Susanna työnsi äitiään pyörätuolissa ja tiesi, että nyt heidän välinsä muuttuisivat pysyvästi

Susanna Snellman ja hänen äitinsä Miia Salonen tiesivät jo vuosikymmeniä sitten, ettei heidän suhteensa ollut ihan kunnossa. Fyysinen välimatka ei ollut pitkä, vain Helsingin ja Espoon välin verran. Muuten etäisyyttä oli liikaa.

Suhteeseen oli jäänyt käsittelemättömiä asioita. Kun Susanna-tyttärestä tuli mummi pari vuotta sitten, asiat nousivat uudelleen pintaan molem­pien taholla. Susannan huolena oli etäisyyden siirtyminen seuraavalle sukupolvelle. Mitä asialle voisi tehdä? Oliko etäisyys kestänyt jo liian kauan? Vanhojen vaikeiden asioiden selvittäminen ei ollut helppoa, mutta se oli mahdollista. Tänä päivänä Susanna ja Miia ovat hyvin läheisiä ja rakkaita toisilleen. Nyt kumpikin kertoo omasta näkökulmastaan, mitä tapahtui.

Tytär Susanna Snellman: ”Yhteydenpito tuntui muodolliselta”

“Niin kauan kuin jaksan muistaa, minun ja äidin välillä on ollut tunnekuilu. Lapsena en muista edes kutsuneeni häntä äidiksi vaan Miiaksi. Miia piti minusta ja kahdesta veljestäni hyvää huolta, söimme kasvisruokaa jo 1980-luvulla. Miia oli ihana, viisas ja kaunis, mutta en koskaan päässyt lähelle häntä. Aistin etäisyyden.

Vanhempani erosivat 1990-luvulla, kun olin teini-ikäinen. Tunsin, ettei äidillä ollut aikaa huomata minua omilta asioiltaan. En tiennyt äidin elämästä kauheasti mitään. Emme jakaneet toisillemme tärkeitä asioita tai tehneet arkisia asioita yhdessä, emme edes käyneet kaupassa yhdessä. Muistan äidin surullisena ja ahdistuneena. Tunsin, että olin ylimääräinen hänen elämässään.

Koulun jälkeen, 19-vuotiaana, halusin maailmalle. Tuntui siltä kuin en kuuluisi mihinkään. En saanut kiinni mistään. Ehkä lähdin pakenemaan sitä, että vaikeat asiat pitäisi käsitellä. Ensin lähdin Eurooppaan ja lopulta Uuteen-Seelantiin. Olin töissä bensa-asemalla ja videovuokraamossa Aucklandissa ja asuin Muriwai Beachillä hippien kanssa vanhassa talossa. Äidin kanssa en juurikaan ollut tekemisissä sen vuoden aikana.

”Oma äitiys herätti huomaamaan äidin ja minun suhteen etäisyyden”

Tulin Suomeen käymään, mutta aioin palata Uuteen-Seelantiin. Toisin kävi, kohtasin ystävän, jonka olin tuntenut teinivuosista asti. Sain hänen kanssaan esikoiseni 21-vuotiaana.

Oma äitiys herätti huomaamaan äidin ja minun suhteen etäisyyden eri tavalla. Kaipasin yhteyttä. Juttelimme, mutta kuilu oli yhä olemassa. Yhteydenpito tuntui muodolliselta. Minulla oli ulkopuolinen olo omassa perheessäni. Tuntui, että jostakin syystä äiti ei luottanut minuun. ’Auta’, halusin sanoa, mutta en löytänyt oikeita sanoja tai oikeaa hetkeä kertoa äidille, miltä minusta tuntui.

Vasta nyt, lähes viisikymppisenä, olen tajunnut, kuinka vaikeaa voi olla lähestyä toista. Ajattelen, että ehkä äidistä oli menneisyytensä takia liian työlästä olla kanssani. Tai ehkä hän ajatteli, että minulla oli ollut huono lapsuus, koska hän ei kyennyt olemaan kanssani silloin.

Nyt näen, että äiti välitti suunnattomasti minusta ja rakasti syvästi lapsenlapsiaan, mutta hänellä ei ollut työkaluja näyttää sitä minulle. Lapsilleni hän näytti tunteensa. Meidän lähentymisemme olisi vaatinut isoa nytkähdystä kummankin ajatteluun.

