Shokkieron jälkeen Aila ajoi kotitalolleen Kittilään ja suri – nyt hän on onnellisempi kuin koskaan

”Minulla on juuret pohjoisessa, ja se asia säilyy minussa aina pohjavireenä. Sielunmaisemani on näkymä lapsuudenkodistani: kahden tunturin, Levin ja Kätkän, kainalossa lepää Immeljärvi.

Äitini ja isäni olivat opettajia. Syntymäni oli heille valtava ilonaihe. Olin ensimmäinen perheeseen elävänä syntynyt lapsi – vanhempi sisareni oli syntynyt kuolleena. Minun jälkeenikin heiltä kuoli vielä kaksi lasta. Käytännössä elin lapsuuteni ainoana lapsena. Pikkusiskoni syntyi vasta vuosia myöhemmin.

Vaikeista kokemuksistaan huolimatta vanhempani eivät koskaan menettäneet valoisaa elämänasennettaan, ja tämän resilienssikyvyn olen saanut heiltä geeneissäni. Minullekin on tullut kaikenmoista hankalaa vastaan elämässä, mutta käsittämättömällä tavalla olen pystynyt kääntämään vaikeat kokemukset voimavaraksi. Olen kiitollinen vanhemmilleni heiltä peritystä ominaisuudesta.

Kirjoitusten jälkeen muutin Kittilästä Tampereelle ja opiskelin koulukuraattoriksi. Harjoittelussa, jonka tein Riihimäellä, kohtasin lasteni isän. Olimme vielä kovin nuoria, mutta halusimme kumpikin perheen. Olin 24 tullessani äidiksi.”

”Elämän voi tehdä myös näin päin”

”Ajattelen tänä päivänä, että ne vuodet, jolloin lapset olivat pieniä, olivat elämäni onnellisinta aikaa. Muistan ajanjakson hyvänä ja täyteläisenä. Olin juuri omalla paikallani ja koin täyttymystä.

Olin käytännössä lähes yksinhuoltaja, koska mieheni oli vientihommissa. Hän oli pitkiä aikoja työmatkoilla ulkomailla. Mutta vaikka kannoin paljon vastuuta perheen arjesta, en ollut mitenkään lopussa, vaan jaksoin mainiosti.

Oman työni ja perheen yhdistämisessä minulla on ollut aina selkeä tärkeysjärjestys: lapset menevät työn edelle. Olin pitkiä aikoja kotona, kun he olivat pieniä. Haluaisinkin sanoa tämän päivän nuorille äideille, että elämän voi tehdä myös näin päin: hoitaa ensin lapset ja vasta sen jälkeen uran.

Lue myös: Parisuhteen päättyminen on kriisi mutta myös kasvun paikka – näin erosta toipuminen alkaa

Kaipuu työminäni toteuttamiseen alkoi nostaa minussa päätään nelikymppisenä. Muistan, kun yhtenä torstai-iltana saunassa sain kirkkaan ajatuksen: ’Ei tämä ole ihmisen elämää, että juoksen ja touhuan aamusta iltaan ilman minuutinkaan taukoa.’ Lapset olivat tuolloin 16, 14, 13 ja 5. Työpäivien jälkeen hoidin yksin omakotitalomme ja kuskasin lapsia harrastuksiin. Tajusin, että hukkuisin, jollen muuttaisi jotain elämässäni.

Päätin luopua koulukuraattorin virastani ja alkaa yrittäjäksi. Perustin työnohjausta tarjoavan firman. Ratkaisu osoittautui hyväksi: pystyin säätelemään paremmin työntekoani ja hoitamaan silti kaikki velvoitteeni ja pitämään kiinni lapset ensin -periaatteestani. Tätä työpolkua olen kulkenut nyt melkein 30 vuotta: toimin edelleen työnohjaajana ja kouluttajana.”

