoden iässä sitä miettii.”
Kotikalliossa hän oppi elämästä jotain hyvin tärkeää.
”Opin sen, mitä on ihmisarvo. Vanhainkoti oli upea paikka oppia ymmärtämään hyvin erilaisista olosuhteista tulevia ihmisiä. Välillä minulla oli elämässäni se ymmärrys hieman kadoksissa. Menin johtotehtäviin isoihin organisaatioihin, tapasin merkkihenkilöitä ja olin enemmän velvollinen poliittiseen päätöksentekoon kuin asiakkaisiin päin.”
Ellin pitkään uraan todella mahtuu johtamista: ennen Kelaa hän vaikutti muun muassa Itä-Suomen aluehallintoviraston ylijohtajana, lääninhallituksen sosiaali- ja terveysneuvoksena sekä EU-asiantuntijana Ukrainassa ja Venäjällä.
”Nyt kun toimin Punaisessa Ristissä, humanitaariset arvot ovat jälleen ajatuksissani keskiössä. Sillä ei ole väliä, mistä ihminen tulee ja kuka hän on, vaan lähtökohtana on hänen avuntarpeensa.”
Lue myös: Mauri Kunnas on kerännyt miljoonaomaisuuden
© Sampo Korhonen
Elli elää kuin viimeistä päivää
Lastensa isästä Elli Aaltonen erosi jo aikaa sitten, ja hän puhuu entisestä puolisostaan kauniisti. Hän on kiitollinen siitä, miten puoliso otti aikanaan vastuuta arjen pyörittämisestä. Pikkulapsivaiheessa perhe asui sekä Savonlinnassa että Nurmeksessa ja Elli työskenteli muun muassa lastenvalvojana ja sosiaalijohtajana. Mies oli rakennusalalla.
”Jos lähdin ulkomaankeikalle, tiesin, että kotona on karjalanpaisti uunissa ja heillä menee hyvin. Olimme kyllä puolisoni kanssa molemmat kodinrakentajia, eikä meillä ollut töiden päälle juuri omia harrastuksia.”
Politiikkaan Elliä kysyttiin useista puolueista, mutta hän ei lähtenyt mukaan, koska ei halunnut olla viikkoja erossa lapsistaan. Arvomaailmaansa hän kuvaa alkiolaiseksi vaikkei keskustapuolueeseen kuulukaan.
Elli liikuttuu, kun muistelee seitsemänkymppisiään Savonlinnan kasinolla. Toinen pojista piti puheen.
”Hän sanoi, että teille muille Elli voi olla neuvos tai professori, mutta minulle ja veljelleni hän on aina ollut ja on äiti. Ajattelin, että hyvä pojat, tarvitsin puheen nyt enkä sitten haudalla.”
Kysymys siitä, kaipaako Elli uutta kumppania rinnalleen, saa hänet mietteliääksi. Hän myöntää miettivänsä sitä välillä, mutta työt ja aktiviteetit vievät niin, ettei hän ketään varsinaisesti etsi.
”Mutta taatusti minä tunnistan, jos kohdalleni tulee ihminen, joka vangitsee tunnekehäni.”
Elli sanoo elävänsä kuin viimeistä päivää. Hänen kohdallaan se ei tarkoita hirmuista hurvittelua tai tuhlailua, vaan vaikkapa riemuitsemista uudesta aamusta.
Hän ei halua nyhjätä ja odottaa kuolemaa, kun se on edessä joka tapauksessa – huomenna tai kahdenkymmenen vuoden päästä.
”Teen mahdollisimman paljon kaikkea sitä, mikä on minusta kivaa. Vältän turhia ristiriitoja ja politiikasta puhumista joidenkin ihmisten kanssa. Sanon heille, että puhutaan elämästä, ei politiikasta.”
Mutta asiantuntijaroolissa vaikkapa A-studiossa hän tekee rohkeita ehdotuksia, kuten puhuu eläkeiän nostamisesta, jotta hyvinvointiyhteiskunta toimisi jatkossakin.
”Olen nyt vapaa sielu. Minulla on vapaus ajatella ja sanoa ajatukseni ulos. Eläkelausumani tarkoitus oli tehdä psykologista asennetta avoimemmaksi. Ymmärrän kyllä, ettei vaikkapa rakennusmies voi seitsenkymppisenä keikkua katolla, mutta moni muu voi vielä jatkaa työssä ja haluta merkitystä ja yhteisöä työnkin kautta elämäänsä. Niinhän minäkin tavallaan teen.”
Heräillessään uuteen aamuun Ellillä on tapana avata ensimmäiseksi radio, josta hän laittaa klassista musiikkia hiljaisesti soimaan.
Iltaisin hän rauhoittuu lukemalla yhdysvaltalaisen Robert Frostin runoja. Eikä mikään ole suloisempaa kuin se, kun runoja lukiessa Gubbe hyppää jalkopäähän.
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 45/2024.
