Rosa Meriläisen lapsi Frans pukeutui vanhojen tansseihin mekkoon – äidiltään hän on pyytänyt vain yhtä asiaa

Frans Frangén: ”Jotkut ihmiset imevät valon huoneesta, toiset säteilevät sitä ympärilleen. Äitini Rosa kuuluu jälkimmäisiin. Hän on tosi aito ja uskaltaa näyttää kaikenlaiset tunteensa. Äiti ei yritä esittää vahvaa, ja juuri se tekee hänestä vahvan.

Rosa on ollut äitinä hyvin sitoutunut ja lempeä, mutta samalla armoton. Jo varhain minulle tehtiin selväksi, että valittamalla en saa mitään, en materiaa tai huomiota. Olin lapsena hyvin jääräpäinen ja saatoin valittaa sinnikkäästi, mutta äiti ei taipunut. Jos kitisin janoa tilanteessa, jossa vettä ei ollut saatavissa, hän kehotti nielemään sylkeä. Tai jos kiireestä välittämättä laahustin ja jättäydyin jälkeen, äiti ei pysähtynyt odottamaan. Ohikulkijan silmissä se saattoi näyttää julmalta. Lopulta aina kipitin hänen peräänsä.

Joskus ärsyynnyin siitä, ettei minulle annettu selkeitä ohjeita: vie roskat, siivoa huoneesi, tyhjennä tiskikone. Kaikki oli hoksattava itse. Se oli osa itsenäistymiskasvatusta: jokaisen täytyy ottaa vastuu tekemisistään.

Äiti halusi pitää säännöt minimissä. Minua ei esimerkiksi kielletty kiroilemasta tai määrätty kampaamaan tukkaa, jos ei huvittanut. Kieltojen sijaan kehotettiin käyttämään järkeä. Oli oikeastaan vain yksi ehdoton sääntö: kuolla ei saa. Eli pitää välttää vaaratilanteita, jotka voivat johtaa hengenlähtöön. Vilkkauteni huomioiden tapaturmia sattui yllättävän vähän. Äidin periaatteen mukaan tyhmyyksistä oppii ja seuraavalla kerralla toimii viisaammin. Kaikilla lapsilla tämä käytäntö ei ehkä toimisi.

Kotona minua ei juuri rangaistu, perhepäivähoidossa sitä joskus yritettiin sulkemalla jäähylle kylpyhuoneeseen. Leikin ja lauleskelin siellä itsekseni. Kun viimein olisin päässyt ulos, halusin jäädä ja ’viettää vielä vähän omaa aikaa’. Olen aina ollut etevä kääntämään tappiot voitoiksi.

Auktoriteettien kanssa minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia. Esimerkiksi opettajat ovat tykänneet minusta, vaikka yläkoulussa välillä haastoin ja härnäsin heitä. Latinanopettajan kanssa meillä oli pitkä vääntö siitä, saanko pitää hattua päässä tunnilla. Hänestä se oli hyvien tapojen vastaista, minun mielestäni olennainen osa tyyliäni. Jokaisen pitäisi saada pukeutua siten kuin haluaa, jos siitä ei ole haittaa muille.

”Olin mustasukkainen äidin huomiosta”

Vanhempani erosivat, kun olin yksitoista. Muutimme äidin kanssa Tampereelta Helsinkiin. Hyvin pian hän meni naimisiin nykyisen miehensä Tuomas Murajan kanssa, ja syntyi viisihenkinen uusperheemme. Samoihin aikoihin minulla alkoi murrosikä. Onkin vaikea sanoa, mikä osa oireilussani johtui siitä ja mikä eron aiheuttamasta­ ahdistuksesta.

Seuraavat kaksi vuotta olivat elämäni rankinta aikaa. Välillä mietin jopa, olisiko parempi vain kuolla. Olin riittävän vanha tajutakseni, mitä tapahtui, mutta minulla ei ollut välineitä käsitellä sitä. Ei, vaikka puhuin äidin kanssa ja sain ammattiapua.

