Toimittaja vietti yön yksin metsässä – tältä siellä kuulosti

Olen viimeisen seitsemän vuoden aikana käynyt metsässä vähintään 400 kertaa. Usein poikkean juuri tähän runsaan neliökilometrin kokoiseen metsään Östersundomissa itäisessä Helsingissä, ja aina seitsemänvuotiaan koirani kanssa.

Jokin minut, kaupunkilaisen, vetää metsään, kesät ja talvet, satoi tai paistoi. Olen kulkenut täällä loppusyksyn märässä valottomuudessa ja kahlannut reittä myöten umpihangessa. Olen oppinut, että pimeä metsä näyttää kaukaa pelottavalta, mutta ei enää sitten, kun on sen sisällä.

Yöllä en kuitenkaan ole koskaan ollut yksin metsässä. Niinpä lähdin kokemaan, mitä metsässä tapahtuu öiseen aikaan – tai minkälaista on, kun mitään ei tapahdu. Kuvaaja oli mukana pimeän laskeutuessa ja auringon noustessa. Sydänyön pimeimmät tunnit vietin yksin.

Vaikka luonto vaikenee, ihminen ei hiljene

Kello on puoli yksitoista illalla, kun heti metsän portilla kohtaa ihana näky. Laskeva aurinko värjää puiden rungot kullalla. Tuuli on tyyntynyt ja mustarastas lurittaa vaahteran oksalla. Nyt on kesäkuun puoliväli ja päivä pisimmillään. On myös hyvä hetki vuodesta kuulla yölaulajia, eli lintuja, joita kuulee pääasiassa yöllä.

Tämä metsä kätkee sisälleen Kasakallion luonnonsuojelualueen. Sen sydän on korkea Kasakallio-niminen mäki, kuin köyhän miehen Koli. Sinne kiipeämme ensimmäiseksi.

Mäki on ollut vaikuttava paikka jo pronssikaudella, koska esi-isämme ovat haudanneet vainajiaan sen laelle. Muistona tästä on kivistä kasattu hautaröykkiö mäen korkeimmassa kohdassa.

Kasakallion laelta näkee, kuinka aurinko putoaa horisontin taa kello 22.46. Pian viimeiset valonsäteet alkavat laveerata taivasta iltaruskon väreihin. Rinteessä laulurastas vielä lurittelee ennen kuin hiljaisuus laskeutuu.

Vaikka luonto vaikenee, ihminen ei hiljene. Tyynessä ilmassa liikenteen melu kantautuu järkyttävän kovana tänne puunlatvojen yläpuolelle. Olemme juuri ja juuri susirajan pohjoispuolella, niin kuin helsinkiläiset leikkisästi Kehä III:n ulkopuolelle jäävää Suomea kutsuvat. Kehä III:n liikenne syytää läpi yön melusaastetta metsän rauhaan. Tätä ei päiväsaikaan hahmota, kun ilma liikkuu ja tuuli suhisee puissa.

Muistan lukeneeni jostain, että linnut laulavat kovempaa kaupungissa taustamelun takia. Tiedä sitten onko se totta, mutta en ihmettelisi, vaikka olisi.

Yllättävä seuralainen

Laskeudumme Kasakalliolta takaisin metsän syliin. Täällä alempana liikenteen äänet vaimenevat ja sitä mukaa hyttysten ininä voimistuu. Keskiyöllä valosta tulee taianomaista. Niukka valo muuttaa maiseman mustavalkoiseksi. Pajun vihreät lehdet hohtavat yhtäkkiä hopeisina. Poluilla hämärän hopeoimat puiden juurakot erottuvat kuin koukkuiset sormet tai kämmenselän verisuonet.

Puolenyön hetkellä se kuuluu ensimmäisen kerran: ihmeellinen hyrisevä laulu, joka jatkuu minuuttitolkulla ilman hengenvetoa. Olemme tulleet kehrääjän reviirille. Kehrääjän tunnistettavaa soidinlaulua voi kuulla vain yöllä, enkä minä ole koskaan aiemmin ollut paikalla kuulemassa sitä.

Hämärän tihentyessä seisomme kuvaajan kanssa kallioisen aukion laidalla. Yhtäkkiä huomaan vaaleaa yötaivasta vasten oudon, hoippuen lentävän otuksen. Onko se lepakko? Kun olio laskeutuu viereisen männyn oksalle, tunnistan sen äskeiseksi hyrisijäksi, kehrääjäksi. Se on räkättirastaan kokoinen ja muodoltaan helposti tunnistettava sukkula.

Kehrääjä tarkkailee meitä, sillä ihmiset yömetsässä ovat sille varmasti outo kokemus. Kehrääjä siirtyy vahtimaan meitä toiseen puuhun ja pian alkaa tuntua, että häiritsemme sitä. Vasta kun poistumme riittävän kauaksi, tämä metsän Pavarotti aloittaa uudelleen jänisräikän ääntä muistuttavan soidinaariansa.

