Susani Mahadura toipui uupumuksesta: ”Kokemani rasismi vaikutti mielenterveyteeni”

Alkusyksystä toimittaja ja elokuvaohjaaja Susani Mahadura harjoitteli korkokengillä kävelyä. Eikä vain kävelyä, vaan saman tien myös juoksuaskelin liihottamista ja tanssimista. Kaikkea tätä hän teki miljoonan silmäparin edessä Suomen katsotuimmassa ohjelmassa Tanssii tähtien kanssa.

Lue myös: Puoli seitsemän -juontaja Susani Mahadura omaksui aikuisena isänsä buddhalaisen elämänkatsomuksen: ”En omista juuri mitään”

Sellaiset askeleet ovat aikamoisia loikkia naiselle, joka vielä pari vuotta sitten pelkäsi mennä ruokakauppaan. Susani sairasti tuolloin uupumusta.

Loppuun palamisesta toipuminen on tuonut ihan uudenlaisia havaintoja. Monet Susanin tuoreista oivalluksista liittyvät juuri kehoon.

– En oikeastaan koskaan ajatellut kehoani, mutta nyt olen kiitollinen siitä, että minulla runko, jolla voi tehdä asioita. Kuulostaa hurjalta, mutta olen vasta nyt 35-vuotiaana tutustumassa siihen, mihin kaikkeen kehoni itse asiassa pystyy.

Kesällä se pystyi polkaisemaan Helsingistä Rovaniemelle. 900 kilometrin pyörämatka oli suoritus, jota Susani ei aiemmin olisi uskaltanut edes ajatella.

Susani ajattelee, että keho jäi sivurooliin, koska laman lapsena ja yksinhuoltajaäidin niukoilla tuloilla kasvaneena liikuntaharrastuksiin ei ollut varaa. Muun muassa se teki Susanista oman pään sisällä eläjän.

Keho huusi, Susani ei kuunnellut

”Kehoni yritti vuosia viestittää minulle: pysähdy nainen! Mutta minä en kuunnellut. Oli kaikenlaisia tilanteita, joihin survoin itseäni, vaikka niissä ei ollut kovin hyvä olla. Usein tunsin, että minun pitäisi kasvattaa paksumpi nahka tai olla jollain lailla kovempi. Kun en ollut, kuljin hartiat korvissa, rintakehä kireänä ja outo tunne vatsassa, mutta en edes huomannut tekeväni niin.

Vähän aikaa sitten kävin fysioterapeutilla, koska lonkkani oli jumissa. Opin, että lonkkaan ja lantionseudulle pakkautuu paljon tunteita. Kun fyssari lähti availemaan sitä, itkuhanani aukesivat. Myös tanssi auttoi huomaamaan, miten jäkissä olen ollut. Muutamassa viikossa kehon lukkoja on poistunut.

Tämä kaikki on uutta minulle. Kun uupumukseen sairastuneena sain paniikkikohtauksia päivittäin, olin vihdoin valmis kuuntelemaan kehoani.

Tai en minä tätä viisautta itse keksinyt. Psykiatrinen hoitaja, jonka luona kävin, sanoi: ’Kuuntele­ Susani ahdistustasi. Mitä se kertoo? Kehosi on valtavan viisas, ja ahdistus on sen tapa viestiä sinulle.’

Päässäni syttyi lamppu. Entä jos en enää yrittäisi päästä ahdistuksesta mahdollisimman pian pois? Jospa kysyisin siltä, mitä se yrittää minulle kertoa?

Aloin kuunnella ahdistuksen ja kehon viestiä. Se on ollut valtavan kiinnostavaa, koska sitä kautta olen alkanut hahmottaa, mistä uupumuksessani on ollut kyse.”

Susani Mahadura pääsi irti katastrofi­ajatuksista

”Aluksi oli vaikeaa hyväksyä, että olen uupunut. Miten muka voin olla, kun saan tehdä työtä, jota rakastan? Parin viikon sairausloman jälkeen palasin töihin ja yritin puskea kahta kauheammin sillä seurauksella, että koko keho ja mieli menivät tilttiin. Aika pian hahmotin, että oli pakko hellittää, sillä tässä oli kyse isommasta asiasta.

Uupumus romahdutti aluksi koko identiteettini. Ahdistus on kuin musta massa, joka vyöryy joka paikkaan. Katastrofiajatukset ja pelko hallitsevat kaikkea mieleen tulevaa. Minulla oli nousujohteinen työura, mutta jokin vaisto sanoi, että nyt pitää päästää irti. Irtisanouduin mediatalosta, tyhjän päälle.

Buddhalainen isäni on aina opettanut, että pitää uskaltaa luopua asioista. Yleensä luopuminen on ollut minulle helppoa, mutta nyt pelotti, saanko enää ikinä tehdä työtä, jota rakastan, vai tyssääkö kaikki tähän.

