Eihän tässä näin pitänyt käydä. Jos kaikki olisi sujunut suunnitelmien mukaan, Otso Kautto edistäisi nyt teatterirakennuksen peruskorjausta ja kehittäisi yhteistöitä muiden teattereiden kanssa Tampereella. Sen sijaan hän haahuilee hieman eksyneen näköisenä juuri remontoidun kotinsa keittiössä Helsingin Hakaniemessä ja vahtii pressopannun puhinaa liedellä.
Pitkän uran ohjaajana ja kirjailijana tehnyt mies on vastikään ilmoittautunut TE-keskukseen. Hän on ensimmäistä kertaa elämässään, 62-vuotiaana, työtön työnhakija.
Marraskuussa Tampereen työväenteatterin johto vapautti Otso Kauton taiteellisen johtajan ja toimitusjohtajan tehtävästä. Hänen suunnittelemaansa ohjelmistoa pidettiin taloudellisesti liian riskaabelina: vuodesta 2024 näytti tulevan pahasti tappiollinen.
Irtisanominen tuli Otsolle täysin puun takaa. Olo oli loukattu.
– Hyvin nopeasti aloin kuitenkin ajatella, ettei minulla ole syytä katkeroitua tai uhriutua. Jos olisin jatkanut TTT:ssa eläkeikään saakka, olisin kontannut sieltä ulos lopen uupuneena ja marinoinut itseäni terasseilla loppuelämäni.
Menneitä on turha jäädä märehtimään.
– Keskityn miettimään nyt sitä, mitä jaksan vielä haluta. Kaikki, mitä ehkä vielä saavutan, on bonusta.
Seikkailunhalu ajoi maailmalle
Nomadinen impulssi. Se on Otson määritelmä vapauden kaipuulle ja seikkailunhalulle, jotka ovat kuljettaneet häntä läpi elämän. Samalla hän on ollut vahvasti sitoutunut suurperheeseensä.
Yhteistä matkaa puolison kanssa on kertynyt jo 45 vuotta. Otso ja Marianna, silloin Vartiainen, tutustuivat kuusitoistavuotiaina koulun teiniteatterissa. He esittivät Jääkärin morsian -näytelmässä rakastavaisia, ja roolit jäivät päälle.
Pari sai esikoisensa jo vähän päälle parikymppisinä. Tyttäriä syntyi neljä: Ursula, Carmen, Minerva ja Kezia. Kolme heistä päätyi taidealalle. Otso arvelee lasten saaneen liiankin ruusuisen kuvan taiteilijan ammatista.
– Olen aina ollut aika peloton. Se johtaa helposti rämäpäisyyteen ja uhkarohkeuteen. Minulla on kuitenkin mennyt hyvin. Potkut olivat koko perheelle hirveä sokki. Lähipiiri on tosin ollut myös helpottunut. Viiteen vuoteen elämääni ei mahtunut juuri muuta kuin TTT.
Lähes koko aiemman uransa Otso työskenteli freelancerina. Kun lapset olivat pieniä, perheen tukikohta sijaitsi seitsemän vuoden ajan pienessä kylässä Pyreneillä.
Sieltä Otso teki keikkahommia juuri sen verran, että perhe pysyi leivänsyrjässä. Muutoin retkeiltiin vuorilla ja rannoilla ja lekoteltiin. Kummallakaan puolisolla ei ollut tarvetta tarkkoihin suunnitelmiin. He sopeutuivat ja improvisoivat.
Lue myös Kotiliesi.fi: Kilpauimari, nomadi ja surffari – Tampereen Työväen Teatterin uudella johtajalla Otso Kautolla on kiehtova tausta
Kauton perheen naiset vuonna 1994: Minerva, Ursula, Carmen, Marianna ja Kezia.
Sitten muutama sovittu työkeikka peruuntui ja rahat loppuivat. Oli palattava Suomeen. Se ei ollut mikään katastrofi:
– Vapaus, josta ei voi luopua, on kamalin vankila. Silloin se on vain mielikuvan orjuutta.
Perhe asettui 60-neliöiseen yksiöön, joka on ollut suvun hallussa yli sata vuotta. Huoneistolla on kiehtova historia: Otson isoisoisä hankki sen rakastajattarelleen, jonka kanssa hänellä oli kaksi lasta.
Neliöiden lisäksi piti hyödyntää myös kuutiot. Yli kolme metriä korkeaan olohuoneeseen rakennettiin tyttärille kerrossängyt ja vanhemmille makuuparvi oven yläpuolelle. Hyvin mahduttiin. Useana aamuna joka sängystä kömpi kaksi tyttöä, kun lapset olivat kutsuneet yökylään kavereitaan. Aamulla laskettiin pääluku ja valittiin puurokattila sen mukaan.