”Minun kuuluu jatkaa elämää”

”Muutimme kolmeksi vuodeksi Sydneyyn vuonna 2003, kun mieheni sai sinne komennuksen. Kaksi nuorimmaista lastamme lähti mukaan Australiaan. Muutaman kuukauden päästä saimme kotoa hirveitä uutisia: poikamme oli menehtynyt. Lensimme Suomeen niin nopeasti kuin pystyimme.

Ensimmäinen vuosi pojan kuoleman jälkeen oli pahin. Olin täysin musertunut. Australiassa en ollut töissä, joten pystyin keskittymään täysipäiväisesti suremiseen. Kävin läpi kaikkea ja itkin. Luin myös kirjoja kuolemasta. Yksi voimavarani on ollut aina se, etten yritä piiloutua, kun tulee vaikeita asioita, vaan menen niitä kohti.

Kun pojan lähdöstä oli kulunut vuosi, minussa nousi selkeä ajatus: kun kerran minut jätettiin tänne elämään, sitten on varmaan tarkoitus, että elän. Silloin tiesin, ettei elämäni tarkoitus voi olla se, että elän surun varassa, vaan minun kuuluu jatkaa elämää. En voisi kiinnittyä poismenneeseen lapseen, koska minulla oli kolme muutakin lasta.

Vähitellen aloin löytää taas valopilkkuja ja saada takaisin elämänvoimaani. Toki poikani kuolema muutti minua pysyvästi. Minusta lähti tietty terä. En ole nykyään yhtä ekstrovertti kuin olin ennen tapahtumaa, mutta valoisan elämänasenteeni olen säilyttänyt.”

”Tajusin, että kaikki menisi uusiksi”

”Sanotaan, että naisella on kolme elämää. Ensin on lapsuus ja kasvu aikuiseksi, sitten on perhe-elämäaika, ja viimeisenä tulee tietty irtautuminen ja kasvu itseksi. Minun elämäni on mennyt juuri näin.

Kuusi vuotta sitten jouduin organisoimaan uusiksi koko elämäni. Pitkä avioliittoni päättyi yhtäkkiä ja yllättäen. Ero oli shokki ja syöksi minut kriisiin.

Lue myös Kotiliesi.fi: Miksi mukavakin elämänmuutos voi tuntua uhalta? Psykologi vastaa

Kuultuani uutisen keräsin tärkeimmät kimpsuni kotoa, pakkasin ne autoon ja ajoin Kittilään kotitalolleni, turvapaikkaani. Halusin selvittää pääni, pohtia, mitä nyt tekisin elämälläni. Tajusin, että kaikki menisi uusiksi – työ, asuinpaikka, ihmissuhteet. Ainoa, mikä pysyisi samana, olivat lapset.

Jonkin ajan päästä minussa kypsyi ajatus, että muuttaisin Turkuun, jossa tyttäreni asuu. Näin tein. Halusin maantieteellisesti etäälle avioliiton aikaisista ympyröistäni.

Pahin kriisi kesti puolitoista vuotta. Menin taas rohkeasti vaikeaa asiaa kohti. En yrittänyt paeta tai lakaista asioita maton alle, vaan kävin tilannettani läpi. Välillä minulla oli isoja pelkoja siitä, miten pärjäisin elämässä, mutta en antautunut peloille vaan tartuin haasteeseen.

Pikku hiljaa sain elämänvoimani takaisin. Sitten jatkoin väitöskirjani loppuun ja väittelin. Ystäväni kannustivat minua.

Kuudessa vuodessa olen luonut itselleni uuden elämän ja olen tyytyväinen. Tuntuu, että oikeastaan vasta nyt olen itsenäistynyt ensimmäistä kertaa elämässäni. Tunnen, että olen löytänyt aidon Ailan. Olin ikään kuin hukassa itseltäni monta kymmentä vuotta, mutta nyt tiedän, kuka olen.

Koen, että elän juuri nyt elämäni huippukohtaa. Tuntuu uskomattoman hyvältä, etten ole kenellekään tilivelvollinen eikä minun tarvitse pitää huolta kenestäkään muusta kuin itsestäni. Nautin todella elämästä.”