Olin ollut ainoa lapsi ja nyt sain kaksi nuorempaa sisarusta. Halusin saada kaikkea enemmän kuin he. Olin heille mustasukkainen äidin huomiosta ja jopa materiasta,­ vaikken ole erityisen materialistinen tyyppi.

Vihasin kaikkia ja käyttäydyin tosi ärsyttävästi, etenkin Tuomasta kohtaan. Huono oloni oli mielestäni hänen syynsä. Jos olisin ollut eron aikaan nuorempi, hänestä olisi ehkä aikaa myöten tullut minulle toinen isä. Mutta suhde omaan isääni Simoon oli jo muodostunut vahvaksi. Vietin hänen kanssaan joka toisen viikonlopun ja puolet lomista. Nykyään tulemme Tuomaksenkin kanssa hyvin toimeen.

”Kasiluokalla ymmärsin, etten taida olla poika”

Vanhempani ovat hyvin liberaaleja, joten minulla ei ole ollut tarvetta kapinoida heitä vastaan. Äidin kanssa meillä on poliittisesti aika yhteneväiset käsitykset, mutta ympäristö- ja ilmastoasioissa olen häntä radikaalimpi. Ahdistus tulevaisuudesta sai minut viisitoistavuotiaana liittymään Elokapinaan. Pari kertaa olen joutunut poliisin kanssa tekemisiin ja minut on otettu kiinni mielenosoituksissa.

Alkuvuodesta päädyin otsikoihin esiinnyttyäni mekko päällä lukion vanhojentansseissa. Kuvittelin median kiinnostuneen asiasta siksi, että mekko oli sama, joka äidillä oli joskus ollut Linnan juhlissa. Mutta ei, uutinen oli se, että pojalla on leninki. Sitten kävi ilmi, että poika ei oikeastaan olekaan poika.

Pienestä asti minun on ollut vaikea ymmärtää, miksi ihmiset jaetaan kahteen ryhmään sukupuolen mukaan, ja olen aina hengannut molemmissa porukoissa. Kasiluokalla ymmärsin, etten taida olla poika. Sukupuoli on pään sisäinen asia, ja käsitys omasta identiteetistä voi vaihdella vaikka päivittäin. Itse en edelleenkään osaa varmasti sanoa, mikä olen, ja käytän termiä muunsukupuolinen.

Mekkokohu ei minua haitannut. Nauroimme, kun luimme kavereiden kanssa nettikeskustelua, jossa minua pidettiin varoittavana esimerkkinä vapaan kasvatuksen tuloksista. Ymmärrän heitä: kaikki uusi ja outo vaikuttaa monista aluksi pelottavalta.

Myös äitiä on riepoteltu julkisuudessa. Hänhän on todellinen ammattikehtaaja, joka uskaltaa laittaa itsensä likoon. Minuakin on yritetty kiusata hänen edesottamuksiensa takia, mutta en provosoidu helposti. Käsittelin äitiin liittyvät nolouden tunteet jo hyvin varhain. Nykyään olen hänestä pelkästään ylpeä.”

Rosa Meriläinen: ”Nuorena äitiys ei kuulunut suunnitelmiini. Olin uraorientoitunut, ja unelmani liittyivät maineeseen, kunniaan­ ja maailmanparantamiseen. En ikinä ajatellut, että kaiken täyttymys olisi oma perhe. Se, että sain Fransin, on tietenkin arvokkainta elämässäni, mutta onneksi on myös paljon muuta. Olisi lapsellekin raskas taakka olla minun elämäni täyttymys.

Perheen perustaminen ei lopulta ollut millään tavalla järjellinen päätös. Se liittyi rakastumisen huumaan, myös silloinen kumppanini halusi lapsen. Toivuin tuohon aikaan kansanedustajakaudella puhjenneesta masennuksesta ja uupumuksesta. Raskausaika korjasi kolhiintunutta itsetuntoani: minun ei tarvinnut itse osata mitään, kehoni hoiti kaiken.

