Olen toimittajan työssäni haastatellut lukemattomia ihmisiä ja kirjoittanut heidän rankoista kokemuksistaan ja niistä selviytymisestä. Saan paljon palautetta siitä, että minulla on taito sanoittaa vaikeimmatkin kokemukset koskettavasti ja kauhistelematta.
Tiedän, mistä tämä johtuu. Omakaan elämäni ei ole ollut tasaista, vaan täynnä eriskummallisia, yllättäviä ja vaikeita asioita. Siksi mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta enkä hätkähdä oikeastaan mitään.
Terapiassa en ole ikinä käynyt, vaikka syytä olisi ollut. Ensimmäisen kerran minulle suositeltiin terapiaa, kun olin kymmenvuotias, mutta vanhempani eivät innostuneet asiasta. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin sairastuin uudelleen masennukseen kuopukseni syntymän jälkeen ja minulle tarjottiin Kelan tukemaa psykoterapiaa. Olin kuitenkin sitä mieltä, että joku muu on varmasti huonommassa kunnossa ja tarvitsee terapiaa enemmän kuin minä.
Nyt, kun lapset ovat lentäneet pesästä ja omaan elämään on tullut pitkästä aikaa väljyyttä, olen alkanut pohtia kaikkea kokemaani. Mielessäni heräsi ajatus, voisinko kirjoittamalla käsitellä myös omia kokemuksiani ja samalla terapoida itse itseäni.
Toimittaja Tiina Suomalainen kirjoittaa henkilöjuttuja ja reportaaseja.
Itsensä voi kirjoittaa näkyväksi
Sydän pamppailee hulluna. Aina sama juttu, kun pitää odottaa vuoroaan ja esitellä itsensä. Jännitystäni ei helpota edes se, että sanon ääneen, että minua jännittää.
Istumme suomalaisomisteisen House Kastrin luokkahuoneessa Ylä-Plataniaksessa Kreetalla. Meitä on viisitoista eri-ikäistä, eri taustoista ja eri puolilta Suomea tulevaa kurssilaista (kaikki naisia – yllätys, yllätys) sekä ohjaajamme, kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Taija Tuominen.
Kun vuoroni tulee, yritän kertoa jotakin itsestäni ja siitä, miksi olen tullut tälle luovan kirjoittamisen kurssille. Kiinnostuin nimenomaan kurssin teemasta: omasta elämästä mielikuvituksen maailmoihin. Saan sanottua, että minulla on ollut hyvin erikoinen elämä, täynnä sekä ihania että kamalia kokemuksia. Haluaisin kirjoittaa niistä.
Taija sanoo, että kirjoittaminen on muun muassa lohtua, viihtymistä, asioiden kyseenalaistamista, terapiaa ja elämänhallintaa. Hän kannustaa meitä kirjoittamaan siitä, mikä meitä polttelee ja mistä haluamme kirjoittaa. Mutta myös siitä, mitä emme halua muistaa.
– Kirjoittamalla voi löytää oman äänensä ja kirjoittaa itsensä näkyväksi. Tai niin kuin Tommy Tabermann sanoo: kirjoitan itselleni omat kasvoni.
”Kurssin alkupuolella yritän kirjoittaa kokemuksesta, joka muutti elämäni.”
Mistä haluan kirjoittaa – ja mitä en halua muistaa
Mistä haluaisin kirjoittaa? No ainakin
– masennuksesta, ahdistuneisuudesta ja paniikkihäiriöstä,
– kokemastani väkivallasta,
– pelosta,
– parisuhteista, jotka tekivät elämästäni mustaa ja raskasta,
– läheisen psykoosista,
– äitiydestä ja yksinhuoltajuudesta.
Jätän listalta pois asioita, joita en halua muistaa: anoreksia, humalahakuinen alkoholinkäyttö, irtosuhteet.
Haluaisin kirjoittaa myös reissuvuosistani. Siitä, miten lähdin amerikkalaisen surffipummin matkaan ja kiersin maailmaa melkein kymmenen vuotta, ensin reppureissaten ja sitten kiikkerällä purjeveneellä. Siitä, miten matkojeni päätteeksi rakastuin kenialaiseen mieheen, palasin kotiin yksin ja synnytin kaksoset.