Kaikkein tärkein erätaito on tyyni mieli

Saatan kuvaajan autolleen nokosille, sillä haluan olla metsässä yksin yön pimeimmät tunnit. Kun suuntaan uudestaan metsän uumeniin, pelko pyörähtää mielessä. Olenko tosiaan menossa tuonne yksin?

En minä eläimiä pelkää. En jättänyt käymättä metsässä sinä talvena, kun alueella liikkui susi. Villisikojakin lähiseudulla on nähty. Itse olen kohdannut täällä vain metsäkauriita.

Talvisaikaan hangella näkyy monenlaisia jälkiä. Jälkiä voi erottaa myös kesäisin, jos osaa katsoa. Jos oikein harjaantuu, jälkiä oppii näkemään kesäisessä metsänpohjassa kuin ne olisivat hankeen astuttuja. Näin on sanonut maan paras erä- ja selviytymistaitojen kouluttaja Jarno Metso. Ainoa jälki, jonka erotan, on hevosen kavion painauma. Läheisen tallin hummat käyvät lenkkeilemässä täällä.

Eläinten sijaan minua pelottaa oma mielikuvitukseni, joka pystyy lietsomaan pakokauhun pienestä rasahduksesta. Kaikkein tärkein erätaito onkin Metson mukaan tyyni mieli. Tänä kesäisen leppeänä yönä kuljen hämäriä polkuja kuin kotonani, vailla pelkoa. Tavoitanko kotona olemisen tunteessa suomalaisuuden ikiaikaisen ytimen?

Lue myös: Selviytyisitkö sinä viikonlopun ajan talvisessa metsässä ilman ruokaa, juomaa ja suojaa?

Menneisyyden metsäsuhteet

Perinteentutkija Reetta Karhunkorva ei usko, että kaukana menneisyydessä näillä selkosilla asuneiden ihmisten suhde metsään oli yhtään yksinkertaisempi kuin nykyisten.

– Suhde on ollut ambivalentti. Metsää on yhtä hyvin pelätty kuin kunnioitettu, Suomen Metsämuseo Lustossa tutkimuspäällikkönä työskentelevä Karhunkorva sanoo.

Vielä parisataa vuotta sitten metsä oli niin keskeinen maailmankuvan elementti, että sitä on nykyisin vaikea hahmottaa. Se antoi ruoan, tarjosi rakennustarpeet ja toimeentulon. Ennen kuin kristinusko jyräsi muinaisuskon, metsän uskottiin olevan täynnä yliluonnollista voimaa eli väkeä.

– Metsäluonto oli ihmisen hallinnan ulottumattomissa ja siksi siellä koettiin olevan erityisen paljon väkeä.

Kansanuskoon kuului kommunikointi metsän kanssa. Metsää kohdeltiin kunnioittavasti, ja metsänjumalien ja -haltioiden myötämieli varmistettiin riittien ja rituaalien avulla, jotta metsä soisi jatkossakin antimiaan. Tätä muuten kuvataan kiehtovasti Paula Havasteen 1100-luvun Suomeen sijoittuvissa romaaneissa.

Yksin kesäyön kuulaan pimeyden keskellä en uskalla ajatella metsänhenkiä. Mutta ehkä jostain henkimaailman hommista on kyse siinä, että tunnen oloni tervetulleeksi ystävällisessä metsässä. Suunnistan kallioaukealle syömään eväitä.

Olen ilmeisesti taas saapunut Pavarottin reviirille, sillä sen soidinsurina pärähtää käyntiin. Välillä kehrääjä vaikenee, koska myös sen on välillä ruokailtava eli pyydystettävä suu auki hyönteisiä.

Kello on yksi ja olemme nyt pimeyden ytimessä. Tämän pimeämpää ei Suomessa tähän aikaan vuodesta ole missään.

Lue myös Kotiliesi.fi: Miksi telttailu pelottaa? Toimittaja teki ihmiskokeen ja nukkui yön teltassa jumalaisen kauniin Kirkas-Soljasen rannalla

Metsä tekee mielelle tutkitusti hyvää

Tiedänhän minä, mikä metsään vetää. Turhat huolet haihtuvat ja oikeatkin murheet asettuvat mittasuhteisiin poluilla samoillessa. Mutta sitä en tiedä, johtuuko elpyminen liikkumisesta vai luonnosta itsestään.

Tutkimusprofessori Liisa Tyrväinen tietää. Liikkuminen toki parantaa mielialaa, mutta niin tekee myös metsä, ja sillä on itsenäinen, liikkumisesta riippumaton vaikutus terveyteen. Tyrväinen on tutkinut metsän terveysvaikutuksia jo pitkään, ja on innoissaan siitä, että aihetta on viime aikoina herätty tutkimaan myös lääketieteen parissa.

