Työssään väkivaltaa kohdannut Helena Ranta: ”Pelolla pelottelu menee nyt jo liiallisuuksiin”

Helena Ranta, 77, on yhtä hymyä Tammisaaren-asunnossaan. Kerrostalokolmio on ollut hänen kotinsa pari vuotta. Maailman konfliktialueilla uransa tehnyt oikeushammaslääkäri muutti kimpsunsa ja kampsunsa pieneen merenrantakaupunkiin ja jätti omakotitalon lumityöt Raaseporin Åminneforsissa taakseen.

Tammisaaren Helena löysi jo nuorena harrastaessaan ensimmäisen aviomiehensä kanssa purjehdusta, eikä aiemmasta asuinpaikastakaan ollut pitkä matka poiketa tänne asioita hoitamaan.

Uudessa kotipaikassa on hyvä vanheta, mutta hymyyn on painavampikin syy. Kolmen vuosikymmenen yksinelon jälkeen Helena Rannalla on mies rinnallaan, Jukka.

Jukka on Helenan koulutoveri Imatralta, mutta tässä iässä he kohtasivat Tammisaaressa. Aluksi käytiin elokuvissa ja sen sellaista. Nyt pariskunta asuu saman katon alla, kun Jukka muutti Helenan luo.

Vuosi sitten Helena ja Jukka sanoivat ”tahdon” Tammisaaren maistraatissa ystävien todistaessa. Helena sanoo, ettei hän olisi naimisiinmenosta niin välittänyt, mutta Jukka välitti.

– Enkä minäkään siinä estettä nähnyt.

Helena vaikuttaa onnelliselta.

– Tämä on semmoinen vanhojen ihmisten romanssi.

Kun Helenan työntäyteiset vuodet ovat ohi, on aikaa harrastaa. Mikä sen mukavampaa, kun kaikkea voi kokea toisen kanssa: kulkea kulttuuririennoissa, hiihtämässä tai sienimetsällä.

– Ja tekeehän se elämän helpommaksi, kun on autonkuljettaja ja pölynimurinkäyttäjä.

Autopommi-iskussa ja ihmiskilpenä

Oikeushammaslääkäri, professori Helena Ranta tunnetaan naisena, joka näkyi televisiossa, kun Bosniassa, Kosovossa, Irakissa tai Tšetšeniassa tapettiin satoja ja tuhansia, tsunami iski tuhovoimallaan Thaimaahan, Estonia upposi tai suomalaisessa koulussa ammuttiin lapsia.

Helena on tutkinut konfliktien uhreja, kohdannut heidän läheisiään ja katsonut sotarikollinen Slobodan Miloševicia silmästä silmään Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa. Työkomennuksillaan hän on joutunut tulituksen keskelle, ollut autopommi-iskussa, ihmiskilpenä ja kaksi kertaa pidätettynä.

Helena on eläkkeellä virastaan Helsingin yliopistosta, mutta kysyntää hänen asiantuntemukselleen riittää yhä. On seminaareja, kouluvierailuja ja pyyntöjä tulla puhumaan sotarikostutkinnasta.

Helena vakuuttaa, että osaa olla myös tekemättä mitään, mutta mielellään hän sanoo puhujapyyntöihin kyllä, koska terveyttä ja intoa piisaa. Pitkään vihoitellut selkäkään ei enää vaivaa, koska hän on uinut ja jumpannut sen kuntoon.

Hiljattain Helena oli järjestämässä presidentti Tarja Halosen 80-vuotisjuhlintaan kuulunutta kirkkokonserttia ja seminaaria.

– Teimme Tarja Halosen kanssa aikoinaan paljon töitä yhdessä. Kun hän oli ulkoministeri, hän kävi katsomassa meitä Balkanilla.

Kokemustaan oikeuslääketieteessä ja kriisienhallinnassa Helena kokee velvollisuudekseen jakaa eteenpäin.

– Olen saanut elämässäni niin paljon, että nyt on minun aikani antaa takaisin.

On paljon myös hiljaista tietoa, jota on vaikea kirjaksi kirjoittaa. Helena toimi monta vuotta mentorina siviilikriisinhallinnan mentoriohjelmassa, jossa sai työskennellä nuorten kanssa.

– Heidän kanssaan oli arvokasta tehdä työtä.