Ihmisten tarinoiden kuunteleminen ja kertominen on minulle pyhä asia, mutta nyt olin emotionaalisesti niin hajalla, että en pystynyt olemaan läsnä kenellekään haastateltavistani. Työnteosta ei tullut mitään.

Siinä mielessä päätös oli aika helppo: oli päästettävä irti ja otettava riski.

Jälkikäteen on helppo nähdä, että irti päästäminen on ollut parasta mitä minulle on tapahtunut. Se antoi mahdollisuuden muuttua. Ammatillisesti tein tilaa sellaisille jutuille, mihin entisessä elämässäni ei olisi ollut mahdollisuutta. Kävi niin kuin äiti aina sanoo: elämä kantaa.”

Opissa äidin kampaamossa

”Kasvoin äidin kampaamossa. Pelasin Gameboyta ja kuuntelin sivukorvalla, miten äiti keskusteli ihmisten kanssa. Opin hänen esimerkistään, kuinka ihmiset kohdataan ihmisinä. Äiti on aina ollut ihminen, jolla on ovet auki ja kahvi tippumassa: tervetuloa ja kerro huolesi!

Jotkut tulivat äidin kampaamoon kuin terapiapenkkiin, vaikka hiuksille ei olisi tarvinnut tehdä mitään. Ehkä minusta tuli toimittaja siksi, että opin äidiltä kuuntelemaan ihmisten tarinoita.

Minusta äidillä on itsellään kiinnostava tarina. Äiti kasvoi konservatiivisessa uskonnollisessa yhteisössä, mutta lähti omille teilleen 18-vuotiaana. Hän on ollut kolme kertaa naimisissa, mitä ei yhteisössä eikä muutenkaan siihen aikaan katsottu hyvällä. Kampaajan ammatin hän valitsi, vaikka sen sanottiin vievän helvettiin.

Äidissä on ikiaikaista viisautta tunnistaa omat juttunsa ja olla välittämättä siitä, mitä muut häneltä odottavat. Minua hän on kannustanut samaan, luomaan itse oma elämäni.

Ehkä minä myös äidin esimerkistä olen nyt tässä pisteessä, purkamassa pois sellaista, mikä ei ole omaani. Elämääni on uupumukseen asti ohjannut paljon se, miten kuvittelen, että pitäisi elää. Nyt haluan repiä rikki omat oletukseni ja kaikenlaiset normit ja miettiä, mitä oikeasti haluan.

Onko ok, että en halua naimisiin? Haluanko biologisia lapsia? Vai onko sijaisvanhemmuus minun juttuni? On aika ahdistavaa kuulla, että tässä iässä pitää päättää näistä asioista. Haluan löytää sen, mitä minä haluan, mutta prosessi on vielä kesken.”

Perheen lähellä on hyvä

”Minä olen äidin iltatähti, sillä hän oli neljänkymmenen, kun sai minut. Minulla on kolme isoveljeä, mutta meillä on eri isä. Lisäksi minulla on kaksitoista vuotta nuorempi pikkuveli isän puolelta. Vanhimmat veljeni ovat parikymmentä vuotta minua vanhempia. Isoveljistä vain nuorin asui enää kotona, kun synnyin.

Poikien kasvattaminen ei äidin mielestä ollut mitään verrattuna siihen, että viimeisenä tuli kaltaiseni dramatiikan tohtori.

Ihailin kaikkia isoveljiäni, mutta kiihkeintä fanitustani sai kokea Matias, joka asui vielä kotona. Pukeuduin kuin hän ja kuljin perässä. Halusin tehdä kaikkea mitä velikin.

1990-luvun lamassa menetimme kotimme ja kaiken muunkin. Myös perhe pienentyi kaksihenkiseksi, kun muutimme äidin ja kahden kassin kanssa Espanjaan. Siellä äiti aloitti kampaajan työt uudestaan.

Asuimme siellä viisi vuotta. Sitten äidin jalka murtui pahasti, ja hän joutui pyörätuoliin. Minä työntelin 12-vuotiaana äitiä kadulla, että pääsimme kauppaan. Silloin äidistä alkoi tuntua, että on turvallisempaa asua Suomessa, jos jotain sattuu.

Minulle muutto oli kauhea sokki, enkä olisi halunnut palata. Onneksi veljet ja isä olivat täällä, se vähän helpotti. Kaikki Espanjan-vuodet minulla oli ihana turvan tunne siitä, että veljet ovat olemassa.

Kun palasimme, huolenpito oli hyvin konkreettista. Veljeni Marko esimerkiksi järjesti ylioppilasjuhlistani isot bileet ja maksoi ne. Äidillä ei olisi kuuna kullan valkeana ollut varaa sellaiseen. Vaikka meidän perhe on asunut minun lapsuudessani paljon erillään, välillämme on pysynyt vahva side ja sellainen ajatusmaailma, että toisista pidetään huolta.”

