Suvi Ahola jakaa koiran huoltajuuden ex-puoliso Matti Röngän kanssa: ”Emme tehneet tarpeeksi liiton pelastamiseksi”

Takaisin juurille. Toimittaja ja kirjailija Suvi Ahola, 64, on asunut koko aikuisen ikänsä Helsingissä. Lapsuudenmaisemassaan Sippolassa, Kouvolan lähellä, hän tuntee kuitenkin olevansa kotonaan.

– Maalla pimeys on pimeyttä ja hiljaisuus hiljaisuutta. Minulla on täällä aivan erityinen olo, olen selkeästi onnellisempi kuin kaupungissa.

Lapsuudenkoti on isoisän rakennuttama suuri talo, jossa iäkkäät vanhemmat yhä asuvat. Viime kesänä Suvi muutti heidän luokseen ja teki etätöitä. Syksyllä hän jäi eläkkeelle Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksesta eikä ole enää harkinnut paluuta pääkaupunkiin.

Suvilla on vielä asunto Helsingissä, mutta hän viettää siellä enää vain ehkä yhden yön viikossa.

– Jos vanhemmat kuolevat, myyn asuntoni ja Sippolan-talosta tulee kotini.

Suvi vitsailee sanomalla ”jos”, sillä isä on 97- ja äiti 96-vuotias. Molemmat ovat kuitenkin hämmästyttävän hyvässä kunnossa.

Lapsuudenkodissa Suvi Ahola taantuu välillä lapseksi

”Asun vanhempieni luona ja huolehdin heistä. He pärjäsivät pitkään ilman apua, mutta viimeksi kuluneen vuoden aikana sekä isän että äidin kunto on heikentynyt. Isä liikkuu melko huonosti, ja huomaan, että äitikin on alkanut tarvita apua.

Vastaan ruokahuollosta, kuljetan asioille ja järjestelen huushollia. Toisaalta vanhempani ovat hyvinkin itsenäisiä ja pärjääviä. Kumpikin lukee edelleen kolmea sanomalehteä, seuraa uutisia ja juttelee innokkaasti päivänpolitiikasta.

He eivät vaadi akuuttia hoitoa, mutta eräänlainen palvelutalo tämä on. Olen omaishoitaja vähintäänkin puolipäiväisesti, vaikka myös veljeni auttaa niin paljon kuin voi.

Koska talo on lapsuudenkotini, huvittavaa on, että ajoittain taannun täällä lapseksi. Varsinkin äiti huolehtii, pärjääkö se tyttö nyt varmasti. Yritän muistuttaa, että olen 64-vuotias tohtorisnainen, kyllä minä pärjään.

Arki sujuu luontevasti, en tunne uhrautuvani auttaessani vanhempiani. Toivon, että he voivat asua kotona mahdollisimman pitkään.”

Suvi Ahola: ”Olen ylpeä feministi”

”Minulla oli ihana maalaislapsuus tässä samassa talossa silloisella Sippolan kirkonkylällä. Äiti oli äidinkielenopettaja ja isä ammattikoulun rehtori. Kylä oli nykyistä vilkkaampi ja koti hyvä sekä perusturvallinen. Oli isoveli, kavereita ja sopivasti vapautta.

Mietin joskus, miksi en oppinut lapsena perkaamaan kaloja enkä ajamaan moottorivenettä. Ehkä siksi, että kiltti isoveli hoiti ne hommat ja minä sain lukea ja leikkiä. Tai ehkä tytöiltä edellytettiin eri asioita kuin pojilta.

En muista, että minulta olisi vaadittu erityisesti mitään tai ainakaan liikaa. Minua kehuttiin, opin luottamaan itseeni ja itsetuntoni oli loistava. En muista haaveilleeni erityisesti mistään ammatista, mutta lukemisesta tykkäsin eikä tulevaisuus huolettanut minua.