Äidin vakava sairastuminen muutti kaiken

Nytkähdys tuli odottamattomalla tavalla. Vuonna 2020 äidillä diagnosoitiin aivokasvain, joka oli leikattava. Silloin aloimme puhua veljieni kanssa äidistä, emme Miiasta. Kun aloin käyttää hänestä sanaa äiti, hänestä tuli minulle eri tavalla äiti.

Voi olla, että meidän on ollut vaikea lähestyä toisiamme, koska elämissämme on ollut liikaa samankaltaisuutta. Olemmeko nähneet toisissamme sellaista, jota emme itsessämme haluaisi nähdä? Toisen päästäminen lähelle olisi voinut satuttaa. Kuinka äiti olisi voinut tietää, miten paljon olin arvostanut ja rakastanut häntä, vaikka meillä oli ollut vaikeita aikoja?

Äidin sairastumisen myötä sain hänet itselleni, sillä hän pelkäsi leikkausta. Äidistä tuli lähestyttävämpi, sain pitää hänestä huolta. Sain auttaa häntä, kuljettaa häntä pyörätuolilla sairaalan kahvilaan. Äidillä oli sylissään hänelle leikkauksen jälkeen ostamani karkinvärinen laukku, jollaista tiesin hänen toivoneen. Mietin, että tässä oli jonkinlainen uusi alku.

En oikeastaan päättänyt ottaa puheeksi tunteitani äitini kanssa. Se vain tapahtui, kun oikea aika ja paikka osuivat yhteen kolmisen vuotta sitten. Jotenkin rakkaus sai minusta vallan enkä pelännyt puhua. Kerroin äidille, kuinka tunnen itseni ja lapseni ulkopuolisiksi, että tunnen riittämättömyyttä. Sanoin hänelle, että toivon, että voimme puhua kaikesta – vaikka on kipeitä asioita, en kanna kaunaa mistään.

Vähän itkimme, kun pudotimme suojaukset. Äiti kertoi tunteistaan, ja minä vastasin hänelle, että mitä sinä olet muka tehnyt väärin, kun meistä, lapsistasi, on tullut näin hyviä ihmisiä.

Olemme puhuneet äidin kanssa vaikeista asioista varmasti jo tuhansia tunteja, kasvotusten, WhatsAppissa ja puhelimessa. Olen ylpeä siitä, että olemme osanneet pysäyttää etäisyyden, joka olisi voinut vieriä seuraavalle sukupolvelle. Aina kun näen äitini, hykertelen aivan ja kapsahdan hänen kaulaansa, pidän häntä tiukasti ja kerron, että hän on tärkein ihminen elämässäni, paras ystävänikin. Oli niin lähellä, että tämä mahdottoman kaunis, rakas ihminen olisi viety minulta pois. Tunnen, että olen valtavan etuoikeutettu äidistäni.”

Äiti Miia Salonen: ”Olin hyvin itsekäs tuolloin”

“Perheen perustamisen ja lasten kanssa putosin umpihankeen. Olin lähtenyt kotikaupungistani 20-vuotiaana, vuonna 1973. En ikinä halunnut palata sinne, kaipasin maailmaan. Tapasin Susannan isän ja ajattelin, että hän on portti tuohon maailmaan. Menimme naimisiin 1974 ja sain Susannan 24-vuotiaana. Susannan veljet syntyivät muutaman vuoden sisällä.

Perheessämme riideltiin paljon. Olin usein hirveän ahdistunut ja surullinen. Voin kuvitella, että Susanna on ollut huolissaan minusta ja nähnyt, kuinka silitän pyykkejä ja itken. Muistan, kuinka hän kerran alle kouluikäisenä tuli luokseni ja johdatti minut kodin hiljaiseen huoneeseen rukoilemaan. Sanoin hänelle, että tässä eivät rukouk­set auta. ’Jos minä rukoilen puolestasi’, hän ehdotti. Tämä kertoo paitsi sen, että hän oli hyvin huolissaan minusta, myös sen, kuinka ratkaisukeskeinen hän oli jo silloin.

Erosimme lopulta Susannan isän kanssa 1990-luvun alussa. Eron jälkeen ryhdyin opiskelemaan sairaanhoitajaksi, ja yhtäkkiä maailma aukesi taas kuin silloin, kun lähdin kotoa. Ympärilläni oli samalla lailla ajattelevia nuorempia ihmisiä. Opiskelin ja tein keikkatöitä Helsingissä. En malttanut olla poissa opiskelijaelämästä. Ristiriita kotielämän ja kodin ulkopuolisen elämän välillä oli hyvinkin raastava.