Lue myös Kotiliesi.fi: Tarja Halonen paljastaa rakkaimmat kirjansa

Sotarikoksia Ukrainassa ja Gazassa

Maailman tapahtumia Helena seuraa herkeämättä.

– Pitää mielen virkeänä, kun päivittää jatkuvasti tietojaan.

Ukrainassa ja Gazassa parhaillaan käytävät sodat tekevät Helenan äärettömän murheelliseksi.

– Kun Venäjä aloitti hyökkäyssodan perustellen sitä sillä, että Itä-Ukrainassa oli käynnissä kansanmurha, se ei koskaan esittänyt mitään todisteita. Venäjän valitsema tie on johtanut siihen, että se on maalannut itsensä monin tavoin nurkkaan.

Sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan Helena näkee tapahtuneen sekä Ukrainassa että Gazassa. Ukrainassa kansainvälinen tutkijaryhmä on jo pitkään kerännyt siitä myös todistusaineistoa.

– Se, mitä tapahtuu nyt Gazassa, on vielä pahempaa kuin Ukrainassa ja menee osittain jo yli ymmärryksen.

Sotaisana aikana ei pidä kuitenkaan antaa pelolle valtaa. Helena kehottaa ihmisiä realismiin, mutta ”pelolla pelottelu menee minusta nyt jo liiallisuuksiin.”

Koska Helena on nähnyt työssään paljon pahuutta, hän on joutunut pohtimaan, mistä se kumpuaa.

– Minulla on sellainen maallikkomainen analyysi, että pahuus ja konfliktit kum-puavat usein vallasta ja siitä, ettei siitä haluta luopua.

Kerran psykologin pakeille

Kerran Helena on pelännyt niin, että epäili, palaako enää Suomeen. Se tapahtui 2004, jolloin hänen tutkimusryhmänsä evakuoitiin Bagdadista Kuwaitiin.

– Silloin pelkäsin henkeni puolesta. Ryhmämme piti illallistaa Bagdadissa suomalaisen liikemiesvaltuuskunnan kanssa, mutta samana päivänä kaksi heistä ammuttiin kadulle. Meidät kuljetettiin ensin Bagdadissa turvallisempaan paikkaan, mutta sitten tuli raketti-iskuja. Yhdysvaltalaiset ja britit päättivät eva-kuoida meidät Kuwaitiin.

Seurasi pitkä yöllinen ajomatka aavikolla. Ympärillä oli pimeää ja hiekkaa, ja Helena oli valtavan väsynyt. Muistikuvat matkasta ovat hatarat, mutta sen hän muistaa, että turvaan päästyään hän oli aivan loppu.

– Tehtävämme Irakissa oli vaikea, koska maa oli miehitetty. Jouduin toimimaan koko ajan miehittäjien kanssa, jotka olivat sotilaita, eikä minulla ole terminologia hallussa. Olin pyytänyt sotilastukihenkilöä Suomesta, mutta sitä ei ulkoministeriöstä annettu. Päästyäni Suomeen puhuin suuni puhtaaksi.

Työnohjausta Helena ei ole saanut, eikä hän tuolloinkaan hakeutunut terapeutin pakeille.

Yhden kerran hän on kokenut tarvitsevansa psykologin apua. Se tapahtui, kun työtoveri Suomessa oli käynyt Helenaan käsiksi ja ravistellut. Oli valtava järkytys, että läheinen työtoveri saattoi sillä tavalla pettää.

– Pidin asian pitkään sisälläni. Lopulta menin psykologille ja pääsin eteenpäin.

Ei turhaa toivoa

Neuvottomuutta työssä ei ole voinut näyttää, se on selvää. Vuonna 2007 Jokelan kouluampumisia tutkiessaan Helena koki sellaista. Hän oli tehnyt pitkän päivän oikeuslääketieteen laitoksella, jossa vainajat röntgenkuvattiin.

Oli jo yö, kun erään uhrin vanhemmat saapuivat katsomaan lastaan. Omaisia vastaanottaneet ammattilaiset olivat jo lähteneet kotiin, joten Helena haettiin paikalle tutkimuspuolelta.