Vaihto-oppilasvuotena Yhdysvalloissa itsenäistyin melkoisesti. Huomasin pärjääväni myös tuttujen piirien ulkopuolella.

Opiskelin yliopistossa kirjallisuutta ja ajattelin, että ehkä minusta tulee äidinkielen opettaja, kuten äidistäni. Se ei tuntunut hohdokkaalta vaan lähinnä sopivalta.

Sattumalta osallistuin kirjallisuuskritiikin kurssille, ja kurssin vetäjä lähetti kirjoitukseni Helsingin Sanomiin. Minulta tilattiin arvostelu runokirjasta, ja se julkaistiin. Menestys hiveli itsetuntoa, ja rohkaistuin pyrkimään Sanomien toimittajakouluun. Innostuin toimittajan työstä saman tien, ja sillä matkalla ollaan.

Olen tutkinut naiskirjallisuutta ja väitöskirjani käsitteli lukupiirejä, joissa niissäkin valtaosa osallistujista on naisia. Olen ylpeästi feministi.”

Ei enää meikkiä

”Lopetin meikkaamisen viisikymppisenä, ja nykyisin minulle riittää apteekin perusvoide. Totesin, että kaunistautuminen on oikeastaan täysin turhaa. Ei kukaan noteeraa, onko minulla meikkiä vai ei. Ketä kiinnostaa, miltä minä näytän?

Pikkutyttönä minulla oli lyhyt tukka ja käytin usein pitkiä housuja ja lippalakkia. Leikin poikien kanssa, ja halusin pukeutua mukavasti ja tarkoituksenmukaisesti. Oli minulla sittemmin leninkejäkin, mutta en ole koskaan tuntenut oloani luontevaksi korkokengissä.

Olen saanut ulkonäöstäni kuittailua mieheltäni mutta etenkin äidiltäni. Äiti on aina ollut supernaisellinen. Hän laittaa yhä huulipunaa joka aamu ja kuskaan hänet kerran viikossa kampaajalle.

Tyttärenikin on perinteisemmällä tavalla naisellinen, mutta minun ylitseni kyseinen geeni on ilmeisesti harpannut. Pitkään minulla oli polkkatukka, mutta viisitoista vuotta sitten leikkautin hiukseni lyhyiksi. Palasin siinäkin takaisin lapsuuden huolettomuuteen.

Jos erotellaan ammatillinen ja naisellinen itsetunto, niin jälkimmäinen ei todellakaan ole minun supervoimani. Opiskellessa hakeudun eturiviin, mutta cocktail-kutsuilla vetäydyn mieluiten seinän viereen.”

Miessuhteet ovat syntyneet vahingossa

”Myös valloittajan geenit puuttuvat minulta täysin, enkä hallitse lainkaan flirttailun taitoa. Kaikki miessuhteeni ovat syntyneet vähän kuin vahingossa. On satuttu istumaan vierekkäin tai oltu samalla työpaikalla ja alettu jutella.

Kumppaneissani olen ihastunut tietoihin ja taitoihin, älykkyyteen sekä hyvään supliikkiin. On ollut aina yhtä yllättävää, että joku ihastuu minuun.

Entisen mieheni, kirjailija ja toimittaja Matti Röngän kanssa olimme parikymppisinä samalla kurssilla toimittajakoulussa. Meillä oli paljon yhteistä, ja suhde eteni nopeasti. Molemmille oli selvää, että halusimme olla perhe.

Pojan ja tytön lisäksi saimme adoptiolapsen Venäjältä. Ilja, jolla on lievä aivovamma, on kasvattanut niin meitä vanhempia kuin sisaruksiaankin. Olemme oppineet erilaisuuden hyväksymistä sekä sitä, kuinka arvokas jokainen ihminen on.”