Kasvatusoppaita luin ensi kertaa jo kaksitoistavuotiaana, kun sain pikkuveljen. Fransia odottaessani kahlasin kasvatustiedettä käsittelevää kirjallisuutta ja mietin, millainen vanhempi tahdon olla. En halunnut päästää itseäni helpolla. Minulla olikin sääntöjä enemmän itselleni kuin Fransille. Halusin opettaa hänelle aktiivisen elämäntavan.

Päätin, että joka päivä ulkoillaan kaksi kertaa, vähintään tunti kerrallaan – oli sää mikä tahansa. Rankkasateessa leikkipuistossa olimmekin usein vain me kaksi. Ruutua en käyttänyt lapsenvahtina minuuttiakaan. Frans kulki mukanani töissä ja matkoilla, ja keksimme ajanvietettä. Hän on aina ollut kiinnostava ajattelija ja keskustelukumppani.

Frans oppi jo varhain itsesääntelytaidon. Hän esimerkiksi rakasti Tiisu-bändiä, mutta kun sen kuunteleminen vei liikaa aikaa, hän alkoi omatoimisesti rajoittaa sitä. Myöhemmin hän on pitänyt ruutuvapaita viikkoja omasta tahdostaan.

”Heti kun kykeni, Frans sai itse valita vaatteensa”

Yläkoulussa Frans toivoi, ettei häntä sukupuoliteta. Etten esittele häntä pojakseni vaan lapsekseni. Pyyntö oli mielestäni ymmärrettävä. Miksi lapsille pitäisi puhua sedistä ja tädeistä, kun on olemassa hyvin käyttökelpoinen sana ’ihminen’. Olen ollut tuomassa Suomeen keskustelua sukupuolten moninaisuudesta, mutta silti itsellänikin riittää yhä opeteltavaa. Uudella sukupolvella on uudet käsitteet sukupuolen konseptista. On tärkeätä tulla kuulluksi, nähdyksi ja tunnustetuksi omanlaisenaan. Mutta on myös vapauttavaa, kun sukupuolta ei tarvitse koko ajan sanoittaa.

En halunnut esitellä Fransille maailmaa, joka on jakautunut miesten ja naisten todellisuuksiin. Kasvoin 1970-luvulla, jolloin kaikki lapset puettiin unisex-tyyliin ruskeisiin potkupukuihin. Fransin ollessa pieni lastenvaatteet olivat joko punaisia tai sinisiä. Kun ostin kauluria, myyjä kysyi, tuleeko se tytölle vai pojalle.

Heti kun kykeni, Frans sai itse valita vaatteensa. Hän rakasti vaaleanpunaista ja erityisesti Hello Kitty -sukkahousuja. Usein näin, kuinka muut lapset haastoivat Fransia ’vääränlaisesta’ pukeutumisesta. Kerran teatterissa 4–5-vuotiaiden tyttöoletettujen porukka piiritti hänet ja tivasi, miksi pojalla on päällään sukkahousut. Häkeltymättä Frans nosti esiin kätensä ja totesi: ’On mulla kynsilakkaakin’.

Frans on aina saanut leikitellä ulkonäöllään. Hän kasvatti pitkät hiukset ja värjäsi niitä jo pienenä. Sitä paheksuttiin mahdollisen kemikaalikuorman takia. Minusta oli vain kätevää, kun erotin suuresta lapsijoukosta heti omani hänen neonvärisen tukkansa ansiosta.

Olen miettinyt, mitkä asiat ovat hyödyllisiä ja välttämättömiä. Taidekasvatukseen olen panostanut aikaa, vaivaa ja rahaa. Taide ei noudata sääntöjä, se antaa vapauden – siksi halusin tarjota sen maailman lapselleni. Minusta on välttämätöntä mennä museoon, mutta tukkaa ei ole pakko harjata. Jos hiukset menevät pahasti takkuun, ne voi leikata.

Hyväksi kasvatukseksi mielletään usein se, mikä on pelkkää silmänpalvontaa. Keskitytään siihen, ettei tulisi sanomista. Minusta on vain hyvä, jos tulee sanomista.