Kun Otso tarvitsi rauhan ajatella ja kirjoittaa, hän vetäytyi pakettiautoonsa, joka muuntui sängyn ja matka-arkun avulla liikuteltavaksi työhuoneeksi. Parin vuoden ajan hän asui muutaman kuukauden pätkiä Atlantin rannoilla Etelä-Euroopassa ja opetteli surffaamaan.
Vapaus ei kuitenkaan ollut sattumanvaraista ajelehtimista, vaan se palveli taiteen tekemistä. Surffireissuilla syntyi muun muassa esikoisromaani Matka Mundakaan, joka julkaistiin vuonna 2003.
Usein kuultu lause ”mä haluun vaan olla vapaa” on Otson mielestä pöljä.
– Yleensä se tarkoittaa sitä, ettei halua ottaa vastuuta. Olen pyrkinyt järjestämään elämäni niin, että pystyn tekemään mitä haluan vahingoittamatta läheisiäni. Saan olla kiitollinen perheelle, joka on antanut minulle tilaa toteuttaa itseäni.
Viimeksi kuluneet viisi vuotta Otso ja Marianna elivät arkisin etäsuhteessa. Otso majaili Tampereella, varhaiskasvattajan työ piti puolison Helsingissä. Perjantaina jompikumpi hyppäsi junaan. Nyt pariskunta opettelee asumaan taas saman katon alla.
Potkut toivat tahran kilpeen ja kolhun haarniskaan
Pronominit menevät yhä helposti sekaisin. Työväenteatterista puhuessa Otson suusta lipsahtaa ”me”, kun oikeastaan pitäisi sanoa ”he”. Työhuonetta ei tarvinnut teatterilla tyhjentää heti irtisanomisen jälkeen. Alkuvuonna Otso toteutti vielä sovitusti Macbeth-produktion yhdessä Tero Saarinen Companyn kanssa.
Pehmeä lasku oli armollinen, mutta työskentelyn jatkaminen entisissä ympyröissä ei sujunut ihan kivutta. Jokainen myötätuntoinen ”miten jakselet?” -kysymys repi auki tikkejä haavassa.
Toisaalta kannustusta ja halauksia tuli enemmän kuin viitenä edellisenä vuotena yhteensä. Tampereen toreilla ja turuilla tuntemattomatkin ovat kiitelleet tehdystä työstä.
– Kollegoilta olen saanut paljon sellaista lämpöä, hellyyttä ja rakkautta, jota johtajalle ei voi osoittaa. Se on ollut hoitavaa. Myös yleisön kannustavat aplodit Macbethin esityksessä kertoivat, että teemme sellaista teatteria, jota he haluavat nähdä.
Otso julistautuu sivistysuskovaiseksi. Teatterinjohtajana hänen päämääränsä oli etsiä pistettä, jossa mahdollisimman korkea taiteellinen laatu ja riittävä yleisön kiinnostus kohtaavat. Nyt on hänen mielestään käymässä päinvastoin: tavoitellaan tilannetta, jossa mahdollisimman korkea yleisön kiinnostus kohtaa riittävän taiteellisen tason. Sitä hän ei mitenkään voi allekirjoittaa.
– Sivistykseen liittyvät uteliaisuus ja kyseenalaistaminen, jotka siivittävät tiedettä ja taidetta. Minun paikkani ei ole sellaisen instituution johdossa, joka ei sitä puolusta.
Potkuja seuraa usein häpeä, vaikka irtisanottu ei olisi toiminut mitenkään väärin. Myös Otso sanoo saaneensa tahran kilpeen ja kolhun haarniskaan.
– Väistämättä mieleen tulee ajatus, että en kelpaa. Haavojen täytyy nyt antaa parantua. Eivätkä ne parane, jos niitä koko ajan ronkkii ja räplää.
Joskus pettymyksen tunteet on kuitenkin käsiteltävä. Harteilla painaa myös vuosien uupumus, jota ei johtajan pestissä voinut päästää pintaan. Alkuvuonna ohjaustyö vei kaiken ajan ja energian, mutta nyt Otso on alkanut maksella univelkojaan.
Ammattiapuun turvautuminen ei ole tuntunut omalta. Itsetutkiskelua Otso on toki harjoittanut käymällä yksinpuheluita:
– Olinko ihan paska? En. Viisivuotisjakso TTT:ssa oli monin tavoin onnistunut. Teinkö virheitä? Tein, mutta jos virheiden pelossa toimii aina samoin kuin on toimittu ennen, ei saa aikaan mitään uutta. Toimisinko nyt toisin? En.
Otson periaate on, että taiteilijoiden tehtävä ei ole juosta yleisön perässä. Taide pitää tehdä niin hyvin, että yleisö juoksee sen perässä.
Kolhittua itsetuntoa voisi paikata muistelemalla menneitä mainetekoja. Otso on tehnyt lukuisia ohjauksia muun muassa Kansallisteatteriin, johtanut Pieni Suomi -teatteria ja perustanut kiertävän teatteriryhmän Quo Vadiksen. Hän ei kuitenkaan identifioidu historiaansa vaan tuleviin tekemisiinsä. Kuusikymppiselle se on hieman huono juttu, sillä tulevaisuus hupenee koko ajan.
