Kesäteatterikausi on vilkkaimmillaan. Puolisonsa Satu Silvon, 61, kanssa tänä kesänä Törnävän kesäteatterissa näyttelevä Reidar Palmgren, 58, on noussut edellispäivänä Seinäjoelta junaan ja puksutellut Helsinkiin vain tätä haastattelua varten.
Jossakin toisessa tilanteessa häntä voisi kutsua kirjoittavaksi näyttelijäksi, mutta nyt hän on paikalla näyttelevänä kirjailijana. Reidarin kuudes romaani ilmestyy tällä viikolla, ja tarkoituksemme on kaiken muun ohella keskustella myös siitä.
Tapaamme Kallion kirkon kupeessa pienellä työhuoneella, jonka Reidar jakaa puolisonsa, näyttelijä Satu Silvon kanssa. Vanhassa liikehuoneistossa on kalustuksena pyöreä pöytä ja pari vaaleaksi maalattua maalaisrokokootuolia. Himmennetyn näyteikkunan edessä on kirjoituspöytä ja huoneen keskellä kirkkaansininen hoitotaso.
”Satu tekee täällä äänimaljahoitoja”, Reidar selittää huomatessaan hämmästykseni.
Kirjoituspöytä on puhdas. Sillä on vain pino käsikirjoitusliuskoja, Reidarin tuore kirja. Käsikirjoitus näyttää juhlavalta nököttäessään siinä yksin. Kirjan teema on kahden miehen, Axelin ja Urhon, välinen ystävyys.
Reidar voisi kirjoittaa myös naisena
Heti on haastettava kirjailijaa: Ovatko ystävyyden ominaisuudet riippuvaisia sukupuolesta? Jos mies kirjoittaa kahden miehen ystävyydestä, alleviivataanko silloin nimenomaan miesten välistä ystävyyttä?
Reidarilla on vastaus valmiina.
”Tein kerran kokeen, pystyisinkö kirjoittamaan naisesta tai naisena.”
Hän kirjoitti ensin liuskan verran tekstiä, jossa kertoi miehen aamusta ja aamupäivästä. Mies teki aamutoimensa, ajoi parran, pukeutui, sitoi kravatin kaulaan ja lähti töihin. Hän puhui aamun aikana eri ihmisten kanssa, ajatteli niitä näitä ja teki sellaisia havaintoja kuin mitä aamuisin tehdään.
Reidar jätti tekstin muutamaksi päiväksi sivuun.
Palattuaan siihen hän muutti kaikki miehen toimintaan viittaavat faktat naisen toimiksi. Henkilö ei ajanut partaansa vaan meikkasi ja puki päälleen mekon, mutta muuten tekstin sisältö pysyi ennallaan.
Kun Reidar taas parin päivän jälkeen luki liuskan, hän huomasi, että versio toimi aivan yhtä hyvin kuin edellinen. Hän pystyi kirjoittamaan myös naisena.
”On aivan toisarvoista luetella, että nainen on sitä ja mies tätä ja joku kolmas jotakin muuta. Olemme ensisijaisesti itsemme edustajia, emme minkään sukupuolen”, hän sanoo.
Rakkaus on kuin luonnonvoima
Ystävyydestä sen sijaan sietää puhua – ja rakkaudesta. Reidarin mielestä ystävyys on paljon monimutkaisempi ja vaikeammin selitettävä asia kuin vaikka romanttinen rakkaus, joka tulee ja josta ei oikein voi itse päättää.
Toki rakkaudessa ja ystävyydessä on paljon yhteisiä piirteitä, ne kietoutuvat toisiinsa ja ovat toisilleen sukua, mutta silti ne ovat erilaisia.
”Rakkaus on kuin luonnonvoima. Se syntyy itsestään. Ei oikein voi vain päättää, että rupean rakastamaan tuota ihmistä.”
Ystävyys sen sijaan syntyy usein vahvojen yhteisten kokemusten myötä.