Lue myös: Rosa Meriläinen käyttää rahaa itseensä vain pakon edessä: ”Viimeksi satsasin itseeni käymällä gynekologilla”

”Oli kamalaa katsoa lapsen kipua” 

”En ole koskaan ollut huolissani Fransista. Minulla on häneen täysi luotto, hän on selviytyjäluonne. Olemme yhdessä hiihtäneet myrskyssä, ratsastaneet vuorilla vikuralla hevosella, luovineet kosken kuohuissa… Kun sanoin, että nyt pitää ponnistella, hän teki sen riippumatta siitä, oliko nälkä, väsy tai vilu.

Sen sijaan olen pelännyt, että Frans hylkää minut huomatessaan, kuinka kelvoton olen. Onneksi hän ymmärtää ihmisen keskeneräisyyttä ja hyväksyy sen, että äiti on joskus melkoinen sekopää.

Seitsemän vuotta sitten meillä oli vaikeaa. Surin eroa ja elin kuin kuivausrummussa. Myös lapsi oli hirvittävän pettynyt ja surullinen.

Frans ja minä olimme olleet symbioottinen yksikkö, ja viiden hengen uusperheessä koko vanhemmuuden malli piti luoda uusiksi. Päätimme Tuomaksen kanssa, että meidän aikuisten pitää pystyä ottamaan vastaan kaikenlaista. Vuoden verran Frans esimerkiksi kutsui miestäni Tuomas Pylly-Murajaksi, ja tämä kesti sen.

Lue myös Kotiliesi.fi: Jannen äiti tuli kotiin ja käski hyvästellä isän – uuden isäpuolen kanssa muutettiin valloittamaan Amerikka

Oli kamala katsoa lapsen kipua. Mietin, antaako hän minulle koskaan anteeksi. Menetänkö yhteyden häneen lopullisesti? Toisaalta eroperheen lapsena tiesin, että tästäkin selvitään. Menimme eroterapiaan, jossa oli lapsille oma ryhmä. Se ei ehkä ihan osunut Fransille mutta hän oppi, että kriisissä ei jäädä yksin vaan haetaan apua.

Paras terapeutti oli kuitenkin Muru. Sinä päivänä, kun Frans kuuli erosta, hän pyysi koiraa. Hyvin hoksattu! Olisin siinä tilanteessa antanut hänelle vaikka kuun. Koira toi valtavasti lohtua ja iloa. Aloitimme myös yhteisen harrastuksen, taekwondon. Saimme kahdenkeskistä aikaa, kun kävimme harjoituksissa 5–6 kertaa viikossa. Nyt molemmilla on musta vyö.

”Simon ja minun lapsena Frans syntyi julkisuuteen”

Ensimmäinen paparazzikuva Fransista otettiin, kun poistuimme synnytyssairaalasta. Simon ja minun lapsena hän syntyi julkisuuteen. Hän tiedostaa, että jos mokaa tai sanoo tyhmästi, voi päätyä ikäviin otsikoihin. Mutta hän tietää myös, ettei vanhempien paheksuntaa tai tuomiota tarvitse pelätä.

Frans kulki mukanani kokouksissa ja mielenosoituksissa jo kantoliinassa. En hätkähtänyt, kun hän liittyi Elokapinaan.

Fransilta olen oppinut paljon ympäristöasioista, ja on kiinnostavaa käydä keskusteluja uuden polven feministin kanssa. Lapseni on myös monessa asiassa kypsempi ja järkevämpi kuin minä. Olen mitannut olemistani suoritusten kautta, mutta hänen avullaan olen opetellut lempeämpää suhtautumista itseeni.

Vuoden alussa Frans täytti 18. Iso osa äitiyden riemua on nähdä lapsensa varttuvan ja pärjäävän. Kasvatustehtävä on ohi, mutta uskon, että olemassaolollani on yhä hänelle merkitystä. Toivon hänelle monipuolista elämää. Että maailma ei lannistaisi, vaan hän vastakin uskaltaisi heittäytyä uusiin juttuihin vailla pelkoa epäonnistumisesta. Ja tietenkin, että hän jonain päivänä tekisi minusta mummun.”