Kun äitini kuuli, että odotan kaksosia, hän totesi, että sinä se et sitten tyydy tavanomaisiin ratkaisuihin. Jännä, miten jotkut tokaisut jäävät mieleen ikuisiksi ajoiksi. Siitäkin haluaisin kirjoittaa.
Voisin kirjoittaa myös siitä, miten viimeiset 13 vuotta ovat olleet minun elämäni mittapuulla erittäin keskiluokkaisia ja tasaisia. Niihin vuosiin ei mahdu muita myllerryksiä kuin isän ja äidin kuolemat, sairastumiseni krooniseen verisyöpään ja ero miehestä, joka oli kiltti ja turvallinen.
Kokemus, joka muutti elämän
Kurssin alkupuolella yritän kirjoittaa kokemuksesta, joka muutti elämäni. Sen jälkeen aloin pelätä, ja siihen loppuivat reissuvuoteni. Pelkään edelleen metsäpoluilla vastaan tulevia miehiä, jos he eivät vaikuta olevan lenkkeilemässä tai ulkoiluta koiraa.
Olin yksin retkellä kenialaisessa metsässä, korkealla kukkulalla, kun kimppuuni kävi mies, joka yritti raiskata minut. Raiskaajalla oli mukanaan viidakkoveitsi, ja kun tappelimme maassa, tartuin veitseen paljain käsin ja väänsin sitä poispäin itsestäni.
En uskaltanut huutaa, koska pelkäsin, että mies joutuisi paniikkiin ja tappaisi minut. En tiedä, mistä sain voimat ja rohkeuden, mutta olin ikään kuin itseni ulkopuolella ja taistelin kylmäverisesti.
Kun mies nousi päältäni riisuakseen housunsa, pääsin pakenemaan ja samalla aloin huutaa henkeni edestä. Kukkulan juurella töissä olleet ihmiset kuulivat huutoni ja juoksivat apuun.
Istun luokkahuoneen lattialla läppäri sylissä ja kirjoitan, mutta tekstistä tulee latteaa. En tavoita sanoilla sitä valtavaa yksinäisyyttä, jota tuolloin koin. Ajattelin, että tänne ruumiini jäisi ja menisi kauan ennen kuin perheeni saisi tiedon.
Kirjoittaminen on vaikeaa, mutta puhuminen ei. Kreetan lokakuu on hehkeä, kun kävelemme pienessä porukassa vuoristotietä jokivarren tavernaan. Aurinko paistaa kreikansiniseltä taivaalta, ja selkämme takana rinteet laskeutuvat kimmeltävään Välimereen. Alamme jutella kokemastamme seksuaalisesta häirinnästä ja ahdistelusta, ja minä kerron, mitä minulle tapahtui kenialaisessa metsässä.
Emme ole tunteneet kuin muutaman päivän, mutta minusta tuntuu, että voisin avata sieluni näille naisille.
”Tämä on vähän kuin Vain elämää -viikko.”
Mukana kulkevat komedian ainekset
Muistan. Tunnen. Näen. Tiedän. Uskon. Tahdon. Taija liimailee luokkahuoneen seiniin isoja keltaisia post it -lappuja. Hänellä on joka päivä päällään eri mekko, hän puhuu kiinnostavasti ja kannustavasti eikä päästä meitä helpolla.
Hän antaa meille harjoituksia heti aamusta: Kirjoita teksti, joka alkaa sanoilla ”siitä talosta”. Kirjoita muisto. Kirjoita nimestäsi. Kirjoita siitä, mitä kannat mukanasi.
Tämä on vähän kuin Vain elämää -viikko. Olemme omassa kuplassamme ja avaamme toisillemme elämäämme kirjoittamalla. Viidessä, kymmenessä, viidessätoista minuutissa naiset kirjoittavat koskettavia tekstejä äidiksi tulemisesta, tuntemattomaksi jääneestä isoäidistä, lapsen vakavasta sairastumisesta, suvun taakasta irtautumisesta.
Taija muistuttaa, että etäännyttäminen suojelee. Silloin tekstiini tulee alter egoni Hellu. Kirjoitan siitä, miten Hellu kantaa mukanaan lapsia, kauppakasseja, likapyykkiä, mattoja siivouspäivänä ja päähänpinttymää siitä, että kaikesta on selviydyttävä. Kantamisen lisäksi Hellu myös vetää ainakin pulkkaa ja saappaita jalkaan ja jalasta, haalareiden vetoketjuja ja viiniä. Hän myös työntää lastenrattaita, ostoskärryjä ja tuttia suuhun.