Ainoa erilainen

”1990-luku ei ollut helpointa aikaa olla ruskea tai musta lapsi. Me olimme tavallisesti luokan ainoita ja todella tietoisia erilaisuudestamme.

Rasismi on määritellyt paljon myös omaa kehosuhdettani. Kun olin vasta pieni lapsi, pelkästään ulkokuoreni sai aikaan vihaa joissain ihmisissä. Siitä syntyi ensimmäinen tunne kelpaamattomuudesta ja vääränlaisuudesta. Olin se, joka ei kuulunut joukkoon.

Koko koulutaipaleeni ala-asteelta korkeakouluun olen tämän takia kokenut olevani vähän joukon reunalla. Vain niinä vuosina oli helpompaa, kun asuimme äidin kanssa Espanjassa. Ainoat rasistiset jutut tulivat siellä asuvien suomalaisten suusta.”

Rasismi traumatisoi

”Kun teimme muutama vuosi sitten Yagmur Özberkanin kanssa Mahadura & Özberkan -keskusteluohjelmaa radioon, käsittelimme usein vieraidemme kanssa rasismia.

Vasta silloin hahmotin, että olin itsekin rasismin lapsuudessa traumatisoima. Nykyisin rasismin vaikutuksista mielenterveyteen on tutkimustietoa. Tiedetään, että se aiheuttaa esimerkiksi traumaperäistä stressihäiriötä. Ohjelmaa tehdessä aloin ymmärtää, että rasismi on kollektiivinen asia. Se on rakenteissa, eikä siinä ole kyse vain yksilöistä.

Teimme ohjelmaa neljä vuotta ja saimme niin paljon vihapostia, että lopulta huomasin sen vaikuttavan mielenterveyteeni ja murentavan jaksamistani. Jos pitäisi sanoa yksi syy, mikä sai minut uupumaan, se on ehdottomasti rasismi.

Elämme Suomessa jännitteistä aikaa. Välillä olen kokenut, että ei ole yhden yhtä tilannetta, jossa en joutuisi jännittämään, mistä mikroaggressio tällä kertaa tulee esiin.

Viime aikoina on keskusteltu moninaisuuskoulutuksista. Please, pitäkää niitä! On pelkästään hyvä, että ihmiset oppivat ymmärtämään toistensa kokemuksia.

Tänä päivänä haluan juhlistaa sitä, kuka olen. Pelkästään se, että olen olemassa tässä Suomen kontekstissa, on itsessään vallankumouksellista.

Lue myös Seura.fi: Dokumentti konkurssiin ajautuneesta Uros-teknologiayhtiöstä vei Susani Mahaduran hurjaan seikkailuun: ”Jännittävin ja pelottavin tarina, johon olen sukeltanut”

Isäni edesmenneet vanhemmat olivat srilankalaisia. Välillämme oli tuhansia kilometrejä, ja tapasimme harvoin. Isoisä sanoi minulle: ’Olet Mahadura, olet vahva. Ole ylpeä siitä kuka olet!’ Olenkin. Arvostan juuriani ja sitä, että kannan itsessäni esivanhempieni tarinaa.”

Kohti pelkoja ja niiden yli

”​Minulle on käynyt selväksi, että uupuminen on elämäni käännekohta. Sen jälkeen ei ole paluuta entiseen. Olen tietoisesti opetellut sanomaan ei asioille, jotka eivät tunnu hyvältä.

Olen alkanut ajatella, että herkkyys ja kiltteys eivät ole ominaisuuksia, joista pitäisi päästä eroon. Päin vastoin. Tässä ajassa herkkyys on radikaalia ja kiltteys vallankumouksellista! Jos niille antaa tilaa, maailman ei tarvitse olla niin kova ja kilpailuhenkinen.

Ehkä vielä tärkeämpää on ollut se, että opettelen sanomaan kyllä asioille, jotka houkuttelevat, mutta pelottavat. Olen pohjimmiltani ujo, ja mielessäni on pyörinyt jatkuva sisäinen puhe siitä, kuinka huono olen. Silloin on vaarassa pienentää itseään­, koska pelkää epäonnistumista.

Tämä on alkanut muuttua, koska olen tietoisesti ruvennut tekemään asioita, joihin en olisi aiemmin epäonnistumisen pelon takia tarttunut.

Tanssiharjoituksissa haimme opettajani Mikko Matikan kanssa sitä, kuka olen omana itsenäni, kun lakkaan olemasta miellyttäjä. Olin myös ajatellut, että en ole ollenkaan kehollinen tyyppi enkä osaa tanssia. Mutta nyt olen tajunnut, että se on vain päähänpinttymä, tarina, jonka olen keksinyt.

Haluan mieluummin kertoa tarinan, joka tuntuu paremmalta. Olen se tyyppi, joka voi vaikka mokata kaikkien edessä ja sanoa: show must go on. Itsensä pienentäminen ja anteeksipyytely saavat loppua.”