”Pienille lapsille oli hirvittävän huono äiti”

”Kärsivällisyys ja empaattisuus ovat olleet elämänläksyni, niitä olen joutunut harjoittelemaan. Kun kirjoitan, pystyn käsittelemään reaktioitani ja voin vaikuttaa kypsemmältä ja harkitsevammalta kuin olenkaan.

Työelämässä olen pärjännyt heikkouk­sieni kanssa, mutta läheisissä ihmissuhteissa on ollut haasteellista. Varsinkin pienille lapsille olin hirvittävän huono äiti, sillä olen kärsimätön ja minun on aina ollut vaikea sietää heikkoutta ja hitautta.

Tajusin, että oppiminen oli aivovamman takia Iljalle vaikeaa, mutta silti hermostuin välillä: miksei se nyt tajua, yrittäisi enemmän. Kun lapset kasvoivat ja heidän kanssaan pystyi keskustelemaan, minusta tuli vähitellen parempi äiti.

Lapset ovat paljon fiksumpia kuin vanhempansa ja opin heiltä edelleen koko ajan. Ihailen, kuinka joustavia ja anteeksiantavia he ovat vanhemmilleen. He ymmärtävät jo varhain vaikeitakin tilanteita paljon paremmin kuin voisi uskoa.

Tyttäremme Reetta sai tänä talvena pienen pojan. Se on kihelmöivän hieno asia, ja odotan isoäidin rooliani jännittyneenä. Osaanko olla empaattisempi ja kärsivällisempi kuin äitinä?

Sekä Reetta että poikamme Otto ovat toimittajia, ja Ilja on itsenäinen kolmekymppinen eläkeläinen. Hän kävi erityiskoulua eikä pärjää työelämässä, mutta hän selviää yksin. Hän käy säännöllisesti isänsä kanssa uimassa, ja nyt hän on tulossa muutamaksi päiväksi minun luokseni maalle.

Iljan erityistaito on sosiaalisuus. Ihailen sitä, kuinka luontevasti hän osaa lähestyä ihmisiä ja kuinka avoimesti hän juttelee.”

Lue myös Kotiliesi.fi: Matti Rönkä, 64, on ymmärtänyt, miten arvokasta lapsen adoptointi oli: ”Ilman häntä olisin voinut tulla ihan kusipääksi”

Suvi Aholalla ja ex-puoliso Matti Röngällä on koirasta yhteishuoltajuus

”Liittomme päättyi eroon runsaat kymmenen vuotta sitten. Ehkä osasyynä olivat minun heikot tunnetaitoni, ja jälkeen päin ajatellen ehkä kumpikaan meistä ei tehnyt tarpeeksi liiton pelastamiseksi.

Minulla ero otti lujille, ja tukeuduin vaikeina hetkinä liikaakin lapsiini. Onneksi he sanoivat rehellisesti, etteivät suostu äitinsä pönkittäjiksi. He muistuttivat, että kyse oli kuitenkin heidän isästään.

Kun päätös oli tehty ja muutin omaan asuntooni, tilanne oli myös juhlava. En ollut koskaan ennen asunut yksin. Tunsin, että olin vihdoin itsenäinen. Ei tarvinnut tehdä kompromisseja, sai päättää itse tapettien värit ja hyllyjen paikat.

Toinen puoli oli, että yksin asuessa ei ollut ketään auttamassa. Tapetit piti saada seinille, ja muistakin asioista joutui huolehtimaan itse.

Tietysti kaipaan toisinaan myös kumppanin läheisyyttä ja hellyyttä sekä jotakuta, jonka kanssa voisi jutella vaikka uutisista.

Lopulta kaikki on mennyt hyvin. Aika on auttanut ja olen selvinnyt erosta. Nykyisin olen mielestäni hyvä entinen puoliso, olen siinä roolissa jopa parempi kuin vaimona ja äitinä. Meillä on Matin kanssa 15-vuotiaan Maisa-koiran yhteishuoltajuus, ja koko perheellä on hyvät välit.”

