Kaapelitehtaan jykevässä tiilirakennuksessa sijaitsee pienenpieni studio, jossa SuomiRäp-radion juontajat Ville Tanskanen, 36, ja Aleksi Korpijaakko, 35, ovat työnsä puolesta viettäneet lukuisia tunteja keskenään.
Tiivis työnteko on tuonut kollegat lähemmäs toisiaan. Kun mikit sammuvat, käydään oikeat kuulumiset läpi.
”Silloin toinen puhuu ja toinen kuuntelee”, Aleksi toteaa.
Vuosien varrella studion äänieristettyjen seinien sisällä onkin puitu monta iloa ja surua, joista on ollut vaikeaa puhua muille.
”Täällä on jaettu kaikenlaista. Tästä on tullut sellainen terapiahuone”, Ville naurahtaa.
Vertaistuen saaminen on tehnyt hyvää ja tullut tarpeeseen etenkin vanhemmuuden myötä.
Siksi he haluavat nyt omien kokemustensa kautta puhua ääneen aiheesta, josta moni mies vaikenee. Siitä, millaista on olla nuori isä – ja mitä kukaan ei kertonut heille aiheesta etukäteen.
Ville Tanskanen:
Ajatus isyydestä oli minussa kuin tehdasasetuksena. Tulen isosta perheestä, joten ajattelin aina, että tietysti haluan myös itse oman perheen.
Olen aina ollut asioista innostuja ja tuuliviiri. Kun perheenlisäys tuli pitkäaikaisen kumppanin kanssa puheeksi, olin heti valmis heittäytymään uuteen seikkailuun. Jälkikäteen ajateltuna en pohtinut asiaa läpikotaisin tai pysähtynyt miettimään, mitä vanhemmuus oikeasti on.
Olin malttamaton ja kuvittelin, että meitä onnistaisi heti. Lopulta yritimme lasta noin vuoden päivät ennen kuin tärppäsi. Uskalsin puhua koko asiasta muille vasta ensimmäisen ultran jälkeen. Pelkäsin keskenmenoa sekä siihen liittyviä pettymyksen ja jopa häpeän tunteita.
Esikoinen syntyi pitkän ja vaikean synnytyksen päätteeksi. Lapsi oli eloton, eikä päästänyt minkäänlaista ääntä. Muistan, kuinka hoitohenkilökunta hieroi lasta ja laski sekunteja ääneen. Kun minuutti tuli täyteen, he lähtivät huoneesta vauva mukanaan.
Samalla hetkellä vierestäni kuului kuin vesihana olisi käännetty auki. Pian sen jälkeen lapseni äiti kiidätettiin hätäleikkaukseen.
Yhtäkkiä seisoin yksin sairaalan käytävällä ja mietin, mitä tapahtuu: yksi ei hengitä ja toinen vuotaa kuiviin.
Minulle kerrottiin vain, että tätä ovea pidemmälle sinä et saa tulla.
Vanhemmuudesta tuli minulle totta, kun sain oman pojan käsivarsilleni.
Vaikka dramaattisen synnytyksen jälkeen kaikki oli lopulta hyvin, kokemus palasi toistuvasti mieleeni.
Ensimmäisellä kotikäynnillä hoitaja sanoi, että voisi tehdä hyvää, jos kävisin juttelemassa jollekin. Se jäi kuitenkin siihen, että silloin tällöin otin asian puheeksi saunailloissa parin oluen jälkeen.
Olin esikoisen syntymän jälkeen pitkään ihmeissäni ja tosi pihalla. Ahdistunutkin. Silloin oli tammikuu ja koko ajan pimeää.
Tunsin itseni metsästäjä-keräilijäksi, joka kantoi ruokaa kotiin ja yritti parhaansa mukaan pitää pesästään huolta.
Vaikka olin aina halunnut isäksi, yhtäkkiä tuntui, että en olekaan valmis. Minulla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoa kuin kohdata itseni ja pelkoni.
Erosimme lasteni äidin kanssa 2,5 vuotta sitten kuopuksemme ollessa noin puolivuotias. Ero pakotti minut suoraselkäistymään ja ottamaan eri tavalla vastuuta kuin aiemmin. Mikään ei ole kasvattanut minua yhtä paljon. Olen myös tehnyt isoa elämäntaparemonttia, sillä en jaksaisi arkea kahden pienen lapsen kanssa muuten. Olen nyt ihan eri jätkä kuin kaksi vuotta sitten.