”Teatterikoulukaverini meni viime keväänä vanhoilla päivillään naimisiin. Meitä oli neljä bestmania, koko jätkäkööri 1980- ja -90-lukujen vaihteen samalta kurssilta.”
Kirkossa Reidar tajusi, että vaikka viiden kaveruksen elämä oli mennyt yli kolmekymmentä vuotta välillä hyvinkin eri suuntiin, ystävyys ei ollut hävinnyt minnekään. He olivat jo nuoruudessaan hitsautuneet yhteen valmistautuessaan aikuiseen elämään lama-ajan Suomessa. Liitos oli pysynyt, ja Reidar tunsi vahvasti, että se kestäisi jatkossakin.
Lue lisää: Antti Lindtman muistaa yhä hetken, kun äiti muutti pois kotoa
”En osaa kuvitella, että opiskeluaikana koettu romanttinen suhde olisi tuntunut samalta.”
Tosin Reidar uskoo, että parhaissa rakkaussuhteissa on mukana paljon myös ystävyyttä.
”Omalla kohdallani ystävyys on varmasti jopa edellytys hyvälle parisuhteelle. Parisuhde ei ole vain romantiikkaa ja aistillisuutta, vaan siinä on mukana huumoria, väittelyä ja suunsoittoa. Puolisoiden pitää voida tehdä yhdessä sellaisia asioita, joita ystävät tekevät keskenään.”
Eli rakkaus on myös ystävyyttä, mutta voiko ystävyys olla myös rakkautta?
Reidar sanoo olevansa hyvin melodramaattinen ihminen. Vastaus on sen mukainen:
”Onneksi minulla on muutama sellainen ystävä, joiden takia olisin valmis hyppäämään luodin eteen.”
Pienen Reidarin ensimmäinen sana oli puu. Nykyisin hän on Luonnon-perintösäätiön hallituksen jäsen.
© Reidar Palmgrenin kotialbumi
Tunteet on otettava tosissaan
Viehtymys melodraamaan kuuluu Reidarista muutenkin. Ilman sitä hän tuskin olisi päässyt edes uusimman romaaninsa tarinan jäljille.
”’Kallion jyrkänteellä seisoo soturi tuuli hiuksissaan, ja sotalaivojen armada lähestyy…’ Rakastan patetiaa ja suuria tunteita”, hän sanoo.
Hän on vasta vähän aikaa sitten lukenut ensimmäisen kerran Alexandre Dumas’n klassikkoromaanin Kamelianainen. Se oli voimakas kokemus.
”Tarinassa oli suuria, dramaattisia tunteita ja jännitteitä, jotka jatkuivat päähenkilöiden elämässä vuosia ilman, että kirjailija olisi käsitellyt niitä ironialla tai sarkasmilla.”
Reidar viittaa häntä meidän ajassamme kiusaavaan tapaan, jossa helposti etäännytämme itsemme tunteista ja tarkastelemme elämää kuin sen ulkopuolelta. Emme uskalla itse lähestyä ja käsitellä syviä tunteita, ennen kuin jo annamme ne nopeatempoisen viihdeteollisuuden myllyyn ja nauramme kyynisyydelle ja sarkasmille, joilla tunteet revitään ja poljetaan.
”Kaipaan lapsenomaista tapaa ottaa tunteet tosissaan.”
Reidar Palmgren kirjoittaa Kekkosesta
Melodraaman taju sai näyttelijä-ohjaaja Tiina Lymin ajattelemaan Reidaria, kun hän muutama vuosi sitten pyysi tätä erään suunnitteilla olleen elokuvan käsikirjoittajatiimiin.
Elokuvaohjaaja Matti Ijäs oli kohdannut sattumalta miehen, joka oli ehdottanut hänelle elokuvan tekoa sukunsa jo kuolleesta päämiehestä.
Patriarkka oli ollut 1918 kansalaissodan aikaan tuomitsemassa punavankeja Viipurissa. Myöhemmin 1920-luvulla hän oli työskennellyt Etsivässä keskuspoliisissa yhtä aikaa Urho Kekkosen kanssa ja rakastunut siellä myös töissä olleeseen Sylvi Uinoon. Mies oli menettänyt Sylvin Urholle.