– Istuin avioparin kanssa omaisten huoneeseen ja kuuntelin heitä. He saivat myös nähdä lapsensa. Sitten rouva sanoi, että he lähtevät kotiin, jotta minäkin pääsen lähtemään. Kun sanoin, että menen takaisin töihin, rouva rupesi säälimään minua. Silloin minulla oli vaikeaa: hän oli menettänyt lapsensa ja ajatteli minua.

Bosnian sodan rikoksia 1990-luvulla tutkiessaan Helena oppi, ettei uhrien omaisille saa luvata liikaa. Ei saa sanoa, että löytää heidän rakkaansa tai että he saavat haudata heidät.

– Perusteetonta toivoa ei saa antaa.

Helenaa kannatteli työssään se, että huomasi pärjäävänsä ja säilyttävänsä toimintakykynsä.

– Me suomalaiset olemme pystyneet säilyttämään uskottavuutemme vaikeissa tehtävissä, ja koin, että sellainen osaltani jatkui. Jos minulla olisi ollut omia lapsia, en olisi voinut tehdä työtäni. En olisi voinut tuosta vain pakata laukkuani ja lähteä, jos joku toinen olisi ollut riippuvainen siitä, mitä minulle tapahtuu.

Tappouhkauksia hän on saanut lukuisia.

– Suomessa minulla on ollut mahdollisuus tukeutua Suojelupoliisin. Ja tietokoneissahan on sellainen nappi kuin delete. Sitä kun painaa, uhkaukset lähtevät.

Lue myös: Arja 69 rakastui Kreikassa.

Loppusijoitus mietittynä

Kuolemaa Helena on kohdannut niin paljon, että on sinut sen kanssa.

– Elämä päättyy aina kuolemaan. Mutta totta kai suren esimerkiksi läheisteni kuolemaa. Vanhin veljeni kuoli vuonna 2016.

Omaa vanhuuden pärjäämistään hän pysähtyi miettimään, kun hänen toinen veljensä joutui taannoin hoitokotiin.

– Onneksi tässä lähellä on Folkhälsanin Blomsterhemmet, josta olen leikillisesti sanonut, että se voisi olla loppusijoituspaikkani.

Edunvalvontavaltuutuksen ja testamenttiasiat hän on hoitanut aikaa sitten kuntoon.

– Mutta nyt olen terve ja toivon, että meillä on Jukan kanssa vielä edessä useampia vuosia yhdessä.

Talven taituttua aviopari voi suunnata kesäpaikkana säilyneeseen Åminneforsiin hoitamaan puutarhaa tai Pudasjärven mökille.

Syksyllä he tietysti jahtaavat sieniä, mikä on molempien intohimo. Jukka on opettanut Helenalle muun muassa kosteikkovahverot, joita tämä ei ollut ennen poiminut.

Aivot pois päästä

Eläkkeellä on vihdoin kunnolla aikaa kulttuurille, eritoten klassiselle musiikille ja kirjallisuudelle, joita Helena on harrastanut aina. Jukan kanssa he hurauttavat usein konsertteihin Helsinkiin.

Helena on ollut Radion sinfoniaorkesterin kausikorttilainen yli 55 vuotta, ja Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla hän on käynyt kolmekymmentä kesää. Musiikki on hoitanut häntä vaikeinakin aikoina.

– Kun menen konserttiin, otan aivot pois pääkopasta, pesen ne vanhanaikaisella pesukartulla ja laitan sitten takaisin.

Helena on perustanut ystävänsä kanssa Tammisaaressa myös kirjapiirin.

– Koska tulemme hyvin erilaisista taustoista, piirissä tulee luetuksi kirjoja, joihin ei muuten tarttuisi. Olemme aika ehdottomia mielipiteissämme, ja keskustelumme ovat älyttömän hauskoja.

Hiljattaisista lukuelämyksistään Helena nostaa kärkeen tšekkiläisen Alena Mornštajnován menestysteoksen Hana.

– Se kertoo juutalaisista 1930–1950-lukujen Tšekkoslovakiassa ja teki minuun vaikutuksen.

Vuodesta toiseen Helena lukee myös kestosuosikkejaan: Mihail Bulgakovia, T. S. Eliotia, James Joycea ja William Shakespearea.

– Jopa väitöskirjani ensimmäisellä sivulla oli lainaus Shakespearen sonetista, koska rakastan niitä niin paljon.