Asumme lasteni äidin kanssa lähekkäin ja meillä on yhteinen auto. Haluan viettää 3- ja 5-vuotaiden lasteni kanssa aikaa niin paljon kuin mahdollista. Näenkin heitä lähes päivittäin. Puolet ajasta olen täyspäiväinen isä, ja silloin pyöritän arkea yksin.
Olen oppinut nauttimaan myös omasta ajasta, kun lapset eivät ole luonani. He ovat kuitenkin aina ajatuksissani. Jos pysähdyn edes hetkeksi, muistan välittömästi, että tuolla jossain on minun kaksi poikaani puuhailemassa jotakin. Mietin, missä he ovat ja mitä he tekevät.
En ole mikään hiekkakakkuiskä, eikä tihkusateessa leikkipuistossa kököttäminen ole aina ollut kivaa. Välillä isyys on uskomattoman raskasta, toisteista ja turhauttavaa. Silti olen iloinen, että hankalista tunteista huolimatta olen aina jaksanut lähteä mukaan leikkipuistoon.
Vahvuuteni vanhempana on taito tuoda leikkisyyttä arkeen. Kuka tahansa hyppää ennemmin merirosvolaivan kuin tavallisen henkilöauton kyytiin. Tykkään touhuta, ja nyt kun lapset ovat jo vähän isompia, on maailman parasta harrastaa ja keksiä aktiviteettejä yhdessä.
Toisaalta myös muistutan lapsia siitä, että en ole mikään tapahtumatoimisto. Haluan kannustaa lapsiani luovuuteen ja omatoimisuuteen. Yhden aikuisen taloudessa on myös pakko ehtiä siivota, kokata ja tehdä itse kaikki ne asiat, jotka usein kaksi aikuista jakavat keskenään.
Kukaan ei kertonut etukäteen, kuinka paljon lapsen syntymä herkistää myös isää. Ensimmäisten vuosien aikana tunteet olivat niin pinnassa, etten pystynyt kuuntelemaan edes raskasta musiikkia.
Myös huoli omasta lapsesta on aina läsnä. Tiedän, että en voi suojella heitä kaikelta. Pitää vain rohkaista heitä maailmalle, antaa kokea ja luottaa, että he pärjäävät. Voin kuitenkin kertoa heille elämästä ja asioista avoimesti ja varmistaa siten, että ihan kaikkea ei tarvitse oivaltaa ja opetella itse.
Välillä muistutan itseäni siitä, että minunkaan ei tarvitse vielä tietää kaikkea. Olemme kaikki vielä ihan alussa yhteisellä matkallamme. Tiedostan, että tulevina vuosina kasvatuksella on entistä tärkeämpi rooli.
Välillä katson lasteni vauvakuvia kyynel silmässä ja mietin, miten pieniä he ovat joskus olleet. Jos elämääni tulee uusi parisuhde, olen valmis kokemaan sen uudestaan.
Lue myös: Viki Eerikkilän arvot menivät kertaheitolla uusiksi: ”Minua tarvitaan nyt kotona”
Aleksi Korpijaakko:
Tiesin jo pienenä, että haluan joskus isäksi. Kun aloimme parikymppisinä seurustella puolisoni kanssa, silloin vasta opettelimme aikuisten elämää yhdessä.
Aihe perheen perustamisesta kyllä vieraili keskusteluissamme silloin tällöin, mutta halusimme kokea asioita ensin kaksin ja odottaa sopivaa aikaa.
Kun aika lopulta koitti, se iski yllättävän voimakkaana. Yhteinen arki oli vuosien myötä asettunut tukevasti aloilleen, ja kumpikin oli alkanut kaivata kotiin lapsen tuomaan eloa.
Kovasta kaipuusta huolimatta lasta ei kuulunut.
En kertonut lapsihaaveistamme äitiäni ja Villeä lukuun ottamatta kenellekään, edes omille siskoilleni. Tuntui raskaalta ajatukselta, että pettymyksiä pitäisi käydä läpi myös muiden kanssa.
Hedelmöitysklinikan odotushuoneessa harva katsoo toisiaan silmiin. Ilmapiirissä on väistämättä jotain surullista. Kun istuin huoneessa ensimmäistä kertaa, tuntui ravistelevalta tajuta, että oma tie vanhemmaksi kävisi sitä kautta – siis jos kaikki menisi hyvin.