Suvi Ahola viihtyy hyvin yksin

”Eron jälkeen kävin muutaman kerran Tinderissä, mutta se tuntui lähinnä naurettavalta. Siinä pitää yrittää saada toinen kiinnostumaan itsestä ja käydä treffeillä vanhojen – siis oman ikäisteni – miesten kanssa. Kumppanin valloittaminen ei todellakaan ole minun juttuni. En löytänyt etsimääni, jos edes tiesin, mitä hain.

Joskus ajattelen vähän vitsinä, olisiko helpompaa, jos olisin kiinnostunut omasta sukupuolestani. Mukavia itsellisiä naisia on vaikka kuinka, mahdollisia mieskumppaneita on huomattavasti vähemmän. Vakavasti puhuen: En osaa kuvitella itseäni uuteen kiinteään suhteeseen. Enimmäkseen viihdyn oikein hyvin yksin.

En tunne olevani yksinäinen, sillä minulla on läheinen perhe ja hyvät verkostot. Sippolassa olen löytänyt vanhan ratsastusharrastukseni sekä joogan ja lähiseudun kulttuuritarjonnan.

Haaveilen ajasta, jolloin kotitaloni on remontoitu, ja läheisteni on helppo tulla käymään. Suunnittelen isoja juhlia, joissa mukana on perheen lisäksi myös ystäviä.”

Lue myös: Sanna Wikström jätti syövän läpikäyneen miehensä syyllisyyden pistoin – mutta ex jäi ystäväksi

Suvi Ahola innostui liikunnasta Matti-eksän ansiosta

”Tavallaan on urheilullisen ex-mieheni Matin ansiota, että innostuin liikunnasta, vaikka emme juuri yhdessä liikkuneetkaan. Aloitin juoksemisen nelikymppisenä ja harrastin sitä kymmenen vuoden ja kolmen maratonin verran.

Sittemmin olen tyytynyt kävelyvauhtiin, ja talvisin hiihdän. Kävely on minulle myös rauhoittumiskeino. Kun jokin hermostuttaa, lähden kävelylle.

Lauloin monta vuotta kirkkokuorossa, se oli palkitseva ja yhteisöllinen harrastus. Totuin käymään kirkossa, vaikka en ole uskonnollinen. Henkiset asiat kiinnostavat silti. Arvostan perinteitä, pidän kirkkojen tunnelmasta ja ymmärrän, että moni saa apua uskonnosta.

Pyhyys on asia, jonka rinnalla tuntee itsensä pieneksi. Koskettavinta on klassinen musiikki, sellainenkin, jota ei ole sävelletty hengelliseksi. Pyhän kokemuksen voi aiheuttaa myös muu taide tai arkkitehtoninen tila ja erityisesti luonto. Luonnon läheisyys on yksi syy, miksi viihdyn niin hyvin Sippolassa.”

Eläkeiässä, mutta ei vanha

”Vanhemmistani johtuen minun on vaikea mieltää itseäni vanhaksi. He ovat vanhoja, minä en. Nuori en silti ole, sillä olen ehtinyt paljon. Olen tehnyt toimittajan töitä, opiskellut ja kirjoittanut kirjoja. On kertynyt kokemusta, tietoja ja taitoja.

Olen eläkeiässä, mutta suurta vapautta ja elämän rauhoittumista en ole kokenut. Oikeastaan tunnen olevani keskenkasvuinen, henkisesti ja emotionaalisesti kahden- tai kolmenkympin hujakoilla. Minulla on yhä paljon oppimista ihmissuhde- ja tunnepuolella. Tyttäreni on monessa asiassa kypsempi kuin minä.

Arvostan ihmisiä, jotka osaavat asettua toisen asemaan sekä tarkkailla omia tuskastumisen aiheitaan hiukan etäämpää. Se on viisautta, ja sellaiseen kypsään aikuisuuteen minulla on vielä matkaa. On paljon kiinnostavaa opittavaa.”