Tyrväinen on ollut mukana erityisesti metsän mielenterveyshyötyjen tutkimuksessa, ja siitä on myös vahvin tieteellinen näyttö. Metsä auttaa palautumaan stressistä, kohentaa mielialaa, lisää energiaa ja parantaa keskittymiskykyä.

Ei tarvitse edes mennä erämaahan asti, sillä kaupunkiluonnosta saa samat terveysvaikutukset. Jopa puistossa istuminen tai puutarhassa oleskelu tuo terveyshyötyjä.

Jo vartin metsässä tai puistossa oleilun aikana sydämen syke laskee ja sykevälivaihtelu kasvaa. Hieman pitkäaikaisemmalla visiitillä vaikutukset näkyvät verenpaineen ja stressihormonipitoisuuksien laskuna. Muutos ei ole pysyvää, mutta jos näitä metsävisiittejä tekee usein, vaikutuksesta saa pysyvän.

– Oma kokemus mielialan paranemisesta on aika hyvä mittari sille, että todellisia terveysvaikutuksia tulee.

Ensiaskeleet metsän terveyshyötyjen tuotteistuksessa on otettu Suomessa. Parastaikaa Tyrväinen tekee Luonnonvarakeskuksessa tutkimusta, joka käsittelee luonnon terveysvaikutusten taloudellista merkitystä. Se tähtää antamaan suosituksia sotepalveluiden ja kaupunkisuunnittelun käyttöön.

– Pelkkä luonto ei riitä sairauksien hoitoon, mutta niiden ehkäisyssä ja kuntoutuksessa on paljon mahdollisuuksia.

Asian taloudelliset vaikutukset ovat väestötasolla todennäköisesti mittavat. Tyrväinen näkee jo tulevaisuuden, jossa lääkäri määrää luontoreseptin, eli hoidoksi säännöllistä luonnossa käymistä.

Puistot eivät korvaa metsien monimuotoisuutta ja mikrobistoa

On siis sulaa hulluutta, että kaupungeissa hakataan metsiä. Tämäkin Östersundomin alue on ollut vaarassa tulla kaavoitetuksi asuinalueeksi. Epäilemättä asiasta taistellaan uudestaan tulevina vuosina.

Ihmisen rakentama puistoympäristö on paljon suppeampi lajistoltaan eikä sen mikrobisto korvaa oikeaa metsää. Metsään liittyvä mikrobitutkimus on toinen alue, joka kiinnostaa tällä hetkellä.

Suomessakin on päiväkotien pihoja viherryttämällä saatu lyhytaikaisia muutoksia lasten ihon mikrobistoon. Toive on, että tämä pihaleikissä kasvillisuudelle altistuminen monipuolistaisi lasten kehojen mikrobikirjoa ja vähentäisi riskiä sairastua allergioihin tai atopiaan.

– Toistaiseksi ei ole tutkimusnäyttöä, onko altistuksella pitkäaikaisia vaikutuksia. Tuloksia tulee varmasti lähivuosina.

Päiväkodeista saatuja tutkimustuloksia on viime vuosina sovellettu myös kosmetiikkaan, lähinnä erilaisiin ihovoiteisiin.

Lintujen aamukonsertti rikkoo yön hiljaisuuden

Pavarotti on tullut eväspaikkani lähelle, eikä se enää laula narisevaa soidinlauluaan. Se päästelee kimakkaa kvik kvik -ääntä. Ehkä se ilmoittaa lajitoverilleen, että täällä se ihminen taas lymyilee. Ehkä Pavarotti ei sittenkään ole poikamies, vaan isälintu, joka tykkää flirttailla pitkin yötä muille naaraille sillä aikaa, kun puoliso hautoo munia. Näin jotkut kehrääjäkoiraat tekevät.

Pakkaan tavarani ja lähden kohti lehtomaisempaa metsän kolkkaa. Haluan olla siellä, kun lintujen aamukonsertti alkaa. Taivas on selvästi valostunut, kun kello on kaksi.

Vartin yli kaksi se alkaa. Yön hiljaisuuden rikkovat ensimmäiseksi punarinta, laulurastas ja talitiainen. Parin minuutin kuluttua myös Trio Mustat yhtyy iloon, kun mustapääkerttu, mustaviklo ja mustarastas avaavat äänensä. Pian linnunlaulua tunnistava sovellukseni poimii kuorosta myös kuusitiaisen, hippiäisen ja peukaloisen äänet. Varpusen, peipon, käen ja sepelkyyhkyn sentään tunnistan ihan itse.

Puoli neljän aikaan olemme kuvaajan kanssa taas Kasakallion laella ottamassa uutta päivää vastaan. Miksi en ole useammin täällä aamuneljältä? Kun auringon otsa nousee horisontin yli, hetkessä on ikiaikaista pyhyyttä. Uusi ainutlaatuinen päivä on alkanut.

Jutussa on käytetty lähteenä myös Jukka Liljan kirjaa Kehrääjä – siivet pystyssä.