Ajattelen, että vaikka Hellu on kokenut kovia, mukana kulkevat komedian ainekset.
Taija pyytää meitä myös listaamaan osoitteita, joissa olemme asuneet, tai töitä, joita olemme tehneet, ja kirjoittamaan jostakin niistä.
Teen listaa töistäni: teollisuusvartija, keittiötyöntekijä, tomaatinpoimija, puistotyöntekijä, baarityöntekijä, englannin opettaja, autonpesijä, veneenpesijä, tarjoilija, taidetuntien alastonmalli, teurastamon sikalinjan siivooja, torimyyjä, toimittaja… Ja kirjoitan siitä, miten Hellu työskentelee Hongkongissa puputyttönä gorillapukuun pukeutuneen Mr G:n kanssa. Se tarina on kevyt ja kepeä.
”Ehkä vielä joskus kaadan kaiken ulos itsestäni.”
Syntyy runo tyttärelle
Aamuisin käyn kämppikseni kanssa uimassa. Meri on lokakuussa yhä lämmin. Aallot keinuttavat lempeästi. Uidessani mietin Sapfoa, antiikin kreikkalaista naisrunoilijaa, joka eli Lesboksen saarella ja kirjoitti rakkausrunoja. Yksi Sapfon säe on meidän luentomateriaalissamme: Minä rakastan aurinkoa, kauneutta, se on minun osani täällä.
Mitä minä rakastan? Ainakin lapsiani, aamuja ja tanssimista.
Rakastan myös tätä meidän naisporukkaamme, mutta silti väsähdän sosiaalisuuteen yllättävän nopeasti. Minulle tulee tarve vetäytyä omiin oloihin. Ehkä paradoksaalista, mutta puhua pölötän myös tästä: että en nyt jaksaisi teidän seuraanne, vaan haluan omaa aikaa, sori vaan.
Olen aika laiska myös kirjoittamaan, mutta silti vihkoon ja läppärille syntyy kaikenlaisia tekstejä, kuten ohjeita kotoa lähtevälle tyttärelle:
Älä sie vaa tee
niiku äitis tek.
Pysy keskitiel,
siel o hyvä.
Älä lähe vieraitte
mieste matkaa.
Älä uso kaikkee
mit siulle sanotaa
äläkä liftaa yksi – ainakaa Etiopias.
Eppäile.
Kysele.
Piirrä siu rajat.
Sano mitä sie tahot.
Äläkä anna
kaikkee anteeks.
Sielun avaaminen auttaa selviytymään
Monet haastattelemani ihmiset ovat sanoneet, että vasta oman tarinansa lehdestä luettuaan heille on kirkastunut se, millaisen myllyn läpi he ovat kulkeneet. He ovat voineet katsella kokemuksiaan ulkopuolisin silmin ja oivaltaneet, kuinka sitkeää tekoa he sittenkin ovat.
Kun käyn Taijan kanssa läpi kurssille kirjottamaani ennakkotehtävää, mieleeni tulee sama ajatus. On saari Kenian rannikolla, minä ja lapset sekä lasten isä, jonka mieli särkyy. Siitäkin me selvisimme, vaikka kokemus varmasti jätti jälkensä meihin jokaiseen.
Viikko Kreetalla oli ihana ja intensiivinen. Luokkahuoneen lisäksi kirjoitimme luonnossa – plataanipuiden alla, meren rannalla, virran varressa. Kirjoittaminen auttoi jäsentämään ja selvittämään asioita itselle, vaikka en saanutkaan siitä sitä terapiaa, jota hain. Kirjoittaminen oli myös hauskaa ja viihdyttävää. Nauroimme kippurassa, kun luimme kirjoittamiamme mahdollisimman huonoja alkuja kirjalle.
Ehkä vielä joskus kaadan kaiken ulos itsestäni ja kirjoitan tuhatsivuisen kirjan Hellun seikkailuista. Mutta sitä ennen jatkan puhumista – sieluni avaamista ystäville, läheisille ja joskus myös satunnaisille vierustovereille junissa ja lentokoneissa.
Liika avoimuus voi haavoittaa. Mutta uskon vakaasti, että minua se on auttanut selviytymään.