Vielä aikaa sentään on, ja se pitäisi osata käyttää taiten.
Lue myös: 7 syytä, miksi saatatkin olla onnekas, jos olet joskus saanut potkut
– Ei ole järkevää tehdä töitä 24/7 läpi vuoden. Mutta en osaa toimia toisin, en ole koskaan osannut, Otso Kautto toteaa.
© Sampo Korhonen
Vain urheilussa voi kilpailla vahingoittamatta muita
Sisintä jäytää outo, riipaiseva tyhjyys. Mutta vielä se täyttyy, Otso uskoo. Jonain päivänä vastoinkäymiset suodattuvat materiaaliksi taiteeseen. Odotellessa hän aikoo huilata. Tai huilata ja huilata, säännölliset uintitreenit on jo aloitettu. Entinen maajoukkuetason uimari ei viitsi harjoitella vain huvikseen. Ei, hän aikoo olla suomenmestari sarjassa ”pojat 65 v”. Tai mitä turhia kainostelemaan: saman tien voi tavoitella maailmanmestaruutta.
Urheileminen on Otson mukaan yhdistelmä narsismia ja kuolemanpelkoa, viivytyskamppailua väistämätöntä vastaan. 62 vuotta tuli juuri täyteen, ja keho rapistuu nopeasti, jos sitä ei säännöllisesti rääkkää.
– Eihän se kivaa ole, olen tottunut olemaan väkevä. Mutta taisteluitta en luovuta.
Veteen ajaa myös vahva kilpailuvietti. Altaan reunalle asetutaan rinnakkain ja sitten katsotaan, kuka on kuka. Voitonriemu kestää ehkä viisi minuuttia. Silti se on vaivan arvoinen.
– Urheilu on ainoa alue, jossa voin kilpailla vahingoittamatta muita. Taiteessa ei voi kilpailla, voi vain antaa kaikkensa. Taiteen saralla ei kannata tavoitella menestystä, se on epäluotettava kumppani. Kannattaa tähdätä laatuun.
Taiteen tekemiseen Otsolla on hedonistinen suhde, se tuottaa fyysistä riemua. Nyt on viimein taas aikaa kirjoittaa. Tarkoitus on saattaa valmiiksi väitöskirja rituaaleista. Aivoissa muhii ainakin kaksi näytelmäkäsikirjoitusta ja yksi romaani.
Mutta jollakin pitäisi elääkin.
Eläkekertymän määrä järkytti
Muutos on ihana asia, kun sen on itse valinnut. Kun se tulee annettuna, asenne ratkaisee. Otso on päättänyt asennoitua potkuihin onnenpotkuna. Suurimman osan ajasta hän jopa uskoo niin. Välillä ottaa raskaasti päähän.
Vuosi sitten Otso tuli tsekanneeksi eläkekertymänsä ja järkyttyi. Se ei lupaile lokoisaa vanhuutta. Potkujen myötä taloudellinen tilanne muuttui ratkaisevasti.
Vapauttaan Otso vaali pitkään välttelemällä velan ottamista ja pitämällä jemmassa noin vuoden ansioita vastaavan summan. Se antoi mahdollisuuden kieltäytyä epäkiinnostavista tarjouksista. Johtajan pestin tuomien tulojen turvin hän uskalsi viimein ostaa Tampereelta asunnon. Nyt velan lyhentäminen käy ylivoimaiseksi, ja rakkaaksi käynyt koti pannaan myyntiin heti, kun voimat riittävät muuttourakkaan.
On selvää, että töitä on jaksettava painaa vielä pitkään.
– Taisin vähän tottua kuukausipalkkaan. Oli häkellyttävän ihanaa saada hyvää liksaa, pulitin siitä oikein mielelläni puolet veroa. Jäin silti plussan puolelle. En ole vielä lähellekään maksanut takaisin kaikkea sitä hyvää, mitä olen yhteiskunnalta saanut.
Ihan mitä tahansa Otso ei edelleenkään ole valmis rahan takia tekemään. Mielekkyys ja merkityksellisyys ovat hähmäisiä käsitteitä, mutta jotain sellaista Otso sanoo aina jahdanneensa.
– Tunnistan itsessäni jonkin kaipauksen ja halun. Kun kuulen kutsun, menen sitä kohti.
Oikea ajoitus on tärkeä. Elämässä on pitkiä jaksoja, jolloin muutosten tekeminen ei kannata. Pitää vain jaksaa kärsivällisesti puurtaa. Sitten, jonain päivänä, huomaa tuulen kääntyneen ja koittaa otollinen hetki. Silloin kannattaa heittäytyä.
Otso Kautto, 62
Työ: Ohjaaja, kirjailija.
Perhe: Puoliso Marianna, neljä tytärtä, kaksi lapsenlasta.
Asuu: Helsingin Hakaniemessä.