Myöhemmin miehestä tuli hyvin katkera. Hän vihasi syvästi Kekkosta ja myrkytti katkeruudellaan perheensä elämän.
Reidarista tuli elokuvatiimin pääkäsikirjoittaja. Kun elokuvan rahoitus kariutui, Reidar ei päässyt tarinasta irti. Hän sai kaikilta asianosaisilta luvan jatkaa tarinan kirjoittamista romaaniksi.
Syntyi kirja kansakunnan presidentiksi nousevan Urho Kekkosen ja kuvitteellisen poliisivirkamiehen Axel Kannaston vuosikymmeniä jatkuvasta ystävyydestä, jota sitoi yhteinen salaisuus.
Reidar Palmgren ei pelkää
Kun Reidar kirjoitti kirjaansa, hän kertoi sen etenemisestä puolisolleen. Tämä kysyi monta kertaa, eikö Reidaria pelota kirjoittaa Kekkosesta fiktiivistä tarinaa.
”En tullut oikeastaan edes ajatelleeksi sitä, eikä minua pelota.”
Sitten hän suorastaan sisuuntuu.
”Meillä on monta entistä merkkihenkilöä, kansakunnan isää, Mannerheim, Ryti, Kekkonen, Juice Leskinen, Jörn Donner… He ovat jo kauan sitten lakanneet olemasta muistoissamme vain ihmisiä. Heistä on tullut hahmoja ja symboleja, joita yritetään nostaa milloin mihinkin tarkoitukseen.”
Sen takia heitä kuuluukin nyt Reidarin mielestä ravistella. Heidät pitää ottaa käyttöön ja hyväksyä, että he ovat melkein kuin meemejä. Siksi hänestä oli hyvä, että Mannerheim esitettiin mustana miehenä.
”Arvaan, että moni tulee sanomaan kirjani Urho Kekkosesta, ettei hän noin tehnyt, eivät asiat noin menneet, mutta mitä sitten? Kekkosen todellinen elämä ei pienene siitä, mitä minä kirjoitan. Historioitsijat pitävät huolen faktoista.”
Tänä kesänä Reidar näyttelee Törnävän kesäteatterissa Seinäjoella Tootsie, lyömätön lyyli -musikaalissa.
© Copyright: www.JukeBoxCamera.fi
”Jumankauta, olenkin merkittävä”
Pikkupoikana Reidar oli silmälasipäinen lukutoukka.
”Olin hintelä ja koulussa kiusattu. Ainakaan en millään tavalla ollut suuntautunut ulospäin. Mikään minussa ei viitannut silloin teatteriin.”
Lue lisää Kotiliesi.fi: Tommi Kinnunen haluaa olla hyvä isä ja puoliso – omalta isältään hän on saanut yhden tärkeän neuvon
Reidar varttui urbaanissa Etelä-Helsingissä. Siitä huolimatta hänen ensimmäinen sanansa oli puu.
Pikkupojan toiveammatti oli joko Korkeasaaren intendentti tai Eläinmuseon johtaja.
Tähän haastatteluun Reidar tulee ruudulliseen flanellipaitaan pukeutuneena.
”Lähtiessäni Satu sanoi, että päätit sitten mennä haastatteluun noin vain muina linkoloina”, hän nauraa.
Kommentti ei ole vailla merkitystä. Reidar on edesmenneen Pentti Linkolan perustaman Luonnonperintösäätiön hallituksen jäsen, uhanalaisten luontoalueiden suojelija.
Helsingin normaalilyseossa hän kuitenkin löysi tien taiteeseen. Siitä hän kiittää äidinkielen opettajaansa Kaisa Langea, jonka tunneilla keskusteltiin paljon. Opettaja vei oppilaita teatteriin ja veti ilmaisutaidon ryhmää.