Lapset olivat silloin paljon keskenään kotona. Minulla on yhä videoita, joita he tekivät kolmisin. Susanna ohjasi veljiään, ja heillä oli hauskaa. Toisaalta ehkä ajattelen noin helpottaakseni omaa tuskaani. Lapset kaipasivat isompaa osuutta ajastani. Tiedän, että olin hyvin itsekäs tuolloin. Nämä ovat asioita, joita jollakin tavoin pyydän anteeksi. Meillä olisi voinut olla useammin hirveän hauskaa yhdessä. Silti heistä on kasvanut käsittämättömän hienoja ihmisiä.

”Voisinko olla toisenlainen, omanlaiseni mummi?”

Yritin päästä terapiaan jo 1990-luvulla, mutta en päässyt. Kävin töissä enkä syönyt lääkkeitä, olin siis kunnossa. Onneksi työpaikkani, Terhokodin, työterveyslääkäri ehdotti minulle terapiaa.

Kävin psykoterapiassa kolme vuotta. Ensimmäistä kertaa minulla oli lupa käsitellä omia asioitani ja sanoa niitä ääneen. Kerroin lapsuudenkodin hiljaisuudesta, vanhemmistani, omasta näkymättömyyden tunteestani. Terapian jälkeen ymmärsin, että aikuiseksi kasvamiseni oli ollut täysin kesken, kun sain Susannan.

Olin hiukan yli 40-vuotias, kun Susanna sai esikoisensa ja minusta tuli mummi. Silloin aloin tahtomattani miettiä Susannan lapsuutta, hänen kasvuaan aikuisuuteen. Koin epävarmuutta, koska oli tullut minun aikani olla hyvä mummi. Minun olisi pitänyt tavoitella jotakin, johon minulla ei ollut mallia. Minulla ei koskaan ole ollut isovanhempia, ja oma äitini oli tavallaan etäinen – enkä minäkään aina ole ollut se, joka ottaa lapsen syliin. Olin ja olen yhä jollakin tavalla arka ja hienovarainen, kuin odottaisin lupaa.

Ajattelin, että mummina oleminen olisi ihanaa, mutta tunsin aina että olen ensiksi Miia. Tiesin, että ei minusta olisi ollut siinä elämänvaiheessa opiskelujen ja töiden vuoksi olemaan lämpöinen pullanleipojamummi. Voisinko olla toisenlainen, omanlaiseni mummi?

Näen, että Susanna edustaa uutta mummiutta. Hän muistaa hyvin itsensä lapsena, nuorena, aikuisena. Kun katson Susannaa ensimmäisen lapsenlapsensa kanssa, näen Susannan pienenä. Ihana! Pikkuisessa on jotakin niin samanlaista kuin Susannassa oli ja on vieläkin.

Hän saa nyt kannatella lapsenlap­siaan, ja minä tahdon kannatella häntä tässä. En kilpaile mummiudesta hänen kanssaan vaan tuen häntä. Jaan tyttäreni kanssa mummiuden. Se tuntuu välillä suorastaan sisarelliselta ja hymyilyttää meitä.

”Minua saa syyttää ja minulle saa huutaa”

Olen lähestynyt Susannaa vähän anteeksipyytäen. Tunnistan hyvin sen, mitä Susanna kutsuu meidän väliseksi etäisyydeksi. Tunnistan siitä oman osuuteni ja tunnistan myös Susannan osuuden. Minä olen taivaanrannanmaalari ja monisanainen. Susanna on selkeä ja vähäpuheisempi.

En halua mennä sanomaan, että olen ollut kauhea ja pyydän anteeksi, vaan pyrin avaamaan linjaa. Minua saa syyttää ja minulle saa huutaa, mutta me pyrimme hyvään. Susanna ei huuda, mutta hän kysyy tiukasti ja odottaa vastauksia. Uskon, että meillä on edessämme mahtavia vuosia yhdessä. Tulipa mitä tahansa, voimme nyt luottaa toisiimme. Kannamme samaa taakkaa menneisyydestä ja käymme yhä keskusteluja siitä. Meillä ei ole syytöksiä tai velanmaksua emmekä vaadi toisiltamme mitään.

Ehkä tällaisesta on rakentunut meidän nykyinen olotilamme; kun toinen tulee lähelle, minäkin voin mennä lähelle ja silti olla Miia.” 

Juttu on julkaistu Vivan numerossa 8/2024.