Olimme hakeutuneet hoitoihin kahden vuoden yrittämisen jälkeen. Vaikka ensimmäiset hoitovaiheet eivät onnistuneet, olin päättänyt luottaa prosessiin. En ollut valmis antamaan periksi ja pelkäsin, että jos antaisimme epävarmuudelle tilaa, se pääsisi leviämään myrkyn lailla.
Raskaus onnistui vajaan vuoden päästä hoitojen aloittamisesta.
Samaan aikaan minussa heräsi jokin alkukantainen suojeluvaisto. Muutuin julkisissa liikennevälineissä ihmismuuriksi, ja halusin tehdä kaikkeni varmistaakseni, ettei vaimolle ja lapselle vain sattuisi mitään.
Niin pitkän odotuksen jälkeen oli pirun omituista saada oma lapsi vihdoin syliin. Tuijotin pientä kääröä ja kysyin hoitajalta, että mitä ihmettä minä tälle teen. Siihen hoitaja totesi, että kasvatat siitä hyvinvoivan ja tasapainoisen aikuisen. Siinä olen luvannut yrittää parhaani.
Vaimoni oli saanut positiivisen koronavirustuloksen synnytyksen aikana. Saimme siis totutella toisiimme ensimmäisten päivien ajan ikiomassa huoneessa, kaikessa rauhassa. Muodostimme nopeasti tiiviin vauvakuplan, ja se tuntui älyttömän hyvältä.
Sanonta siitä, että äitiys alkaa raskaudesta, isyys synnytyksestä, pitää ainakin oman kokemukseni mukaan paikkansa. Muistan välillä katselleeni lasta ja miettineeni, että enhän minä tunne tätä tyyppiä ollenkaan.
Mutta siitä alkoi koko matkan siistein osuus – omaan lapseen tutustuminen.
Suhde omaan isääni oli etäinen, kun hän vielä oli kuvioissa. Isäni lähti elämästäni, kun olin parikymppinen.
Ehkä siksikin olen miettinyt paljon, mitä asioita itse tekisin toisin. Haluan omalla toiminnallani välttää ne sudenkuopat, jotka olen itse joutunut kokemaan. Haluan olla hellä ja herkkyyttä näyttävä isä, jolla on lämmin syli.
Minulle on tärkeää olla lapselleni läsnä ja osallistua asioihin. Vauvavuoden aikana odotinkin yhteisiä hetkiä malttamattomana. Halusin jo niin paljon päästä näyttämään, kuinka isi rakastaa ja osallistuu. Toinen oli kuitenkin vasta pieni, huutava käärö, eikä osannut antaa siihen mahdollisuutta.
Minua turhautti, että en saanut heti olla se isä, joka niin kovasti halusin olla. Ehkä siksi saan vieläkin niin paljon kiksejä hiekkakakkujen rakentamisesta. Odotan jo kovasti talvea ja sitä, että pääsemme taas eri tavalla kokemaan asioita yhdessä, lapsen ollessa taas vuoden vanhempi.
On ihan mahtavaa, että edessä on vielä niin paljon yhteisiä ensimmäisiä kertoja.
Kukaan ei kertonut etukäteen, miten paljon vanhemmat pelkäävät ihan koko ajan.
Usein sisälläni kiljuva faija vaatii lasta pysymään ikuisesti kotona turvassa, ettei vain sattuisi mitään. Mutta vaikka jatkuvasti pelottaa, sille ei pidä antaa liikaa valtaa. Pitää luottaa omaan lapseen, vaimoon, päiväkodin henkilökuntaan sekä itseensä.
Murehtimisen keskellä on tärkeää muistaa, että en taatusti ole tämänkään tunteen kanssa yksin. Vaikka jokainen kokee vanhemmuuden eri tavalla, kehtaan väittää, että monet ilot ja murheet ovat myös monelle muulle tuttuja.
Ja siksi on tärkeää, että niistä puhutaan.
Ville ja Aleksi puhuvat avoimesti nuorten miesten isyydestä NAM – Nuoret Aikuiset Miehet -podcastissaan.
Lue myös Kotiliesi.fi: ”Isyys on ollut päätehtävä elämässäni”, sanoo näyttelijä Nicke Lignell – mutta miksi luku 666 on hänelle tärkeä?