”Siellä jotenkin aukesin. Kuulin ääneni ja, jumankauta, koin, että olenkin merkittävä. Muut kuuntelivat, kun minä puhuin.”
Lukion jälkeen hän meni mukaan Kellariteatterin toimintaan, ensin maalaamaan kulisseja ja sitten vasta näyttämölle.
Teatterikouluun Tampereen yliopistoon hän pääsi viidennellä yrityksellä.
Vanhemmuuden tragedia
Reidarilla on kaksi aikuista poikaa, jotka asuvat Tampereella. He olivat hyvin pieniä, kun heidän vanhempansa erosivat. Reidar oli pitkään viikonloppuisä. Nykyisin hän käy poikiensa luona pari kertaa kuukaudessa.
”Käymme pitkillä kävelyillä ja koluamme hylättyjä rakennuksia. Teemme ruokaa ja saunomme riippuen siitä, kumman pojan luona tapaamme. Olen hyvin onnellinen siitä, että meillä on hyvät välit. Puhumme keskenämme paljon soopaa ja myös asiaa. Pojilla on suuri tuki toisistaan.”
Reidar on jossakin aikaisemmassa haastattelussa todennut, että isyys on suuri lahja mutta myös suuri tragedia.
”Rakastat lastasi enemmän kuin mitään muuta. Olet valmis tekemään kaiken, jotta lapsesi voi hyvin. Sitten se kasvaa, aikuistuu ja saa omia lapsia, jolloin sen rakkaus kääntyy niihin. Et millään voi olla lapsellesi enää yhtä tärkeä kuin ennen.”
Reidar miettii joskus, onko hänestä enää mitään hyötyä lapsilleen, kun he eivät enää tarvitse häntä aamupuuron keittäjäksi.
”Mitä jää, jos rakkaus ei enää konkretisoidu teoiksi?” hän kysyy.
Siksi poikien tapaaminen on hänelle edelleen tärkeää. Tapaamisen järjestäminen ja matkaan lähtö on teko heidän kaikkien vuoksi.
”Kyllä minä tunnen vanhenevani. Tulevaisuudelta toivoisin, ettei enää tarvitsisi huolehtia toimeentulosta. Freelancerina on pidettävä jatkuvasti monta palloa ilmassa”, Reidar Palmgren sanoo.
© Heli Hirvelä
”En jaksaisi, jos sydämeni särkyisi”
Vielä muutama sana rakkaudesta ja parisuhteesta.
Edellä Reidar sanoo, että rakkaus on kuin luonnonvoima. Siitä ei voi itse päättää. Iän myötä tilanne kuitenkin muuttuu. Vanhempana rakkaus on usein myös päätöksiä.
Lue lisää: Kaari Utrio koki nuorena häirintää puhujamatkoilla: ”Yöllä isäntä pyrki sänkyyni vierashuoneessa”
”Tästä olemme puhuneet paljon Satun kanssa. Nuoret rakastuneet voivat jättää kaiken taakseen. He voivat karata yhdessä merille tai sirkukseen, mennä Afrikkaan ja asua beduiiniteltassa. Vanhempana takana on jo niin paljon muuta elämää, ettei enää voikaan toimia vain tunteen mukaan.”
Reidar myöntää, että kysymys on tappioiden minimoimisesta.
”En enää jaksaisi, jos sydämeni särkyisi. Ikävuosien kertyessä en kaipaa elämääni enää sellaista draamaa. Taiteeseen kyllä, kiitos.”
Päätämme haastattelun. Reidar heittää repun selkäänsä ja lähtee kävelemään kohti Kaivopuistoa.
”Menen ystäväni Mikko Kuustosen kanssa kävelylle. Parannamme vähän maailmaa.”
Reidar Palmgren, 58
Työ
Kirjailija ja näyttelijä.
Asuu
Käpylässä Helsingissä.
Perhe
Puoliso näyttelijä Satu Silvo, kaksi aikuista poikaa.
Ajankohtaista
Romaani Veli, jota minulla ei ollut ilmestyy 7. elokuuta.
